Lue keskustelun säännöt.
Äärimmäinen yksinäisyys
15.07.2021 |
Onko täällä muita, jotka kärsivät äärimmäisestä yksinäisyydestä? Tiedätkö, mitä sillä tarkoitan? Korona-ajan yksinäisyys on naurettavaa pikku asioista valittamista tähän verrattuna.
Kommentit (90)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asunnottomalle hyvää syntymäpäivää. :-)
https://asuntoensin.fi/asunnottomalle/
https://www.hel.fi/helsinki/fi/sosiaali-ja-terveyspalvelut/sosiaalinen-…
Vierailija kirjoitti:
Teidän ongelma on se, että istutte kotona 4 seinän sisällä ja surkuttelette siellä että miksei kukaan tule sieltä kotoa hakemaan tai kutsu minnekään. Mutta kun ei se toimi niin. Ei se sellaista ole niilläkään jotka eivät ole yksinäisiä. Ihmiset jotka eivät tunne itseään yksinäiseksi, hakeutuvat itse muiden ihmisten seuraan, kutsuvat muita ihmisiä tapaamisiin. Tiedän tämän koska olen itsekin passiivisena ollut todella yksinäinen mutta saanut tilanteen muutettua ryhdyttyäni itse aktiivisesti kontaktin ottajaksi.
Olisi helppoa, jos maailma olisi niin yksinkertainen kuin toivoisit sen olevan. Jos ole todella lukenut tämän ketjun viestejä, niin vaikuttaa ongelma mieslestäsi olevan se, että ihmiset vain istuvat kotonaan eivätkä ota kontaktia muihin? Vaikuttaako todella?
Tämä on teille "no mitäs ette itse ikinä ota yhteyttä kehenkään" -naukujille.
Kun jo lapsesta asti on ollut se ylimääräinen, se kolmas pyörä, se varakaveri. Se jonka kanssa paras ystävä viettää aikaa vain siksi, että hänen paras ystävänsä sattuu olemaan sairaana. Se joka välillä otetaan porukkaan mukaan, mutta yleensä jätetään kaikesta ulkopuolelle. Se joka kolmen kaveruksen porukassa jää kävelemään yksin, jos polulle mahtuu vain kaksi rinnakkain.
Kun koko elämänsä on aina ollut se, joka pitää yhteyttä ja yrittää. Kun kukaan ei tule vastaan. Missä vaiheessa voi sanoa, ettei jaksa enää sitä pettymystä ja tuskaa, minkä kaikki se torjutuksi tuleminen tuo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ne, joilla ei ole ihmissuhteita, valittavat yksinäisyyttään. Ne, joilla on ihmissuhteita, valittavat ihmissuhteittensa sietämättömyyttä. Johtopäätös: kummatkin ovat onnettomia sen vuoksi, että jättävät onnellisuutensa riippumaan muista ihmisistä.
Jos elämä menisi niin kuin Strömsössä, lapsuusiän ihmissuhteet antaisivat jokaiselle mahdollisuuden kehittyä yksilöksi, joka kokee olevansa arvokas omana itsenään ja joka tajuaa todenmukaisella tavalla sekä oman erillisyytensä suhteessa muihin ihmisiin että jokaisen muun ihmisen erillisyyden suhteessa kaikkiin muihin.
Tätä tarvitaan siihen, että nuori osaa hahmottaa ikäkaudelleen ominaisiin vertaissuhteisiin sisältyvät yhteistoiminta- ja kilpailuasetelmat tasapainoisesti sekä muiden että omasta näkökulmastaan, jolloin hän pystyy osallistumaan yleisen kehityksensä kannalta tärkeisiin toimintoihin normaalilla tavalla.
Tämän jälkeen on kypsä siirtymään aikuisuuteen, jossa ensisijaisesti oman edun tavoittelu on täysin normaalia, kunhan tekee sen ns. sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla eli korostamatta erityisesti omaa persoonaansa. Aikuisiässä ihmissuhteet ovat pääosin pinnallisia ja yhteisyyden kokemukset muodostuvat satunnaisista ja hetkellisistä win-win-tilanteista.
