Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, onko kohtalotovereita?

Minulla diagnosoitiin gad liki 15 v sitten, välillä menee paremmin, välillä huonommin. Kognitiivinen terapia ja tarvittaessa lääkitys..

Ei siitä oikein tahdo päästä. Mutta asian tiedostaminen, lääkitys ja terapia auttavat. 

Onko sinulla hyviä kausia milloin oireet ovat lievempiä tai olemattomia?

T: utelias

Kiitos teille. Täytyy kai hyväksyä se, että elämä tuntuu olevan melkoista vuoristorataa. Välillä menee loistavasti, välillä rämmitään pohjamudissa. No täytyy toivoa, että hyviä aikoja on reilusti enemmän.

Ap

Mulla on ollut sama diagnoosi. Nykyään olen terve. Kävin kognitiivisessa psykoterapiassa viikottain kolme vuotta. En halunnut lääkkeitä. Terapia alkoi tehota kunnolla vasta siinä kahden vuoden jälkeen, olin välillä pitkilläkin sairauslomilla. Nyt viimeisimmästä paniikkikohtauksesta/epänormaalista ahdistuksesta on vuosia. Mulla oli todella hyvä terapeutti, terapia pelasti mut elämään.

Terapeutille pitää olla 100% rehellinen, samoin kuin itsellekin. Muuten ei kannatakaan odottaa parantumista. Asiat pitää ihan oikeasti työstää, ne vaikeimmatkin. Se voi tarkoittaa olon huononemistakin kausittain. Mulle ainakin yksi suurimmista ahdistuksen aiheuttajista oli se, että pyrin kieltämään tunteitani tai hautaamaan ne syvälle. Se purkautui ahdistuksena ja paniikkina. Niin kauan, kun en pystynyt olemaan rehellinen ja kohtaamaan asioita ja ahdistuksen aiheuttajia suoraan, tillanne ei parantunut. Ei olisi parantunut, vaikka olisin syönyt mitä lääkkeitä.

[quote author="Vierailija" time="23.07.2014 klo 19:46"]

Onko sinulla hyviä kausia milloin oireet ovat lievempiä tai olemattomia?

T: utelias

[/quote]

Silloin, kun elämässä ei ole mitään suurempia pitkäaikaisia murheita tai velvollisuuksia. Esimerkiksi nyt kesällä, kun sain opinnäytetyön valmiiksi. Toisaalta tämä toimettomuus myös pahentaa oireita. Kun olen urheillut, viettänyt aikaa ystävieni kanssa ja tehnyt muutenkin asioita joista nautin, voin paremmin ja ahdistus vähenee. Yksinäiset illat ovat pahimpia, ja myös alkoholi lisää ahdistusta valtavasti.

Ap

[quote author="Vierailija" time="23.07.2014 klo 19:46"]

Onko sinulla hyviä kausia milloin oireet ovat lievempiä tai olemattomia?

T: utelias

[/quote]

Silloin kun asiat menevät hyvin. Mutta kun ne menevät huonosti... onneksi on lääkkeet ja sama terapeutti jo monta vuotta. 

Tuo, ettet uskalla kertoa terapeutille, kuinka ahdistunut ja pahoin välillä voit, voi johtua joko siitä, että pelkäät, että terapeutti ei pysty lohduttamaan sinua. Tai siitä, että jouduit lapsuudessa suojelemaan äitiäsi/isääsi omilta tunteiltasi, ja opit vaikenemaan omasta pahasta olosta vanhempia/vanhempaa suojellaksesi.

[quote author="Vierailija" time="23.07.2014 klo 19:53"]

Mulla on ollut sama diagnoosi. Nykyään olen terve. Kävin kognitiivisessa psykoterapiassa viikottain kolme vuotta. En halunnut lääkkeitä. Terapia alkoi tehota kunnolla vasta siinä kahden vuoden jälkeen, olin välillä pitkilläkin sairauslomilla. Nyt viimeisimmästä paniikkikohtauksesta/epänormaalista ahdistuksesta on vuosia. Mulla oli todella hyvä terapeutti, terapia pelasti mut elämään.

Terapeutille pitää olla 100% rehellinen, samoin kuin itsellekin. Muuten ei kannatakaan odottaa parantumista. Asiat pitää ihan oikeasti työstää, ne vaikeimmatkin. Se voi tarkoittaa olon huononemistakin kausittain. Mulle ainakin yksi suurimmista ahdistuksen aiheuttajista oli se, että pyrin kieltämään tunteitani tai hautaamaan ne syvälle. Se purkautui ahdistuksena ja paniikkina. Niin kauan, kun en pystynyt olemaan rehellinen ja kohtaamaan asioita ja ahdistuksen aiheuttajia suoraan, tillanne ei parantunut. Ei olisi parantunut, vaikka olisin syönyt mitä lääkkeitä.

