Tabu: Suhteessa ilman sen suurempaa rakkautta

Onko sun elämä muutoin täysipainoista? Mistä luulet johtuvan, ettet kykene rakastumaan?

En usko että en kykene rakastumaan, en vaan rakastunut juuri tähän mieheen.

Ap

Usein pelkään, että jos eroaisimme, niin en kohtaisikaan koskaan enää ketään joka edes vähän kiinnostaisi.

Ap

Se, että jostakin ei läyhätä yhtä maanisesti kuin seksuaalivähemmistöistä, ei tarkoita, että se olisi mikään tabu.

Itselläni on samankaltainen tilanne. En ole koskaan ollut intohimoisen palavasti rakastunut, mutta olen silti suhteessa ja vieläpä hyvässä sellaisessa. Olen hyvin kiintynyt kumppaniini, arvostan ja kunnioitan häntä, välitän mielettömästi. Rakastan, mutten romanttisesti. Hän on silti minulle maailman tärkein ihminen, seksi sujuu jne. Olemme kummatkin oikein tyytyväisiä, enkä näe tekeväni mitään väärää. Mies on perillä ajatuksistani.

Ajattelinkin aiheen olevan av:lla tabu. Eihän se nyt ole mahdollista, että joku on suhteessa eikä ole koskaan ollut rakastunut. En itse asiassa tajua miten ihmiset ihastuvat saati rakastuvat niin helposti.

Ap

[quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 09:16"]

Usein pelkään, että jos eroaisimme, niin en kohtaisikaan koskaan enää ketään joka edes vähän kiinnostaisi.

Ap

[/quote]

Onko sun elämäsi onnellisuus siitä kiinni, että sulla on joku mies? Et voisi kuvitella olevasi onnellinen yksin? Minusta tuo on niin väärin sitä kumppania kohtaan - roikutaan siinä kiinni vain siksi, ettei parempaakaan ole sattunut tulemaan vastaan. Ajattele jos olisit itse se hätävarakumppani, joka voisi lentää yli laidan samantien kun parempi löytyisi. Et varmaan toivoisi sellaista itsellesikään. Anna sekä miehellesi että itsellesi mahdollisuus parempaan. Elä yksin ja opettele olemaan onnellinen yksin. Sitten voit ehkä tavata jonkun, jota oikeasti rakastat.

[quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 09:48"][quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 09:16"]

Usein pelkään, että jos eroaisimme, niin en kohtaisikaan koskaan enää ketään joka edes vähän kiinnostaisi.

Ap

[/quote]

Onko sun elämäsi onnellisuus siitä kiinni, että sulla on joku mies? Et voisi kuvitella olevasi onnellinen yksin? Minusta tuo on niin väärin sitä kumppania kohtaan - roikutaan siinä kiinni vain siksi, ettei parempaakaan ole sattunut tulemaan vastaan. Ajattele jos olisit itse se hätävarakumppani, joka voisi lentää yli laidan samantien kun parempi löytyisi. Et varmaan toivoisi sellaista itsellesikään. Anna sekä miehellesi että itsellesi mahdollisuus parempaan. Elä yksin ja opettele olemaan onnellinen yksin. Sitten voit ehkä tavata jonkun, jota oikeasti rakastat.

[/quote]

Olen ollut yksin vuosikausia ennen miestä, vaikka miesehdokkaita oli silloinkin tarjolla. Kuten sanoin en usko kohtaavani ketään parempaa.

Ap

Mä olen kyllä ollut rakastunut, useammankin kertaa ihan päättömän rakastunut, mutta koskaan se tunne ei ole kestänyt niin kauan että olisin ehtinyt naimisiin asti. Neljännellä kerralla olin jo niin kyllästynyt siihen sarjamonogamiaan ja jo sen verran vanhakin että päätin mennä naimisiin siitä huolimatta että se rakastumisen tunne oli jo mennyt ohi. Ajattelin että jos en nyt sitä tee niin sitten jatkan samaa mallia ikuisesti, ja päätin ottaa asian nyt siltä kantilta että rakastaminen on tahtotila enemmänkin kuin jotain mikä vain automaattisesti tapahtuu.