Tasapainoinen aikuinen ymmärtää ja hyväksyy tämän eikä odotakaan ihmissuhteiltaan mitään muuta. Hyvät keskustelut voivat olla molemmille osapuolille arvokasta tietojen ja kokemusten vaihtoa, mutta ne eivät enää missään tapauksessa ole toiseen ihmiseen ripustautumista. Aikuiselämän arjen sietäminen perustuu siihen, että henkisen hyvinvoinnin saldo on lapsuuden ja nuoruuden jälkeen niin vahvasti plussan puolella, etteivät satunnaiset vastoinkäymiset horjuta sitä.
Jos elämä ei ole mennyt niin kuin Strömsössä, iältään aikuinen ihminen saattaa edelleen kaivata ihmissuhteiltaan jotakin sellaista, mitä hän on nuorempana jäänyt vaille mutta mitä aikuisiän ihmissuhteet eivät voi paikata eikä niiden ole tarkoituskaan paikata. Jos henkisen hyvinvoinnin saldo on lapsuuden ja nuoruuden jäljiltä pahasti pakkasen puolella, mitään aikuisikään kuuluvaa tapahtumaa tai ihmissuhdetta ei edes pysty kokemaan niin vahvasti positiivisella tavalla, että tilanne korjautuisi.
Vahvuus on löydettävä omasta itsestään, vaikka sen edellytykset tuntuisivat heikommilta kuin kanssaihmisillä. On löydettävä omasta itsestään edes jotain sellaista, mihin on tyytyväinen täysin siitä riippumatta, mitä muut ajattelevat tai tekevät. Vasta sen jälkeen on mahdollista antautua aikuisiän ihmissuhteisiin ilman ylimitoitettuja odotuksia ja tarvitsematta pettyä siihen, mitä ne edes parhaimmillaan voivat antaa.
Olen jo yli 50v nainen. Työtön. Minulla ei ole yhtään ystävää. Avustan iäkästä isääni, hän on ainoa sosiaalinen kontaktini. Pelkään aikaa, jolloin hän kuolee, sitten olen 100% yksin. Ei ole kuin vanha, huonokuntoinen yksiö ja totaalinen yksinäisyys ja köyhyys. Pelkään tulevaa. Kuolisinpa pois samaan aikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän.
Täällä 46 v nainen. Yksin.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole ketään, kenen kanssa viettää kesää, lähteä reissaamaan, ottaa ilon irti näistä helteistä, istua terassille nauttimaan jääkylmää mansikka margaritaa. Ei ole ketään sukulaisia, joita voisi mennä katsomaan. Olen vain täällä kaupungissa yksin kerrostaloyksiössäni enkä tapaa ketään eikä ole mitään kesäsuunnitelmia taaskaan. Sama kaikki kesät, joulut, pääsiäiset, juhannukset, äitien- ja isänpäivät... pelkkää yksinäisyyttä ja siitä muistuttamista joka paikassa ja jatkuvasti. En tiedä, miten pääsisin täältä suosta :(
Menet kaupungille etsimään ihmisiä. Ei ne kotoa tule hakemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut työtön muutaman vuoden ja nykyisin myös asunnoton. Täytän huomenna 59 vuotta, mutta kukaan ei tiedä sitä. Kieltämättä harmittaa.
Hyvää syntymäpäivää sinulle!
Vierailija kirjoitti:
Tämä on teille "no mitäs ette itse ikinä ota yhteyttä kehenkään" -naukujille.
Kun jo lapsesta asti on ollut se ylimääräinen, se kolmas pyörä, se varakaveri. Se jonka kanssa paras ystävä viettää aikaa vain siksi, että hänen paras ystävänsä sattuu olemaan sairaana. Se joka välillä otetaan porukkaan mukaan, mutta yleensä jätetään kaikesta ulkopuolelle. Se joka kolmen kaveruksen porukassa jää kävelemään yksin, jos polulle mahtuu vain kaksi rinnakkain.
Kun koko elämänsä on aina ollut se, joka pitää yhteyttä ja yrittää. Kun kukaan ei tule vastaan. Missä vaiheessa voi sanoa, ettei jaksa enää sitä pettymystä ja tuskaa, minkä kaikki se torjutuksi tuleminen tuo.
Lapset osaa olla ilkeitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En lukenut kaikkia kommentteja, mutta näissä yksinäisyyskeskusteluissa nousee aina sama ongelma esiin. Eli yksinäinen kirjoittaa esim "on minulla pari tätiä mutta eivät ne pidä yhteyttä" tai "on minulla vanhemmat ja pari etäistä ystävää mutta kaikki juhlapyhät vietän yksin.."
