Lue keskustelun säännöt.
Äärimmäinen yksinäisyys
15.07.2021 |
Onko täällä muita, jotka kärsivät äärimmäisestä yksinäisyydestä? Tiedätkö, mitä sillä tarkoitan? Korona-ajan yksinäisyys on naurettavaa pikku asioista valittamista tähän verrattuna.
Kommentit (90)
Vierailija kirjoitti:
Olen kärsinyt yksinäisyydesta koko elämäni ajan. Minulla on paljon tuttuja, työkavereita, olen jopa seurustellut, mutta sisälläni on tyhjyys ja onttous, jota kukaan ihminen ei voi täyttää. En päästä ketään lähelle, en näytä itseäni kenellekään, koska en usko kenenkään ymmärtävän minua. Silti kaikista eniten kaipaan syvää yhteyttä toiseen ihmiseen.
Tietenkään kukaan ei ymmärrä sinua, kun et näytä itseäsi kenellekään. Et siis anna mahdollisuutta ymmärtämiseen. Tuosta pääsee kyllä pois, nimenomaan näyttämällä oman itsesi. Se on kyllä hyvin vaikeaa aluksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen, miten monilla persoonallisuushäiriöisillä, ilkeillä ja manipuloivillakin ihmisillä on ystäviä, jotkut ovat suosittuja jopa maailman politiikassa asti. Mutta minulla - kiltillä, luotettavalla ja empaattisella, joka en ole koskaan tehnyt pahaa edes maan matoselle, ei ole yhtään ystävää - paitsi rakas koirani, joka on ainoa ja uskollisin ystäväni, sekin on jo vanha. En tiedä, miten kestän, kun siitä aika jättää :(
Ehkä myötäilet vain kaikkia eikä kukaan siksi tiedä, että mitä mieltä olet tai kuka sinä edes olet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kärsinyt yksinäisyydesta koko elämäni ajan. Minulla on paljon tuttuja, työkavereita, olen jopa seurustellut, mutta sisälläni on tyhjyys ja onttous, jota kukaan ihminen ei voi täyttää. En päästä ketään lähelle, en näytä itseäni kenellekään, koska en usko kenenkään ymmärtävän minua. Silti kaikista eniten kaipaan syvää yhteyttä toiseen ihmiseen.
Tietenkään kukaan ei ymmärrä sinua, kun et näytä itseäsi kenellekään. Et siis anna mahdollisuutta ymmärtämiseen. Tuosta pääsee kyllä pois, nimenomaan näyttämällä oman itsesi. Se on kyllä hyvin vaikeaa aluksi.
Ei minun tarvitse näyttää itseäni kenellekään tietääkseni, etteivät he voi minua ymmärtää. Olen tarkkaillut muita koko ikäni. Olen ollut jollain perustavanlaisella tavalla irrallinen niin kauan, kun jaksan muistaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole ongelmia paljastaa haavoittuvuuttani. Avaudun asioistani ehkä liikaakin ja sitten joudun pettymään, kun muut eivät avaudu vastavuoroisesti minulle enkä saa heihin syvällistä yhteyttä.
Mielestäni on parempi itse avautua ja pettyä, kuin sulkea itsensä muilta (ja olla itse pettymys muille.)
Kolmea lähintä ystävää lukuunottamatta suljin muut ihmiset ulos elämästäni yli kymmenen vuotta, toki syynä oli pettymykset.
Sitten pääsin tutustumaan mukavaan naiseen, jonka kanssa pystyimme keskustelemaan, ja aloin avautua. Hänkin avautui aluksi, mutta alkoi sitten välttelemään henkilökohtaisia asioitaan, ja niinpä sitten lopulta välit laitettiin määrittämättömälle katkolle. En tiedä petyinkö itseeni, häneen vai tilanteeseen, mutta olin kuitenkin ehtinyt tutustua ihanaan ihmiseen.