[/quote]

Ihana kuulla, että olet parantunut! Ja lohduttavaa, että terapia alkoi auttaa kahden vuoden jälkeen - välillä minusta nimittäin tuntuu, että ramppaan vastaanotolla turhaan. Olet aivan oikeassa siinä, että minun täytyisi pystyä kertomaan terapeutilleni aivan kaikki. Pakkomielteiset ajatukseni ovat vain välillä niin sairaita ja hävettäviä, etten millään haluaisi kertoa niitä kenellekään. Toisaalta niiden pitäminen vain omana tietonani lisää ahdistustani valtavasti.

Ap

[quote author="Vierailija" time="23.07.2014 klo 19:57"]

Tuo, ettet uskalla kertoa terapeutille, kuinka ahdistunut ja pahoin välillä voit, voi johtua joko siitä, että pelkäät, että terapeutti ei pysty lohduttamaan sinua. Tai siitä, että jouduit lapsuudessa suojelemaan äitiäsi/isääsi omilta tunteiltasi, ja opit vaikenemaan omasta pahasta olosta vanhempia/vanhempaa suojellaksesi.

[/quote]

Olet oikeassa: en usko, että terapeutti pystyisi minua lohduttamaan tai auttamaan. En myöskään halua tuottaa terapeutille "pettymystä" tai "järkytystä" kertomalla, että tilanteeni on oikeasti paljon huonompi kuin mitä hän luulee. Naurettavaa. Myös täysin totta on se, etten lapsena saanut ilmaista kiukkua, turhautuneisuutta tai surua. Negatiivisiin tunteisiin reagoitiin tiuskimalla ja käskyllä "lopettaa se vinkuminen". Aika nopeasti opin pitämään asiat sisälläni.

Ap

Ystävälläni puhkesi tuo ahdistuneisuushäiriö, lääkäri antoi opamox reseptin ja noin 2vk niin tämä oli jälleen terve.. Voiko tuollaisesta parantua niin nopeasti? 

Nro 12: Luulen, että lääkkeet auttoivat ystäväsi oireisiin. Varsinainen "syy", ahdistuksen aiheuttaja, on kuitenkin vielä olemassa. Suosittelisin keskusteluapua ystävällesi.

Ap

Rohkeutta ap! Terapeutit on kuulleet ja nähneet kaikenlaista. Tunnistan tuon häpeän tunteen myös itsessäni. Tämä on hidas prosessi, mutta luota siihen, että parempaa on tulossa.

Mulla auttoi myös se, että löysin vihdoin elämälleni suunnan. Tai keksin sen, millaista elämää haluan ITSE elää. En koittanut enää elää kuvitteellisten "ulkopuolisten" vaatimusten mukaan. En puhu pelkästä ammatinvalinnasta, vaan elämäntyylistä. Itse lopetin yliopisto-opiskelun, koska se ei ollut mua varten (vaikka kaikki siitä tyrmistyikin, koska oon aina ollut hyvä koulussa). Nyt elän sellaista elämää maalla kuin haluan. Pystyn samaan aikaan olemaan töissä ja opiskelemaan ja vielä hoitamaan pieniä lapsiani. En olisi uskonut pystyväni näinkin stressaavaan elämään joskus silloin 10 vuotta sitten, kun vihdoin uskalsin hakea terapiaa.

T: nro 6

Vähän samanlainen lapsuustausta mullakin on. Tosin sillä erolla, että mua ei kukaan varsinaisesti käskenyt olemaan valittamatta joka asiasta. Olin vain hyvin herkkä lapsi vaistoamaan tunnetiloja, ja myös kääntämään sen yleisen perheessä vallitsevan negatiivisen olotilan itseeni. Äitini kärsi masennuksesta ja unettomuudesta kun olin pieni, isä oli paljon työmatkoilla, vanhempani erosivat kun olin 7-vuotias. Pidin kaiken sisälläni, siitä tuli selviytymiskeino. Ensimmäisen kerran masennusoireita oli 9-vuotiaana, ahdistus ja paniikki alkoivat yläasteiässä. Silloinkaan vanhempani tai kukaan muukaan ei reagoinut, koska pyrin peittämään kaiken. Koulunkäynti ei kärsinyt ja ystäviäkin oli. Vasta yliopistoaikoina kaikki oli liikaa, oli pakko mennä lääkäriin, kun en enää pystynyt käymään luennoilla tai tekemään tehtäviä ahdistukseltani.

T: nro 6

Nro 6, kiitos tuestasi! Kokemuksiesi jakaminen lohduttaa ja tsemppaa minua tosi paljon :) Kamppailen itsekin tällä hetkellä sen kanssa, etten tunne eläväni itseni näköistä elämää. Yliopisto-opintojen viimeinen vuosi on alkamassa, ja minua kauhistuttaa ajatuskin työskennellä ammatissa, johon olen valmistumassa. En kuitenkaan halua keskeyttää opintojani. Nyt minun täytyy oikeasti alkaa ajatella enemmän itseäni ja kertoa terapeutilleni myös synkimmät ajatukseni. En voi muuten oikeasti tervehtyä.

