Äärimmäinen yksinäisyys

Olen ollut pitkään yksinäinen, mutta se on helpottanut kun olen alkanut käyttämään runsaasti päihteitä. Huomaan juttelevani yksistään hyvin usein.

Olen kärsinyt yksinäisyydesta koko elämäni ajan. Minulla on paljon tuttuja, työkavereita, olen jopa seurustellut, mutta sisälläni on tyhjyys ja onttous, jota kukaan ihminen ei voi täyttää. En päästä ketään lähelle, en näytä itseäni kenellekään, koska en usko kenenkään ymmärtävän minua. Silti kaikista eniten kaipaan syvää yhteyttä toiseen ihmiseen.

Kyllä tiedän. Minulla ei ole ketään. Ei sisaruksia, isää, isovanhempia tai muitakaan sukulaisia. Tai no pari tätiä on, mutta he asuvat muualla eivätkä ole pitäneet yhteyttä. Olen nähnyt heidät viimeksi yli 20 vuotta sitten. Äitini ei välitä minusta eikä koskaan kutsu kylään. Kavereita ei juuri ole, ei ketään, kelle soittaa, kenen kanssa lähteä viettämään iltaa, lähteä matkalle tai ketään, joka ottaisi koirani hoitoon, joka auttaisi hädän hetkellä. Miestä ei ole eikä lapsia, vaikka olisin halunnut. 

Vierailija kirjoitti:

Olen kärsinyt yksinäisyydesta koko elämäni ajan. Minulla on paljon tuttuja, työkavereita, olen jopa seurustellut, mutta sisälläni on tyhjyys ja onttous, jota kukaan ihminen ei voi täyttää. En päästä ketään lähelle, en näytä itseäni kenellekään, koska en usko kenenkään ymmärtävän minua. Silti kaikista eniten kaipaan syvää yhteyttä toiseen ihmiseen.

Minä löysin tälläisen "syvän" yhteyden mutta henkilö paljastui hyväksikäyttäjäksi,. Nyt olen vain ememän yksinäinen

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut pitkään yksinäinen, mutta se on helpottanut kun olen alkanut käyttämään runsaasti päihteitä. Huomaan juttelevani yksistään hyvin usein.

Päihteet on aina oikea ratkaisu. 

Minulla ei ole ongelmia paljastaa haavoittuvuuttani. Avaudun asioistani ehkä liikaakin ja sitten joudun pettymään, kun muut eivät avaudu vastavuoroisesti minulle enkä saa heihin syvällistä yhteyttä. 

Minulla ei ole yhtään läheistä, joka välittäisi. Olen kiltti ja empaattinen ja luultavasti siksi ajautunut dominoivien ihmisten kanssa suhteisiin, joissa minua on käytetty vain hyväksi ja kohdeltu epäarvostavasti, ollut jopa henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Olen lähtenyt huonoista suhteista, kunnes ajautunut taas yhä uudelleen vastaavanlaiseen. Nyt olen täysin yksin koko maailmassa. 

Ihmettelen, miten monilla persoonallisuushäiriöisillä, ilkeillä ja manipuloivillakin ihmisillä on ystäviä, jotkut ovat suosittuja jopa maailman politiikassa asti. Mutta minulla - kiltillä, luotettavalla ja empaattisella, joka en ole koskaan tehnyt pahaa edes maan matoselle, ei ole yhtään ystävää - paitsi rakas koirani, joka on ainoa ja uskollisin ystäväni, sekin on jo vanha. En tiedä, miten kestän, kun siitä aika jättää :( 

Ei ole ketään, kenen kanssa viettää kesää, lähteä reissaamaan, ottaa ilon irti näistä helteistä, istua terassille nauttimaan jääkylmää mansikka margaritaa. Ei ole ketään sukulaisia, joita voisi mennä katsomaan. Olen vain täällä kaupungissa yksin kerrostaloyksiössäni enkä tapaa ketään eikä ole mitään kesäsuunnitelmia taaskaan. Sama kaikki kesät, joulut, pääsiäiset, juhannukset, äitien- ja isänpäivät... pelkkää yksinäisyyttä ja siitä muistuttamista joka paikassa ja jatkuvasti. En tiedä, miten pääsisin täältä suosta :(