Piti aluksi vastata yhteen toiseen viestiin, mutta siitä olisi tullut negatiivinen, niin totesin, että sinun viestiisi on parempi vastata. 😎👍
Tämän em. tuttavuuden jälkeen olin määräaikaisessa työsuhteessa, ja siellä tuli tutustuttua yhteen tosi hyvään tyyppiin, johon mielelläni pitäisin yhteyttä, mutta sitten alkoi nämä tietyt rajoitukset.
Olen ollut ehkä vähän vastaavassa tilanteessa, siellä toisella puolella. Totuus on, että en osaa avautua. En tiedä, mitä minun tulisi tehdä tai mitä teen väärin. Miehen kanssa tuntui siltä, kun hän olisi odottanut sisälläni olevan jotain enemmän, vaikka siellä on vain se ammottava tyhjyys, jota pystyn hädin tuskin peittelemään. Luulen, että hän vain halusi minun olevan jotain muuta.
Nämä viestit on sydäntäsärkeviä. Kun elämässä ei ole ketään. Kunpa voisin auttaa. Pyytäisin kaveriksi jonnekin, lähtisin mukaan jonnekin, jos tietäisin mistä löytäisin sinut kenellä ei ole ketään.
Voisiko totaaliyksinäiset kohdata toisiaan? Joskus tuntuu että vain saman syvän trauman kokenut voi täysin ymmärtää. Olin nuorena yksin, ja tiedän miltä se tuntuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen, miten monilla persoonallisuushäiriöisillä, ilkeillä ja manipuloivillakin ihmisillä on ystäviä, jotkut ovat suosittuja jopa maailman politiikassa asti. Mutta minulla - kiltillä, luotettavalla ja empaattisella, joka en ole koskaan tehnyt pahaa edes maan matoselle, ei ole yhtään ystävää - paitsi rakas koirani, joka on ainoa ja uskollisin ystäväni, sekin on jo vanha. En tiedä, miten kestän, kun siitä aika jättää :(
Ehkä myötäilet vain kaikkia eikä kukaan siksi tiedä, että mitä mieltä olet tai kuka sinä edes olet.
Olen myötäilevä ja ymmärtäväinen ihmisiä kohtaan, mutta kerron myös rehellisesti omat mielipiteeni. Yritän kuitenkin olla sovussa enkä tahallaan kärjistä tai väitä vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kärsinyt yksinäisyydesta koko elämäni ajan. Minulla on paljon tuttuja, työkavereita, olen jopa seurustellut, mutta sisälläni on tyhjyys ja onttous, jota kukaan ihminen ei voi täyttää. En päästä ketään lähelle, en näytä itseäni kenellekään, koska en usko kenenkään ymmärtävän minua. Silti kaikista eniten kaipaan syvää yhteyttä toiseen ihmiseen.
Tietenkään kukaan ei ymmärrä sinua, kun et näytä itseäsi kenellekään. Et siis anna mahdollisuutta ymmärtämiseen. Tuosta pääsee kyllä pois, nimenomaan näyttämällä oman itsesi. Se on kyllä hyvin vaikeaa aluksi.
Ei minun tarvitse näyttää itseäni kenellekään tietääkseni, etteivät he voi minua ymmärtää. Olen tarkkaillut muita koko ikäni. Olen ollut jollain perustavanlaisella tavalla irrallinen niin kauan, kun jaksan muistaa.
Ehkäpä tämä juontaa juurensa jostain lapsuuden traumasta?
Olen lukenut paljon narsismista. Narsisteilla ei ole aitoa persoonallisuutta, he ovat tyhjiä sisältä. Olenko täysin väärässä, jos arvelen, voisiko kohdallasi olla kyse tästä tai jostain muusta persoonallisuushäiriöstä, esim. epävakaasta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole ongelmia paljastaa haavoittuvuuttani. Avaudun asioistani ehkä liikaakin ja sitten joudun pettymään, kun muut eivät avaudu vastavuoroisesti minulle enkä saa heihin syvällistä yhteyttä.