Eli ainakin osa yksinäisistä on yksinäisiä sen takia, että odottavat muilta sitä mitä itsekkään eivät ole valmiita tekemään. Odottavat muilta kutsuja ja yhteydenottoja, mutta eivät itse pidä yhteyttä eivätkä kutsu ketään luokseen.
Miksei tämä henkilö jolla on esim vanhemmat ja pari nykyään etäistä kaveria, kutsu vanhempiaan luokseen jouluksi tai kavereitaan juhlimaan synttäreitään? Ja kutsu ei tarkoita sitä että annetaan jollekin yksin mahdollinen päivä, ja jos se ei käy, niin sitten antaa asian olla. Yhteydenpitoon, ystävyyteen ja sosiaalisuuteen pitää nähdä aikaa ja vaivaa!!
Tässä kirjoittaa henkilö, joka ei koskaan ole ollut yksinäinen. Nämä kaikki toimenpiteet on tehty, mutta fakta on, että jos keski-ikäisenä parisuhde päättyy, ei ole lapsia, vanhemmat ja vanhat sukulaiset ovat kuolleet, ainoa sisarus on erakko, ystäviä on liuta, mutta kaikilla on omat perheet ja niihin liittyvät sos. ympyrät, työ on etätyötä, harrastukset yksilölajeja/ryhmäliikuntatunteja ja lemmikkiä ei ole, tinder-mätsit haluaa vaan seksiä, niin yksin olet. Kukaan ei ole rakastamassa, et rakasta itse ketään, kukaan ei ole arjessasi läsnä.
Hyvin usein ikäiseni ihmiset tulevat mielellään luokseni kylään ”hetkeksi rentoutumaan” omista ruuhkavuosistaan, mutta vastakutsua ei tule ikinä, koska kuka kutsuu sinkun viikonloppukylään? Ainoastaan toinen sinkku. Ja sinkkuystävien kanssa hengailu vain ruokkii yksinäisyyden kierrettä. Tätä kirjoittaessani huomaan kuinka yksinäinen olenkaan eikä loppua näy...
Jotenkin uskon, että yksinäisyys on osin geneettistä, molemmat vanhempani olivat koko elämänsä sinkkuja, kunnes päättivät viime metreillä yhdistää voimansa ja perustaa perheen. Mutta kierre jatkuu seuraavalla sukupolvella. Jotain olennaisia yksinäisyyden väistämiseen tarvittavia taitoja ei ole tullut verenperintönä.
N44
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ne, joilla ei ole ihmissuhteita, valittavat yksinäisyyttään. Ne, joilla on ihmissuhteita, valittavat ihmissuhteittensa sietämättömyyttä. Johtopäätös: kummatkin ovat onnettomia sen vuoksi, että jättävät onnellisuutensa riippumaan muista ihmisistä.
Jos elämä menisi niin kuin Strömsössä, lapsuusiän ihmissuhteet antaisivat jokaiselle mahdollisuuden kehittyä yksilöksi, joka kokee olevansa arvokas omana itsenään ja joka tajuaa todenmukaisella tavalla sekä oman erillisyytensä suhteessa muihin ihmisiin että jokaisen muun ihmisen erillisyyden suhteessa kaikkiin muihin.
Tätä tarvitaan siihen, että nuori osaa hahmottaa ikäkaudelleen ominaisiin vertaissuhteisiin sisältyvät yhteistoiminta- ja kilpailuasetelmat tasapainoisesti sekä muiden että omasta näkökulmastaan, jolloin hän pystyy osallistumaan yleisen kehityksensä kannalta tärkeisiin toimintoihin normaalilla tavalla.
Tämän jälkeen on kypsä siirtymään aikuisuuteen, jossa ensisijaisesti oman edun tavoittelu on täysin normaalia, kunhan tekee sen ns. sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla eli korostamatta erityisesti omaa persoonaansa. Aikuisiässä ihmissuhteet ovat pääosin pinnallisia ja yhteisyyden kokemukset muodostuvat satunnaisista ja hetkellisistä win-win-tilanteista.
Tasapainoin
en aikuinen ymmärtää ja hyväksyy tämän eikä odotakaan ihmissuhteiltaan mitään muuta. Hyvät keskustelut voivat olla molemmille osapuolille arvokasta tietojen ja kokemusten vaihtoa, mutta ne eivät enää missään tapauksessa ole toiseen ihmiseen ripustautumista. Aikuiselämän arjen sietäminen perustuu siihen, että henkisen hyvinvoinnin saldo on lapsuuden ja nuoruuden jälkeen niin vahvasti plussan puolella, etteivät satunnaiset vastoinkäymiset horjuta sitä.