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tiedän. Minulla ei ole ketään. Ei sisaruksia, isää, isovanhempia tai muitakaan sukulaisia. Tai no pari tätiä on, mutta he asuvat muualla eivätkä ole pitäneet yhteyttä. Olen nähnyt heidät viimeksi yli 20 vuotta sitten. Äitini ei välitä minusta eikä koskaan kutsu kylään. Kavereita ei juuri ole, ei ketään, kelle soittaa, kenen kanssa lähteä viettämään iltaa, lähteä matkalle tai ketään, joka ottaisi koirani hoitoon, joka auttaisi hädän hetkellä. Miestä ei ole eikä lapsia, vaikka olisin halunnut. 

Onko ketään muuta, joka olisi yhtä yksin kuin minä? 

Olen syönyt tähän yksinäisyydestä johtuvaan masennukseen lääkkeitä jo 20 vuotta, mutta eihän niistä ole mitään apua, sillä eivät ne tuo ystäviä tai miestä elämääni, puhumattakaan välittävistä sukulaisista. 

Mä oon. Tosin on mulla lapset mutta ei asu luonani enää. Miestä en edes oikeastaan halua, sinkkuna jo kohta 12 v. Oletko yrittänyt etsiä kaveria? Ilmoitus johonkin tai vastaus toisen omaan? Rannalla voi käydä yksinkin ja kirjastossa. Kohta alkaa taas uudet kurssit työväenopistossa, ehkä semmoiseen? Aina voi kokeilla jos se piristäisi, ja näkisit muita.

Tiedän mitä yksinäisyys on, mutta jos vain oot kämpässäsi ei sieltä kukaan tule sua hakemaan. Pitää rohkaistua tekemään asioita ja yrittää tutustua muihin

Kuule, olen vuosien aikana yrittänyt kaikki keinot yksinäisyyden poistamiseksi: aloittanut uuden liikuntaharrastuksen, liittynyt yliopiston järjestöihin, pyytänyt työkavereita yksille töiden jälkeen (eivät innostuneet), pyytänyt kavereita baariin, risteilylle, ulkomaan matkalle, jopa valmiiksi maksettuun hotelliin (ei kukaan lähtenyt), liittynyt tinderiin ja muihin treffipalstoihin, osallistunut sinkkutapahtumiin ja laittanut ystävänhakuilmoituksia fb-ryhmiin. Ystävänhakuilmoitukseni olivat pitkiä ja avasin siinä elämääni avoimesti. Sain paljon tykkäyksiä ja sydämiä ja tapasin monia ihmisiä. Seuraavan kerran, kun ehdotin tapaamista, ei kellekään enää sopinutkaan :( 

Vierailija kirjoitti:

Kuule, olen vuosien aikana yrittänyt kaikki keinot yksinäisyyden poistamiseksi: aloittanut uuden liikuntaharrastuksen, liittynyt yliopiston järjestöihin, pyytänyt työkavereita yksille töiden jälkeen (eivät innostuneet), pyytänyt kavereita baariin, risteilylle, ulkomaan matkalle, jopa valmiiksi maksettuun hotelliin (ei kukaan lähtenyt), liittynyt tinderiin ja muihin treffipalstoihin, osallistunut sinkkutapahtumiin ja laittanut ystävänhakuilmoituksia fb-ryhmiin. Ystävänhakuilmoitukseni olivat pitkiä ja avasin siinä elämääni avoimesti. Sain paljon tykkäyksiä ja sydämiä ja tapasin monia ihmisiä. Seuraavan kerran, kun ehdotin tapaamista, ei kellekään enää sopinutkaan :( 

Näinpä. Minä uskon, että jotkut meistä vain ovat syntyneet yksinäisiksi. Ehkä meillä on huonot feromonit, kun ihmiset pakenevat ympäriltä yrittämisestä huolimatta? Juuri eilen katselin ikkunasta kateellisena, kuinka paikalliset deekut viettivät tapansa mukaan aikaa tuossa pihalla ja pohdin, olisinko tarpeeksi hyvä ihminen heidän seuraansa vai pakenisivatko hekin, jos menisin juttelemaan...

https://www.hs.fi/elama/art-2000007641262.html.