Sinulla on rajaton persoonallisuus.
Vierailija kirjoitti:
Katsoin kerran luontodokumenttia lintupopulaatiosta, olisivatko olleet pingviinejä tai muita rantalintuja. Siinä yksi poikanen joutui emonsa hylkäämäksi. Sen jälkeen se kierteli muiden lintujen luona etsimässä hoivaa, mutta emot nokkivat sen pois. Laumansa hylkäämä poikanen jäi hitaasti kuolemaan. Kun näin sen, purskahdin itkuun. Niin vahvasti samaistuin poikaseen.
Voikohan olla, että lapsena rakkautta vailla jääneitä tiedostamatta hyljeksitään ja siksi he ovat tuomittuja koko elämän pituiseen yksinäisyyteen..? Ihmiset automaattisesti olettavat, että yksinäisessä on oltava jotain vikaa, vaikka näin ei olisi.
Voi itsesäälin määrä. Mitä jos itseesi keskittymisen sijaan menisit vapaaehtoistyöhön, vaikka auttamaan niitä eläimiä? Arvaan jo, ei käy.
Teille kaikille on yhteistä kaksi piireettä: itsesääli ja itserakkaus. Ette te ketään auta, tue tai kuuntele, te vaan vaaditte. Ei ihme, ettei kukaan jaksa. Muutenhan te yksinäiset ystävyisitte, mutta ei kelpaa toinen yksinäinen. Koska hän on yhtä itsekäs ja itsesäälinen kuin sinä, eihän se toimi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en nyt niin äärimmäisen yksinäinen ole kun minulla on vielä vanhemmat elossa sekä muutamia etäisiä ystäviä joiden kanssa välillä vaihdan kuulumisia ja töissä on tuttuja kenen kanssa juttelen.
Olin ennen aika menevä ja minulla oli paljon ystäviä mutta nyt kun ikää tullut enemmän niin olen etääntynyt muista... Haikeudella muistelen niitä aikoja kun sai ystävien kanssa viettää juhlapyhiä,käydä reissuissa,festareilla.. yms.. Nyt kaikki juhlapyhät yksin ja ei mitään reissuja tiedossa.
Kuvittelisin että sitten kun vanhempani menehtyy niini olen silloin äärimmäisen yksinäinen eikä minulla ole silloin enään ketään.
Kesän aikana en ole jutellut vapaa-ajalla kenenkään muun kanssa paitsi työkaverieni ja vanhempieni kanssa.
M30
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kärsinyt yksinäisyydesta koko elämäni ajan. Minulla on paljon tuttuja, työkavereita, olen jopa seurustellut, mutta sisälläni on tyhjyys ja onttous, jota kukaan ihminen ei voi täyttää. En päästä ketään lähelle, en näytä itseäni kenellekään, koska en usko kenenkään ymmärtävän minua. Silti kaikista eniten kaipaan syvää yhteyttä toiseen ihmiseen.
Tietenkään kukaan ei ymmärrä sinua, kun et näytä itseäsi kenellekään. Et siis anna mahdollisuutta ymmärtämiseen. Tuosta pääsee kyllä pois, nimenomaan näyttämällä oman itsesi. Se on kyllä hyvin vaikeaa aluksi.
Ei minun tarvitse näyttää itseäni kenellekään tietääkseni, etteivät he voi minua ymmärtää. Olen tarkkaillut muita koko ikäni. Olen ollut jollain perustavanlaisella tavalla irrallinen niin kauan, kun jaksan muistaa.
Ehkäpä tämä juontaa juurensa jostain lapsuuden traumasta?
Olen lukenut paljon narsismista. Narsisteilla ei ole aitoa persoonallisuutta, he ovat tyhjiä sisältä. Olenko täysin väärässä, jos arvelen, voisiko kohdallasi olla kyse tästä tai jostain muusta persoonallisuushäiriöstä, esim. epävakaasta?