Jos elämä ei ole mennyt niin kuin Strömsössä, iältään aikuinen ihminen saattaa edelleen kaivata ihmissuhteiltaan jotakin sellaista, mitä hän on nuorempana jäänyt vaille mutta mitä aikuisiän ihmissuhteet eivät voi paikata eikä niiden ole tarkoituskaan paikata. Jos henkisen hyvinvoinnin saldo on lapsuuden ja nuoruuden jäljiltä pahasti pakkasen puolella, mitään aikuisikään kuuluvaa tapahtumaa tai ihmissuhdetta ei edes pysty kokemaan niin vahvasti positiivisella tavalla, että tilanne korjautuisi.
Vahvuus on löydettävä omasta itsestään, vaikka sen edellytykset tuntuisivat heikommilta kuin kanssaihmisillä. On löydettävä omasta itsestään edes jotain sellaista, mihin on tyytyväinen täysin siitä riippumatta, mitä muut ajattelevat tai tekevät. Vasta sen jälkeen on mahdollista antautua aikuisiän ihmissuhteisiin ilman ylimitoitettuja odotuksia ja tarvitsematta pettyä siihen, mitä ne edes parhaimmillaan voivat antaa.
Analyysissasai oli paljon pätevääkin asiaa. Mutta.
"Täydelliseksi" kasvaneen aikuisen kuvaus kuulosti enemmän narsistilta kuin terveeltä, tuntevalta ihmiseltä: hän ei varsinaisesti tarvitse ketään vaan on täysin itseriittoinen.
Yleensä tasapainoisen lapsuuden eläneet ovat kumminkin hyvissä, pitkissä parisuhteissa, koska heillä on edellytykset ylläpitää niitä. Ja he osaavat tietoisesti valita itselleen sopivan kumppanin. (Toisin kuin rikkinäiset, joille kelpaa usein kuka vain, joka heidät kelpuuttaa.)
Samoin en ole sitä mieltä, että lapsuudessa positiivisilta tunnekokemuksilta vaille jäänyt ei voisi paikata vajetta aikuisena hyvässä ihmissuhteessa. Päin vastoin: toinen aikuinen voi rakastaa toisen terveeksi. Ikävä kyllä me kaltoinkohdellut ja turvallisista ihmissuhteista osattomat jäämme usein aikuisenakin niitä vaille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut kaikkia kommentteja, mutta näissä yksinäisyyskeskusteluissa nousee aina sama ongelma esiin. Eli yksinäinen kirjoittaa esim "on minulla pari tätiä mutta eivät ne pidä yhteyttä" tai "on minulla vanhemmat ja pari etäistä ystävää mutta kaikki juhlapyhät vietän yksin.."
Eli ainakin osa yksinäisistä on yksinäisiä sen takia, että odottavat muilta sitä mitä itsekkään eivät ole valmiita tekemään. Odottavat muilta kutsuja ja yhteydenottoja, mutta eivät itse pidä yhteyttä eivätkä kutsu ketään luokseen.
Miksei tämä henkilö jolla on esim vanhemmat ja pari nykyään etäistä kaveria, kutsu vanhempiaan luokseen jouluksi tai kavereitaan juhlimaan synttäreitään? Ja kutsu ei tarkoita sitä että annetaan jollekin yksin mahdollinen päivä, ja jos se ei käy, niin sitten antaa asian olla. Yhteydenpitoon, ystävyyteen ja sosiaalisuuteen pitää nähdä aikaa ja vaivaa!!
Tässä kirjoittaa henkilö, joka ei koskaan ole ollut yksinäinen. Nämä kaikki toimenpiteet on tehty, mutta fakta on, että jos keski-ikäisenä parisuhde päättyy, ei ole lapsia, vanhemmat ja vanhat sukulaiset ovat kuolleet, ainoa sisarus on erakko, ystäviä on liuta, mutta kaikilla on omat perheet ja niihin liittyvät sos. ympyrät, työ on etätyötä, harrastukset yksilölajeja/ryhmäliikuntatunteja ja lemmikkiä ei ole, tinder-mätsit haluaa vaan seksiä, niin yksin olet. Kukaan ei ole rakastamassa, et rakasta itse ketään, kukaan ei ole arjessasi läsnä.