Olemme olleet naimisissa kymmenisen vuotta, ja sikäli suunnitelma on toiminut että en ole jatkanut rakastumista ja eroamista. Muttaei tämä nyt ihan niin helppoa ole tämä tahdonvoimalla rakastaminen, tunnen miestäni kohtaan enemmän vain jotain epämääräistä hyväntahtoisuutta kuin rakkautta.

Olen kyllä kaihoisasti ajatellut kuinka ihanaa olisi jos pystyisi oikeasti rakastamaan samaa miestä ikuisesti, mutta en mä näköjään pysty. Vika on minun, ei niiden miesten. Niissä on kaikissa tietenkin ollut puutteensa, muttei kukaan ole mitenkään perinpohjin epärakastettava.

[quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 09:48"]

[quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 09:16"]

Usein pelkään, että jos eroaisimme, niin en kohtaisikaan koskaan enää ketään joka edes vähän kiinnostaisi.

Ap

[/quote]

Onko sun elämäsi onnellisuus siitä kiinni, että sulla on joku mies? Et voisi kuvitella olevasi onnellinen yksin? Minusta tuo on niin väärin sitä kumppania kohtaan - roikutaan siinä kiinni vain siksi, ettei parempaakaan ole sattunut tulemaan vastaan. Ajattele jos olisit itse se hätävarakumppani, joka voisi lentää yli laidan samantien kun parempi löytyisi. Et varmaan toivoisi sellaista itsellesikään. Anna sekä miehellesi että itsellesi mahdollisuus parempaan. Elä yksin ja opettele olemaan onnellinen yksin. Sitten voit ehkä tavata jonkun, jota oikeasti rakastat.

[/quote]

Olen samassa tilanteessa kuin ap, siitä olin tulossa kertomaan, kun näin viestisi. 

Kyllä mun elämäni onnellisuus ainakin ON ollut kiinni siitä, että mulla on tämä mies, vaikka mäkään en ole sillälailla rakastunut häneen. Moni asia minussa on muuttunut parempaan suuntaan hänen rinnallaan, mm. itsearvostuksen tunteet ja sitä kautta itsetunto jne. Mieheni tietää ajatuksistani myös. Hän on ihan itse halunnut tulla tähän suhteeseen, eikä halua luopua tästä. Hän ei halunnut kopettaa suhdettamme edes siihen, että mä rakastuin toiseen mieheen. Tämä toinen mies vain ei ole parisuhdeainesta yhtään (ikävä kyllä) joten en voinut hänen kanssaan edes suhdetta aloittaa. Silti onnistuin rakastumaan häneen, mutta en mieheeni, joka on minulle paljon sopivampi. 

Ja kummallisinta on, että mieheni hyväksyi tilanteen koko ajan ja kun ymmärsin tämän, ettei hän heitäkään minua menemään (olin toki varautunut siihenkin) halusin itsekin olla entistä enemmän hänen kanssaan. Olen siis tyytyväinen suhteeseemme, vaikkei siinä sellaista rakkautta olekaan, joka olisi vienyt jalat alta missään vaiheessa. 

Sitäpaitsi mä en ainakaan voi sanoa estäväni miestäni saavuttamasta toisten kanssa jotain muuta - hän oli 56-vuotias kun muutimme yhteen eikä hän ollut sitä ennen asunut koskaan kenenkään kanssa (seurustellut kyllä oli) eikä hänellä ollut ollut koskaan omaa perhettä tai lapsia. Jos en olisi alkanut olemaan hänen kanssaan, hän olisi erittäin todennäköisesti edelleen yksin. Saimme kaksi lasta ja mieheni on minulle hyvin kiitollinen, että hänkin sai vielä perheen ja on kuulemma rakastunut minuun, vaikken minä pystykään olemaan häneen. Mieheni on äärettömän hieno luonne ja hieno ihminen, enkä osaa sanoa, miksi en vain pysty tuntemaan sitä rakkautta, jota minun "kuuluisi" tuntea. 

Rakastuminen on halpaa, rakkaus kallista.

[quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 09:48"]

[quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 09:16"]

Usein pelkään, että jos eroaisimme, niin en kohtaisikaan koskaan enää ketään joka edes vähän kiinnostaisi.