Luultavasti kyse on ainakin osittain C-PTSD:stä, joka usein ilmenee samoin tavoin kuin epävakaa persoonallisuushäiriö. Mutta tunsin irrallisuutta ja yksinäisyyttä jo paljon ennen traumatapahtumaa. Jo lapsena olin ihmisten ympäröimä, mutta yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katsoin kerran luontodokumenttia lintupopulaatiosta, olisivatko olleet pingviinejä tai muita rantalintuja. Siinä yksi poikanen joutui emonsa hylkäämäksi. Sen jälkeen se kierteli muiden lintujen luona etsimässä hoivaa, mutta emot nokkivat sen pois. Laumansa hylkäämä poikanen jäi hitaasti kuolemaan. Kun näin sen, purskahdin itkuun. Niin vahvasti samaistuin poikaseen.
Voikohan olla, että lapsena rakkautta vailla jääneitä tiedostamatta hyljeksitään ja siksi he ovat tuomittuja koko elämän pituiseen yksinäisyyteen..? Ihmiset automaattisesti olettavat, että yksinäisessä on oltava jotain vikaa, vaikka näin ei olisi.
Voi itsesäälin määrä. Mitä jos itseesi keskittymisen sijaan menisit vapaaehtoistyöhön, vaikka auttamaan niitä eläimiä? Arvaan jo, ei käy.
Teille kaikille on yhteistä kaksi piireettä: itsesääli ja itserakkaus. Ette te ketään auta, tue tai kuuntele, te vaan vaaditte. Ei ihme, ettei kukaan jaksa. Muutenhan te yksinäiset ystävyisitte, mutta ei kelpaa toinen yksinäinen. Koska hän on yhtä itsekäs ja itsesäälinen kuin sinä, eihän se toimi.
Jonkun se pitää rakastaa jos ei kukaan muu rakasta. Helppo tulla huutelemaan sieltä ulkopuolelta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katsoin kerran luontodokumenttia lintupopulaatiosta, olisivatko olleet pingviinejä tai muita rantalintuja. Siinä yksi poikanen joutui emonsa hylkäämäksi. Sen jälkeen se kierteli muiden lintujen luona etsimässä hoivaa, mutta emot nokkivat sen pois. Laumansa hylkäämä poikanen jäi hitaasti kuolemaan. Kun näin sen, purskahdin itkuun. Niin vahvasti samaistuin poikaseen.
Voikohan olla, että lapsena rakkautta vailla jääneitä tiedostamatta hyljeksitään ja siksi he ovat tuomittuja koko elämän pituiseen yksinäisyyteen..? Ihmiset automaattisesti olettavat, että yksinäisessä on oltava jotain vikaa, vaikka näin ei olisi.
Voi itsesäälin määrä. Mitä jos itseesi keskittymisen sijaan menisit vapaaehtoistyöhön, vaikka auttamaan niitä eläimiä? Arvaan jo, ei käy.
Teille kaikille on yhteistä kaksi piireettä: itsesääli ja itserakkaus. Ette te ketään auta, tue tai kuuntele, te vaan vaaditte. Ei ihme, ettei kukaan jaksa. Muutenhan te yksinäiset ystävyisitte, mutta ei kelpaa toinen yksinäinen. Koska hän on yhtä itsekäs ja itsesäälinen kuin sinä, eihän se toimi.
Jonkun se pitää rakastaa jos ei kukaan muu rakasta. Helppo tulla huutelemaan sieltä ulkopuolelta.
Mutta se joka rakastaa ei voi olla sinä? Miksi? Miksi muilla olisi velvollisuus rakastaa sinua, mutta sinulla olisi vaan oikeus tulla rakastetuksi?