Hyvin usein ikäiseni ihmiset tulevat mielellään luokseni kylään ”hetkeksi rentoutumaan” omista ruuhkavuosistaan, mutta vastakutsua ei tule ikinä, koska kuka kutsuu sinkun viikonloppukylään? Ainoastaan toinen sinkku. Ja sinkkuystävien kanssa hengailu vain ruokkii yksinäisyyden kierrettä. Tätä kirjoittaessani huomaan kuinka yksinäinen olenkaan eikä loppua näy...
Jotenkin uskon, että yksinäisyys on osin geneettistä, molemmat vanhempani olivat koko elämänsä sinkkuja, kunnes päättivät viime metreillä yhdistää voimansa ja perustaa perheen. Mutta kierre jatkuu seuraavalla sukupolvella. Jotain olennaisia yksinäisyyden väistämiseen tarvittavia taitoja ei ole tullut verenperintönä.
N44
Joo, olen samaa mieltä, että yksinäisyys on usein ylisukupolvista: yksinäisen äidin lapsestakin tulee yksinäinen.
Tuossa aiemmin joku esitti pitkän analyysin, miten olosuhteet muokkaavat ihmisestä jo nuorena joko resilientin tai jättävät hänet ikuiseen vajeeseen, mitä tulee ihmissuhteisiin. Ihminen on kuitenkin suurelta osin perimänsä kaltainen; perusminää, persoonaa, ei kauheasti muuteta olosuhteilla. Täsät on hyvä osoitus introverttius vs extroverttius. Jos introvertti ei tapaa kaltaisiaan (joihin voi samastua) tai sosiaalisia, ekstrovertteja, jotka hyväksyvät hänet vertaisenaan, introvertin osa on usein jäädä yksin.
Onkohan kyse peräti absoluuttisesta yksinäisyydestä, mistä eräs komea poika puhui fasen yksinäisyysryhmässä. Omituisesti häntä ei ole enää siellä näkynyt kun viimeisimpiin julkaisuihinsa sai niin valtaisaa kiinnostusta naisväeltä, ilmeisesti hänen yksinäisyytensä helpotti.
Hyvää keskiviikko iltapäivää! Yksinäisyys kalvaa sisintäni, kyynel soljuu kasvoillani,ahdistaa vietävästi tämä yksin olo. Lähen kohta ostamaan viinipullon ja hyrppäsen ekan lasin yhdellä kulauksella, jos vaikka rentouttas vähän olotilaa. Mikä olis mukavampaa, kuin istua jonkun kaverin kanssa ja nautiskella vaikka lasi viiniä ja parantaa maailmaa ja vaikka ei mitään puhuiskaan niin olis se kiva vaikka vaan istua ja ihmetellä ja nauttia toisen läsnäolosta. Mutta ei, se on tämä elämä järkänny meikäläisen tänne vaan kärsimään ja kitumaan tästä yksinäisyydestä. Tuntuu , että pää räjähtää paineesta , kun on niin paljon murehtinu omaa elämäänsä tässä muutaman päivän putkeen. Korona vielä enemmän vaikeuttaa sosiaalista kanssakäymistä kenenkään kanssa. Elämäni kohokohta on kaupassa käynnit, se on yhtä juhlaa, vaikka ei siellä kauan voi notkua. Hyvä , että on tämä some , jonne voi purkaa paineitaan. Ennen somea kirjoiteltiin päiväkirjaa ja se oli salaista puuhaa. Nyt kirjoitellaan avoimesti tänne näin. No, anonyymisti onkin turvallista kirjoitella ja hyvä niin. En ole mikään nuori enää ja koko elämäni olen ollut yksinäinen, Silloin , kun lapset oli pieniä ei ollut näin ahdistavaa. Lapset toi mukanaan toisia äitejä, joiden luona käytiin kahvilla, vuorollaan toistemme luona.