Ap

[/quote]

Onko sun elämäsi onnellisuus siitä kiinni, että sulla on joku mies? Et voisi kuvitella olevasi onnellinen yksin? Minusta tuo on niin väärin sitä kumppania kohtaan - roikutaan siinä kiinni vain siksi, ettei parempaakaan ole sattunut tulemaan vastaan. Ajattele jos olisit itse se hätävarakumppani, joka voisi lentää yli laidan samantien kun parempi löytyisi. Et varmaan toivoisi sellaista itsellesikään. Anna sekä miehellesi että itsellesi mahdollisuus parempaan. Elä yksin ja opettele olemaan onnellinen yksin. Sitten voit ehkä tavata jonkun, jota oikeasti rakastat.

[/quote]

Tästäkin tulee vielä mieleen, että ajattele kuinka usein siitä alunalkaen niiiin rakastatetusta kumppanista tulee yli laidan lentävä kumppani, kun tämä esim. kertoo rakastuneensa toiseen. Että ei yhtään voida antaa toiselle liekaa, vaan omitaan hänet vain mulle, mulle, mulle. Tunteille kun ei mitään mahda (tai niiden puutteellekaan!) ja ei se toiseen rakastuja aina suinkaan lähdössä ole, vaikka onkin tunteet noussut toista kohtaan. 

Ymmärrän, että se tuntuu kauhealta, kun oma rakas rakastuu toiseen, mutta miksi sitä ei voida nähdä ohimenevänä asiana ja sallia toiselle, vaan demonisoidaan se oma rakas(?) ja hyljätään. Sitten samalla syytetään muita hätävarakumppanin pitämisestä. Missä se demonisoijan itsensä "rakastan kunnes kuolema erottaa" on?

10

Olin aluksi ihan älyttömän rakastunut mieheeni, muutaman vuoden jälkeen olen huomannut rakkauden muuttuvan. Mieheni on tärkeä ihminen ja välitän hänestä todella paljon enkä oikeastaan voisi kuvitella elämää ilman häntä. Välillä kuitenkin tuntuu siltä että me emme ole loppuelämäämme yhdessä, että niin ei vaan ole tarkoitettu. Meillä menee kuitenkin ihan hyvin, enkä haluaisi nyt erotakaan.

No mä rakastun helposti mutta yleensä olen mokannut ne tilanteet itse heti alussa tai sitten mies ei alun perinkään ole ollut kiinnostunut musta. 

Joten kun halusin naimisiin, niin avioiduin semmoisen kanssa, jonka kanssa synkkasi. Ei se alun alkaenkaan ollut sitä suurta rakkautta. Tosin tätä en hänelle tietysti halua enkä voi kertoa.

Meillä on mennyt kohtalaisen hyvin ja monta vuotta ollaan oltu naimisissa. Vakituisessa parisuhteessa on omat hyvät puolensa. En ole yhtä pelokas kuin sinkkuna olin. Onhan tässä tietysti oma riesansakin, kun ei ole enää sitä vapautta niin paljon, mutta toisaalta olo on itsevarmempi monessa asiassa.

En tiedä, moniko sitten todella saa puolisokseen sen suuren rakkautensa. Heidän täytyy olla hyvin onnekkaita.

[quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 10:17"]No mä rakastun helposti mutta yleensä olen mokannut ne tilanteet itse heti alussa tai sitten mies ei alun perinkään ole ollut kiinnostunut musta. 

Joten kun halusin naimisiin, niin avioiduin semmoisen kanssa, jonka kanssa synkkasi. Ei se alun alkaenkaan ollut sitä suurta rakkautta. Tosin tätä en hänelle tietysti halua enkä voi kertoa.

Meillä on mennyt kohtalaisen hyvin ja monta vuotta ollaan oltu naimisissa. Vakituisessa parisuhteessa on omat hyvät puolensa. En ole yhtä pelokas kuin sinkkuna olin. Onhan tässä tietysti oma riesansakin, kun ei ole enää sitä vapautta niin paljon, mutta toisaalta olo on itsevarmempi monessa asiassa.

En tiedä, moniko sitten todella saa puolisokseen sen suuren rakkautensa. Heidän täytyy olla hyvin onnekkaita.

[/quote]

Mä olen miettinyt myös, että kuinka moni oikeasti on sen elämänsä suuren rakkauden kanssa. Että se tuntuu yhtä ihanalta vuosien jälkeenkin. Heillä on käynyt hyvä tuuri.