Te tulette aina olemaan kavahdettuja, muut huomaavat että te vaan vaaditte, ette anna mitään. Ei kukaan halua mitään kivireen tapaista tukiprojektia ottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katsoin kerran luontodokumenttia lintupopulaatiosta, olisivatko olleet pingviinejä tai muita rantalintuja. Siinä yksi poikanen joutui emonsa hylkäämäksi. Sen jälkeen se kierteli muiden lintujen luona etsimässä hoivaa, mutta emot nokkivat sen pois. Laumansa hylkäämä poikanen jäi hitaasti kuolemaan. Kun näin sen, purskahdin itkuun. Niin vahvasti samaistuin poikaseen.
Voikohan olla, että lapsena rakkautta vailla jääneitä tiedostamatta hyljeksitään ja siksi he ovat tuomittuja koko elämän pituiseen yksinäisyyteen..? Ihmiset automaattisesti olettavat, että yksinäisessä on oltava jotain vikaa, vaikka näin ei olisi.
Voi itsesäälin määrä. Mitä jos itseesi keskittymisen sijaan menisit vapaaehtoistyöhön, vaikka auttamaan niitä eläimiä? Arvaan jo, ei käy.
Teille kaikille on yhteistä kaksi piireettä: itsesääli ja itserakkaus. Ette te ketään auta, tue tai kuuntele, te vaan vaaditte. Ei ihme, ettei kukaan jaksa. Muutenhan te yksinäiset ystävyisitte, mutta ei kelpaa toinen yksinäinen. Koska hän on yhtä itsekäs ja itsesäälinen kuin sinä, eihän se toimi.
Jonkun se pitää rakastaa jos ei kukaan muu rakasta. Helppo tulla huutelemaan sieltä ulkopuolelta.
Mutta se joka rakastaa ei voi olla sinä? Miksi? Miksi muilla olisi velvollisuus rakastaa sinua, mutta sinulla olisi vaan oikeus tulla rakastetuksi?
Te tulette aina olemaan kavahdettuja, muut huomaavat että te vaan vaaditte, ette anna mitään. Ei kukaan halua mitään kivireen tapaista tukiprojektia ottaa.
Kuulostaa projisoinnilta. Ei kukaan täällä ole puhunut mitään siitä, ettei rakastaisi tai kykenisi rakastamaan. Miksi sinulla on tarve psykoanalysoida sinulle vieraita ihmisiä?
Vierailija kirjoitti:
Ei ole ketään, kenen kanssa viettää kesää, lähteä reissaamaan, ottaa ilon irti näistä helteistä, istua terassille nauttimaan jääkylmää mansikka margaritaa. Ei ole ketään sukulaisia, joita voisi mennä katsomaan. Olen vain täällä kaupungissa yksin kerrostaloyksiössäni enkä tapaa ketään eikä ole mitään kesäsuunnitelmia taaskaan. Sama kaikki kesät, joulut, pääsiäiset, juhannukset, äitien- ja isänpäivät... pelkkää yksinäisyyttä ja siitä muistuttamista joka paikassa ja jatkuvasti. En tiedä, miten pääsisin täältä suosta :(
Auttamalla muita autat itseäsi. Lähde ihmeessä mukaan hyväntekevöisyystoimintaan! Esim spr:n ystävätoimintaan, ja seurakunnissakin on vaikka mitä mikä ei vaadi vakaumusta.
Tutustut uusiin ihmisiin, saat itsevarmuutta ja taitoa muihinkin sosiaalisiin tilanteisiin. Samalla kun autat hädänalaisia tms, tutustut muihin vapaaehtoisiin. Kaikki voittavat 💗
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katsoin kerran luontodokumenttia lintupopulaatiosta, olisivatko olleet pingviinejä tai muita rantalintuja. Siinä yksi poikanen joutui emonsa hylkäämäksi. Sen jälkeen se kierteli muiden lintujen luona etsimässä hoivaa, mutta emot nokkivat sen pois. Laumansa hylkäämä poikanen jäi hitaasti kuolemaan. Kun näin sen, purskahdin itkuun. Niin vahvasti samaistuin poikaseen.