Eikö nyt todellakaan vielä tänä päivänä ole jotain kunnon foorumia yksinäisille ja ystävää etsiville?! Joku nettisivusto, jossa voisi etsintäkuuluttaa itselleen ystävää. Laittaa itsestään tietoja, ikää, paikkakuntaa jne ja sitten toiset yksinäiset voivat ottaa kontaktia. Ensin anonyymisti ja myöhemmin jatkaa keskustelua vaikka whatsappissa. Vai eikö sitten ihmiset kuitenkaan kehtaa ilmoittautua tällaiselle sivustolle? Ei kehdata myöntää edes toisille yksinäisille, että ollaan yksinäisiä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut kaikkia kommentteja, mutta näissä yksinäisyyskeskusteluissa nousee aina sama ongelma esiin. Eli yksinäinen kirjoittaa esim "on minulla pari tätiä mutta eivät ne pidä yhteyttä" tai "on minulla vanhemmat ja pari etäistä ystävää mutta kaikki juhlapyhät vietän yksin.."
Eli ainakin osa yksinäisistä on yksinäisiä sen takia, että odottavat muilta sitä mitä itsekkään eivät ole valmiita tekemään. Odottavat muilta kutsuja ja yhteydenottoja, mutta eivät itse pidä yhteyttä eivätkä kutsu ketään luokseen.
Miksei tämä henkilö jolla on esim vanhemmat ja pari nykyään etäistä kaveria, kutsu vanhempiaan luokseen jouluksi tai kavereitaan juhlimaan synttäreitään? Ja kutsu ei tarkoita sitä että annetaan jollekin yksin mahdollinen päivä, ja jos se ei käy, niin sitten antaa asian olla. Yhteydenpitoon, ystävyyteen ja sosiaalisuuteen pitää nähdä aikaa ja vaivaa!!
Tässä kirjoittaa henkilö, joka ei koskaan ole ollut yksinäinen. Nämä kaikki toimenpiteet on tehty, mutta fakta on, että jos keski-ikäisenä parisuhde päättyy, ei ole lapsia, vanhemmat ja vanhat sukulaiset ovat kuolleet, ainoa sisarus on erakko, ystäviä on liuta, mutta kaikilla on omat perheet ja niihin liittyvät sos. ympyrät, työ on etätyötä, harrastukset yksilölajeja/ryhmäliikuntatunteja ja lemmikkiä ei ole, tinder-mätsit haluaa vaan seksiä, niin yksin olet. Kukaan ei ole rakastamassa, et rakasta itse ketään, kukaan ei ole arjessasi läsnä.
Hyvin usein ikäiseni ihmiset tulevat mielellään luokseni kylään ”hetkeksi rentoutumaan” omista ruuhkavuosistaan, mutta vastakutsua ei tule ikinä, koska kuka kutsuu sinkun viikonloppukylään? Ainoastaan toinen sinkku. Ja sinkkuystävien kanssa hengailu vain ruokkii yksinäisyyden kierrettä. Tätä kirjoittaessani huomaan kuinka yksinäinen olenkaan eikä loppua näy...
Jotenkin uskon, että yksinäisyys on osin geneettistä, molemmat vanhempani olivat koko elämänsä sinkkuja, kunnes päättivät viime metreillä yhdistää voimansa ja perustaa perheen. Mutta kierre jatkuu seuraavalla sukupolvella. Jotain olennaisia yksinäisyyden väistämiseen tarvittavia taitoja ei ole tullut verenperintönä.
N44
Voi ei, tutulta kuulostaa, vain sillä erolla, että olen mies ja minulla on yksi aikuistuva lapsi, joka on luonani joka 2. viikonloppu.
Minulla ei ole juurikaan sukulaisia, parisuhde päättyi vuosia sitten, työkaverit eivät ole kavereita kuin työssä ja muuten olen aivan yksin.
En ole onnistunut löytämään uutta parisuhdetta, varmaan yksinäisyyteni tuntuu naisista lohduttomalta; muutamien treffien jälkeen juttu aina lopahtaa. Nyt en enää ole etsinyt ketään, koska se tuntuu toivottomalta. Kaipaan vaan kovasti elämänkumppania vierelle, toveria, jota pitää kädestä kiinni.
Ei ole ollut ketään kaveriksi luokiteltavaa 16 vuoteen, edes työkavereita, sitten teini-iän kun asuin perhekodissa toisella paikkakunnalla. Silloin ei ollut edes somea vielä, ja yhteydet niihin katkesi kun muutin takaisin kotipaikkaikkakunnalle. En ole koskaan seurustellut. Sisaruksia on ja vanhemmat, mutta en ole paljoakaan heidän kanssa tekemisissä. Elämä on lähinnä vain ajantappoa kuolemaa odotellessa.