”Pitkään yksinäisyydestä kärsineelle ensimmäisen askeleen ottaminen kohti sosiaalisia suhteita voi kuitenkin tuntua mahdottomalta. Tällöin Strang suosittelee pohtimaan edesmenneen yhdysvaltalaisen psykologian professorin John T. Cacioppon ajatusta neljästä askeleesta:

Ensinnäkin, päätä toimia, vaikka se tuntuisi itsensä ylittämiseltä.

Toiseksi, tee suunnitelma: Mistä olen kiinnostunut? Minkälaisista ihmisistä tykkään?

”On paljon helpompi hakeutua ihmisten seuraan mielenkiinnonkohde edellä kuin sillä ajatuksella, että nyt on pakko saada ystävä. Älä siis ajattele, että menet lukupiiriin hankkimaan ystävän vaan puhumaan kirjallisuudesta. Ystävyys voi syntyä hiljalleen sivutuotteena.”

Kolmanneksi, ole valikoiva.

”Keskity tiettyihin ihmisiin, joiden kanssa jaat yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Ihmiset, joilla on paljon kavereita, saattavat siitä huolimatta tuntea yksinäisyyttä. Mutta ihmiset, joilla on muutama läheinen ystävä, ovat epätodennäköisemmin yksinäisiä.”

Ja neljänneksi, odota parasta.

”Yksinäisyydestä kärsivälle on saattanut muodostua ajatus, ettei hänen läsnäolonsa ole toivottavaa. Hän ikään kuin etukäteen päättää, ettei ole haluttua seuraa. Tämä ajatus kannattaa kyseenalaistaa.”

Tuon artikkelin lisäksi haluan sanoa, että parhaimmat ihmissuhteet löytyvät usein ohjatuista ryhmistä, joissa puhutaan tunteista. Koska läheisyy nousee henkilökohtaisten asioiden jakamisesta, pelkojen ja unelmien puhumisesta, ei mistään yhteisestä harrastuksesta.

Mieli-yhdistyksessä on esim. Sururyhmiä, joista monet ovat löytäneet ystäviä. Myös eroseminaareista ihmiset löytävät ystäviä. Ja esim täältä

https://www.elpymo.net/news/yksinaisyys/

https://www.facebook.com/groups/1615368768720184/

https://www.helsinkimissio.fi/myotatuntouutisia/uusin-keinoin-irti-yksi…

https://www.punainenristi.fi/hae-apua-ja-tukea/apua-yksinaisyyteen/

Kiitos. Olen ollut myös useissa ryhmissä esim. mielenterveysseuran kautta nuorille masentuneille naisille. Tapasin niistä muutamaa ihmistä, mutta yhteydenpito hiipui. Tuntui, etteivät he oikeasti olleet kiinnostuneita seurastani. Olen ollut myös helsinkimission "terapiassa" yksinäiselle aikuiselle. Siellä ilmaisin toistuvasti, että olisin kiinnostunut ryhmästä, jossa tapaisi muita yksinäisiä aikuisia. En koskaan saanut kutsua sellaiseen ryhmään, jos se perustettiin. 

Nyt olen yli-ikäinen nuorten aikuisten ryhmiin. Olen etsinyt minulle sopivaa vertaistukiryhmää, mutta en ole löytänyt. Yksinäisiä aikuisia, jotka edelleen kärsivät esimerkiksi koulukiusaamisen traumoista, ja jotka ovat joutuneet työpaikkakiusatuiksi, on paljon. Miksei yksinäisille aikuisille ole ryhmiä?