Voikohan olla, että lapsena rakkautta vailla jääneitä tiedostamatta hyljeksitään ja siksi he ovat tuomittuja koko elämän pituiseen yksinäisyyteen..? Ihmiset automaattisesti olettavat, että yksinäisessä on oltava jotain vikaa, vaikka näin ei olisi.
Voi itsesäälin määrä. Mitä jos itseesi keskittymisen sijaan menisit vapaaehtoistyöhön, vaikka auttamaan niitä eläimiä? Arvaan jo, ei käy.
Teille kaikille on yhteistä kaksi piireettä: itsesääli ja itserakkaus. Ette te ketään auta, tue tai kuuntele, te vaan vaaditte. Ei ihme, ettei kukaan jaksa. Muutenhan te yksinäiset ystävyisitte, mutta ei kelpaa toinen yksinäinen. Koska hän on yhtä itsekäs ja itsesäälinen kuin sinä, eihän se toimi.
Jonkun se pitää rakastaa jos ei kukaan muu rakasta. Helppo tulla huutelemaan sieltä ulkopuolelta.
Mutta se joka rakastaa ei voi olla sinä? Miksi? Miksi muilla olisi velvollisuus rakastaa sinua, mutta sinulla olisi vaan oikeus tulla rakastetuksi?
Te tulette aina olemaan kavahdettuja, muut huomaavat että te vaan vaaditte, ette anna mitään. Ei kukaan halua mitään kivireen tapaista tukiprojektia ottaa.
Kuulostaa projisoinnilta. Ei kukaan täällä ole puhunut mitään siitä, ettei rakastaisi tai kykenisi rakastamaan. Miksi sinulla on tarve psykoanalysoida sinulle vieraita ihmisiä?
Ja kuka se puoskaroi, kun puhuu projisoinnista?
Te saatte ihan sen minkä panostatte, olette omasta kivasta luonteesta yhtä harhaisia kun palstan naisettomat miehet. Jotka ei näe, että vika ei ole muissa, vaan ihan heissä itsessään.
Nyt on perjantai, miksi ette lähde tapaamaan muita ihmisiä? Koska te tykkäätte valittaa ja rypeä itsesäälissä. Ja koska ihan oikein, tuskin löytyy kyllin hölmöä ihmistä teidän itsesääliänne kuuntelemaan.
En lukenut kaikkia kommentteja, mutta näissä yksinäisyyskeskusteluissa nousee aina sama ongelma esiin. Eli yksinäinen kirjoittaa esim "on minulla pari tätiä mutta eivät ne pidä yhteyttä" tai "on minulla vanhemmat ja pari etäistä ystävää mutta kaikki juhlapyhät vietän yksin.."
Eli ainakin osa yksinäisistä on yksinäisiä sen takia, että odottavat muilta sitä mitä itsekkään eivät ole valmiita tekemään. Odottavat muilta kutsuja ja yhteydenottoja, mutta eivät itse pidä yhteyttä eivätkä kutsu ketään luokseen.
Miksei tämä henkilö jolla on esim vanhemmat ja pari nykyään etäistä kaveria, kutsu vanhempiaan luokseen jouluksi tai kavereitaan juhlimaan synttäreitään? Ja kutsu ei tarkoita sitä että annetaan jollekin yksin mahdollinen päivä, ja jos se ei käy, niin sitten antaa asian olla. Yhteydenpitoon, ystävyyteen ja sosiaalisuuteen pitää nähdä aikaa ja vaivaa!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kärsinyt yksinäisyydesta koko elämäni ajan. Minulla on paljon tuttuja, työkavereita, olen jopa seurustellut, mutta sisälläni on tyhjyys ja onttous, jota kukaan ihminen ei voi täyttää. En päästä ketään lähelle, en näytä itseäni kenellekään, koska en usko kenenkään ymmärtävän minua. Silti kaikista eniten kaipaan syvää yhteyttä toiseen ihmiseen.