Olen ollut "järkisuhteessa", vaikka en sitä silloin sellaiseksi osannut mieltää. Olin vaan sellaisen miehen kanssa jonka ajattelin sopivan itselleni. Hän oli ihana tyyppi ja maku, arvot ja kiinnostuksen kohteet meillä osui loistavasti yksiin. Oli vaan ikävä kyllä niin, että miehenä hän ei oikein kuitenkaan vedonnut minuun. Vaikka olin itse hakeutunut tähän suhteeseen ja tavallaan meillä sujui yhteiselämä hyvin, niin lopulta tunsin tästä niin huonoa omaatuntoa ja ahdistusta, että lopetin suhteen. Ja olen tästä tosi onnellinen, koska vasta nyt vuosia myöhemmin olen kohdannut miehen jonka kanssa on joka tavalla hyvä olo, vaikka hän ei olekaan paperilla yhtä täydellinen. 

Alkuihastus ja rakkaus ovat eri asioita. Alkuihastus on sitä, kun menee pää sekaisin kehon tuottamista aineista (jotka tutkitusti muistuttavat huumetta), eikä sen ole tarkoituskaan jatkua ikuisesti. Rakkaus on vähemmän palavaa, se on erittäin syvää välittämistä ja kestävää laadultaan. Osa luulee alkuihastuksen olevan aitoa rakkautta ja sen vuoksi aina vaihtaa seuraavaan, kun se menee ohi. Sen kuuluukin mennä ohi ja vasta sen jälkeen näkee rakastaako vai ei.

[quote author="Vierailija" time="30.07.2014 klo 10:16"]

Olin aluksi ihan älyttömän rakastunut mieheeni, muutaman vuoden jälkeen olen huomannut rakkauden muuttuvan. Mieheni on tärkeä ihminen ja välitän hänestä todella paljon enkä oikeastaan voisi kuvitella elämää ilman häntä. Välillä kuitenkin tuntuu siltä että me emme ole loppuelämäämme yhdessä, että niin ei vaan ole tarkoitettu. Meillä menee kuitenkin ihan hyvin, enkä haluaisi nyt erotakaan.

[/quote]

Minulla on oikeastaan sama tilanne. Suhteen alkuvuosina olin myös todella rakastunut ja myöhemminkin tuli kausia, jolloin hullaannuin mieheen yhtäkkiä uudelleen. Viimeisen vuoden aikana tuollaista hullaantumisen tunnetta ei kuitenkaan ole enää ollut vaan suhde tuntuu muuttuneen enemmän kiintymykseksi. Joutuu ihan miettimään, että voinko sanoa "rakastan sinua" kun en ole ihan varma rakastanko vai mitä se rakkaus nyt sitten taas olikaan. Kuusi vuotta ollaan oltu yhdessä ja suhteessa menee ihan hyvin eikä ero kiinnosta. Välillä sitä kuitenkin miettii, voisiko jossain olla joku parempi? En tosin osaa ajatella, että parempaa koskaan löytäisin.

Ap, tuli mieleen sellainenkin, että oletko varmasti hetero? Joskushan sitä ei itsekään oikein tiedosta, vaan seksuaali-identiteetti selkiytyy myöhemmin. Voisko sulla olla kyseessä tällainen asia?

Olen myös nuorempana seurustellut kivan miehen kanssa, jota en rakasta. Silloin sisällä ikävä tunne, ja jopa toive, että tämä suhde kyllä päättyy. Sitten vasta, kun kohtasin nykyisen miehen opin, mitä rakkaus on: halua jakaa elämä loppuun asti toisen kanssa ja saada yhteinen lapsi sekä vilpitön tunne tehdä kumppani onnelliseksi. On ihanaa, kun voi heittäytyä yhteiseen elämään ja katsoa omaa miestä aidon rakastavasti, ja olla onnellinen, että saadaan vanheta yhdessä. Kun tämän on kokenut, en missään nimessä tyytyisi vähempään! Elämä menee muuten puolivaloilla ohi.

Minä olin itse juuri suhteessa, joka perustui ihan muuhun kun palavaan alkuihastukseen. Minulle se olisi riittänyt loppuelämäksi, mutta valitettavasti mies lähti etsimään sitä suurta alkuhuumaa. Toivottavasti hän löytää sen, ja minä voin "lohduttaa" itseäni sillä, ettei hän edes koskaan rakastanut minua.

Mutta niinhän se on, että saamme sen rakkauden, joka koemme ansaitsevamme.