Miksi politiikassa puhutaan vain lasten, nuorten ja vanhusten yksinäisyydestä ja vain niille jaetaan yhteiskunnan tukia? Tämä on oikeasti myös yhteiskunnallinen ongelma - moni aikuinen joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle tai uuvuttavaan työttömyys-pätkätyökierteeseen, koska heidät on syrjäytetty työelämästä. Jos on todella yksinäinen, eivät henkiset resurssit riitä selviämään nyky työelämän paineista, vaikka opinnoissa olisi pärjännyt miten hyvin. 

Kyllä tiedän. Elän ilman yhteyttä narsistisiin vaarallisen väkivaltaisiin vanhempiini, ja narsisti vei multa koko suvun valehtelemalla minusta ja eristämällä mut. Mulla ei ole sukua, juuria, yhteisöä. Ei ketään kenen kanssa jakaa asioita tai jolle soittaa jos vaikka jotain kivaa tapahtuu.

Tää alkoi jo aikalailla nuorena, kun muutin kotoa opiskelemaan. Sen jälkeen en saanut mennä vanhemmilleni esim jouluna, ja opin viettämään joulut yksin tyhjässä opiskelijatalossa.

Tietty haikeus ja kaiho seuraa läpi elämän. Mun pskavanhemmat ryösti lapsuuteni (väkivalta), nuoruuteni ja aika pitkälti aikuisuuteni. Mutta, elämä ei ole reilua eikä missään luvata että ihmistä kohtalo kohtelee lempeästi. Joten päivä kerrallaan.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ongelmia paljastaa haavoittuvuuttani. Avaudun asioistani ehkä liikaakin ja sitten joudun pettymään, kun muut eivät avaudu vastavuoroisesti minulle enkä saa heihin syvällistä yhteyttä. 

Mielestäni on parempi itse avautua ja pettyä, kuin sulkea itsensä muilta (ja olla itse pettymys muille.)

Kolmea lähintä ystävää lukuunottamatta suljin muut ihmiset ulos elämästäni yli kymmenen vuotta, toki syynä oli pettymykset.

Sitten pääsin tutustumaan mukavaan naiseen, jonka kanssa pystyimme keskustelemaan, ja aloin avautua. Hänkin avautui aluksi, mutta alkoi sitten välttelemään henkilökohtaisia asioitaan, ja niinpä sitten lopulta  välit laitettiin määrittämättömälle katkolle. En tiedä petyinkö itseeni, häneen vai tilanteeseen, mutta olin kuitenkin ehtinyt tutustua ihanaan ihmiseen.

Piti aluksi vastata yhteen toiseen viestiin, mutta siitä olisi tullut negatiivinen, niin totesin, että sinun viestiisi on parempi vastata. 😎👍

Tämän em. tuttavuuden jälkeen olin määräaikaisessa työsuhteessa, ja siellä tuli tutustuttua yhteen tosi hyvään tyyppiin, johon mielelläni pitäisin yhteyttä, mutta sitten alkoi nämä tietyt rajoitukset.

Katsoin kerran luontodokumenttia lintupopulaatiosta, olisivatko olleet pingviinejä tai muita rantalintuja. Siinä yksi poikanen joutui emonsa hylkäämäksi. Sen jälkeen se kierteli muiden lintujen luona etsimässä hoivaa, mutta emot nokkivat sen pois. Laumansa hylkäämä poikanen jäi hitaasti kuolemaan. Kun näin sen, purskahdin itkuun. Niin vahvasti samaistuin poikaseen. 

Voikohan olla, että lapsena rakkautta vailla jääneitä tiedostamatta hyljeksitään ja siksi he ovat tuomittuja koko elämän pituiseen yksinäisyyteen..? Ihmiset automaattisesti olettavat, että yksinäisessä on oltava jotain vikaa, vaikka näin ei olisi.