Tietenkään kukaan ei ymmärrä sinua, kun et näytä itseäsi kenellekään. Et siis anna mahdollisuutta ymmärtämiseen. Tuosta pääsee kyllä pois, nimenomaan näyttämällä oman itsesi. Se on kyllä hyvin vaikeaa aluksi.
Ei minun tarvitse näyttää itseäni kenellekään tietääkseni, etteivät he voi minua ymmärtää. Olen tarkkaillut muita koko ikäni. Olen ollut jollain perustavanlaisella tavalla irrallinen niin kauan, kun jaksan muistaa.
Ehkäpä tämä juontaa juurensa jostain lapsuuden traumasta?
Olen lukenut paljon narsismista. Narsisteilla ei ole aitoa persoonallisuutta, he ovat tyhjiä sisältä. Olenko täysin väärässä, jos arvelen, voisiko kohdallasi olla kyse tästä tai jostain muusta persoonallisuushäiriöstä, esim. epävakaasta?Luultavasti kyse on ainakin osittain C-PTSD:stä, joka usein ilmenee samoin tavoin kuin epävakaa persoonallisuushäiriö. Mutta tunsin irrallisuutta ja yksinäisyyttä jo paljon ennen traumatapahtumaa. Jo lapsena olin ihmisten ympäröimä, mutta yksin.
Minäkin olen miettinyt, että kärsin tuosta C-PTSD:stä lapsuuden laiminlyönnin ja kiusatuksi tulemisen vuoksi. Olen kuunnellut paljon podcasteja asiasta. Onkohan tästä lisätietoa jossain, esim. kirjaa? Tämä taitaa olla aika uusi käsite eikä ole vielä kunnolla rantautunut Jenkkilästä Suomeen.
Olen ollut koko elämäni ajan yksinäinen.
Vaikka porukkaa on ollut ympärillä vaikka kuinka paljon, niin se ei ole yksinäisyyden tunnetta vähentänyt.
Olen ollut naimisissa, eronnut ja nyt ollut suhteessa avokin kanssa yli 20 vuotta, niin yksinäisyyden tunne senkun voimistuu.
Mikään ei sitä lievitä..
Vaikka kuinka sitä on yrittänyt paeta monin eri keinoin mitä on olemassa, niin mikään auta.
Kerran yksinäisyys tuli sietämättömän kovaksi ettei meinannut sitä enään kestää.
Istuin tuolilla kun valtava yksinäisyys täytti koko olemuksen.
Yksinäisyyden alta alkoi virrata sanoinkuvaamaton autuuden virta, mitä ei voi järjellä selittää eikä ymmärtää.
Autuuden virta jatkui ja jatkui kun yhtäkkiä ajatustoiminto pysähtyi täydellisesti.
Mielessä ei ollut ainoatakaan ajatusta, mielikuvaa eikä muistikuva a mistään.
Oli vain ääretön, rajaton autuudentila jonka tietoisuus tiedosti.
Tuo kokemus oli mahdollista , koska minää ei enään ollut olemassa.
Olen todella pahoillani, että sinäkin olet joutunut kokemaan lapsena vakavaa laiminlyöntiä ja olet oikeutetusti pistänyt välit poikki vanhempiisi. Hienoa, että sinulla oli vahvuutta tehdä niin!
Olen monesti kuullut narsistien lasten suusta tuon "Elämä ei ole reilua" ikään kuin se kuittaisi laiminlyönnin ja empatiavajeen. Siksi se puistattaa minua. Vaikka elämä ei ole reilua, niin toimimmehan kuitenkin itse niin, että maailmasta tulisi mahdollisimman oikeudenmukainen paikka, emmekä jatka pahan kiertämistä muille. Jos joku valittaa epäreilusta kohtelusta ja yksinäisyydestä, emmehän kuittaa sitä vain sanomalla, että "No maailma ei ole reilu".