Ap

[quote author="Vierailija" time="23.07.2014 klo 20:03"]

[quote author="Vierailija" time="23.07.2014 klo 19:57"]

Tuo, ettet uskalla kertoa terapeutille, kuinka ahdistunut ja pahoin välillä voit, voi johtua joko siitä, että pelkäät, että terapeutti ei pysty lohduttamaan sinua. Tai siitä, että jouduit lapsuudessa suojelemaan äitiäsi/isääsi omilta tunteiltasi, ja opit vaikenemaan omasta pahasta olosta vanhempia/vanhempaa suojellaksesi.

[/quote]

Olet oikeassa: en usko, että terapeutti pystyisi minua lohduttamaan tai auttamaan. En myöskään halua tuottaa terapeutille "pettymystä" tai "järkytystä" kertomalla, että tilanteeni on oikeasti paljon huonompi kuin mitä hän luulee. Naurettavaa. Myös täysin totta on se, etten lapsena saanut ilmaista kiukkua, turhautuneisuutta tai surua. Negatiivisiin tunteisiin reagoitiin tiuskimalla ja käskyllä "lopettaa se vinkuminen". Aika nopeasti opin pitämään asiat sisälläni.

Ap

[/quote]

Minäkään en pysty avautumaan terapeutille. Olen muutenkin sulkeutunut, ja jollakin oudolla tavalla yritän "suojella" terapeuttia. Lapsuudesta sekin lähtee. On vaikea kaataa kaikkea tätä jonkun niskaan, vaikka se olisi hänen työnsä. 

Up

[quote author="Vierailija" time="23.07.2014 klo 19:57"]

Tuo, ettet uskalla kertoa terapeutille, kuinka ahdistunut ja pahoin välillä voit, voi johtua joko siitä, että pelkäät, että terapeutti ei pysty lohduttamaan sinua. Tai siitä, että jouduit lapsuudessa suojelemaan äitiäsi/isääsi omilta tunteiltasi, ja opit vaikenemaan omasta pahasta olosta vanhempia/vanhempaa suojellaksesi.

[/quote]

Mulla tämä mun äidin kanssa. En voi kertoa sille ahdistavista tai masentavista ajatuksista. Ei osaa lohduttaa, eikä edes monesti reagoi mun mielenterveysongelmiin millään tavalla. Eli ohittaa / sivuttaa ne, esim vaihtamalla puheenaihetta tai ei kommentoi ollenkaan tms. Lisäksi pelkään pahoittavani äidin mielen. Nyt äiti saattohoidossa ja mun roolina on olla energisoiva hyvän fiiliksen lähettiläs. Jaksan loputtomasti kuunnella sen löpinöitä, sanoa oikeita asioita ja pitää äidin hyvällä tuulella. Lisäksi mun äiti on käyttänyt mua terapeuttinaan siitä asti kun muistan. Puhunut sellaisia asioita pienelle lapselle, joita ei sen ikäisen pitäisi edes tietää. Isä oli alkoholisti. Veljen pahoipitelyltäkään äiti ei suojellut, mutta haki minusta turvaa kun veli aikuistuessaan kävi äitiin kiinni. Ihan kaoottinen lapsuus siis. Ja hyvin köyhä. Mulla myös paljon ahdistusta, mutta tulee pakko-oireina esille. Tarkistelen/varmistelen asioita ja suoritan rituaaleja, kuten esim käsienpesua.

Minulla on diagnosoitu yleinen ahdistuneisuushäiriö vuonna 2007, vaikka olen varmaan potenut sitä aivan pienestä asti erilaisin oirein ja peloin. Minunkin lapsuudessa oli alkoholismia ja väkivaltaa. Minulla saattaa olla useampien vuosien ajan ihan oireettomiakin kausia, sitten jonkun rasittavan elämäntilanteen yhteydessä ahdistus aina nostaa päätään ja se saattaa kestää useista kuukausista vuosiin. Ahdistaa heti aamusta alkaen, joskus ihan lamaannuttavasti. Ruoka ei maista ja on paha olo. Melkein kaikki asiat pelottaa ja huolettaa ja on sellainen epämäärinen vellova paha olo. Mutta jospa tästä taas.

Eniten pelkään, että minulle käy jotenkin huonosti. Olen aina väsynyt ja voimaton, iltasella olo usein helpottuu. Lääkityksenä on cipralex 10 mg, yöksi klotriptyl mite 1 tabl. ja opamox 15 mg tarvittaessa. Välillä joudun kuitenkin ottamaan opamoxin ihan päivittäin, muuten en jaksaisi käydä töissä 

Minulla on myös diagnosoitu yleinen ahdistuneisuushäiriö vuonna 2007. Lapsena kärsin myös erilaisista peloista ym. Minulla on täysin samat oireet, ihan niinkuin itse olisin tuon kaiken kirjoittanut. Lisäksi minulla on täysin sama lääkitys. Ilman opamoxia en jaksaisi käydä töissä. Välillä saattaa olla useiden vuosien pituisia oireettomia kausia.