Lue keskustelun säännöt.
Milloin tajusit, että et ehkä koskaan tule saamaan perhettä?
11.07.2021 |
Ja miten olet käsitellyt asiaa? Jos se siis oli sinulla haaveena.
Kommentit (28)
Olen ymmärtänyt sen aika äskettäin.
Tiesin jo nuorena, että haluan perheen ja olin valmis äidiksi jo aika nuorena, parikymppisenä.
Aloin seurustelemaan kunnollisen miehen kanssa (tuolloin 25v) ja perhesuunnitelmat ym. olivat selvillä, joskaan ei vielä ajankohtaisia miehen opiskeluiden takia. Aikaa kului ja opiskelut päättyivät. Hän halusi ennen lapsen tuloa saada työn (ymmärrettävää ja viisastakin), mutta sitten hän halusikin toisen työn, sitten saavuttaa palkankorotuksen, sitten ylennyksen, sitten saada säästöön summan X, sitten ostaa asunnon, sitten sitä ja sitä. Vuosia surin, itkin ja odotin ajatellen, että kärsivällisyys on hyvästä ja viisasta. Lopulta mies tunnusti, että tapailuvaiheessa olikin liioitellut perhehaaveitaan, koska halusi saada minut itselleen. Siinä vaiheessa olin irtisanonut työni ja asuntoni, muuttanut 400km päähän kotoa ja tuhlannut lähes 8 hedelmällistä vuotta turhaan odotteluun.
Hyviä, isäksi valmiita olevia miehiä ei ole paljoa, joten en usko enää saavani perhettä. Haluan nimenomaan perheen, en vain lapsia. Itkettää ajatellakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt vasta olen havahtunut asiaan. Olen 29v. Minulla on sairaus ja voi olla että koskaan en tule lapsia saamaan. Jos onni osuisi, niin asiat muuttuvat vielä ja saan ehkä lapsen joskus tulevaisuudessa. Mutta sanotaan että tilanne on aika vaikea että en tiedä..
Vierailija kirjoitti:
Olen ymmärtänyt sen aika äskettäin.
Tiesin jo nuorena, että haluan perheen ja olin valmis äidiksi jo aika nuorena, parikymppisenä.
Aloin seurustelemaan kunnollisen miehen kanssa (tuolloin 25v) ja perhesuunnitelmat ym. olivat selvillä, joskaan ei vielä ajankohtaisia miehen opiskeluiden takia. Aikaa kului ja opiskelut päättyivät. Hän halusi ennen lapsen tuloa saada työn (ymmärrettävää ja viisastakin), mutta sitten hän halusikin toisen työn, sitten saavuttaa palkankorotuksen, sitten ylennyksen, sitten saada säästöön summan X, sitten ostaa asunnon, sitten sitä ja sitä. Vuosia surin, itkin ja odotin ajatellen, että kärsivällisyys on hyvästä ja viisasta. Lopulta mies tunnusti, että tapailuvaiheessa olikin liioitellut perhehaaveitaan, koska halusi saada minut itselleen. Siinä vaiheessa olin irtisanonut työni ja asuntoni, muuttanut 400km päähän kotoa ja tuhlannut lähes 8 hedelmällistä vuotta turhaan odotteluun.Hyviä, isäksi valmiita olevia miehiä ei ole paljoa, joten en usko enää saavani perhettä. Haluan nimenomaan perheen, en vain lapsia. Itkettää ajatellakin.
Kuinka pystyis antamaan anteeksi tuommoisen miehellesi?
Vierailija kirjoitti:
Olen ymmärtänyt sen aika äskettäin.
Tiesin jo nuorena, että haluan perheen ja olin valmis äidiksi jo aika nuorena, parikymppisenä.
Aloin seurustelemaan kunnollisen miehen kanssa (tuolloin 25v) ja perhesuunnitelmat ym. olivat selvillä, joskaan ei vielä ajankohtaisia miehen opiskeluiden takia. Aikaa kului ja opiskelut päättyivät. Hän halusi ennen lapsen tuloa saada työn (ymmärrettävää ja viisastakin), mutta sitten hän halusikin toisen työn, sitten saavuttaa palkankorotuksen, sitten ylennyksen, sitten saada säästöön summan X, sitten ostaa asunnon, sitten sitä ja sitä. Vuosia surin, itkin ja odotin ajatellen, että kärsivällisyys on hyvästä ja viisasta. Lopulta mies tunnusti, että tapailuvaiheessa olikin liioitellut perhehaaveitaan, koska halusi saada minut itselleen. Siinä vaiheessa olin irtisanonut työni ja asuntoni, muuttanut 400km päähän kotoa ja tuhlannut lähes 8 hedelmällistä vuotta turhaan odotteluun.Hyviä, isäksi valmiita olevia miehiä ei ole paljoa, joten en usko enää saavani perhettä. Haluan nimenomaan perheen, en vain lapsia. Itkettää ajatellakin.
Minkä ikäinen olet nyt?
Vierailija kirjoitti:
Olen ymmärtänyt sen aika äskettäin.
Tiesin jo nuorena, että haluan perheen ja olin valmis äidiksi jo aika nuorena, parikymppisenä.
Aloin seurustelemaan kunnollisen miehen kanssa (tuolloin 25v) ja perhesuunnitelmat ym. olivat selvillä, joskaan ei vielä ajankohtaisia miehen opiskeluiden takia. Aikaa kului ja opiskelut päättyivät. Hän halusi ennen lapsen tuloa saada työn (ymmärrettävää ja viisastakin), mutta sitten hän halusikin toisen työn, sitten saavuttaa palkankorotuksen, sitten ylennyksen, sitten saada säästöön summan X, sitten ostaa asunnon, sitten sitä ja sitä. Vuosia surin, itkin ja odotin ajatellen, että kärsivällisyys on hyvästä ja viisasta. Lopulta mies tunnusti, että tapailuvaiheessa olikin liioitellut perhehaaveitaan, koska halusi saada minut itselleen. Siinä vaiheessa olin irtisanonut työni ja asuntoni, muuttanut 400km päähän kotoa ja tuhlannut lähes 8 hedelmällistä vuotta turhaan odotteluun.Hyviä, isäksi valmiita olevia miehiä ei ole paljoa, joten en usko enää saavani perhettä. Haluan nimenomaan perheen, en vain lapsia. Itkettää ajatellakin.
Kerro miehellesi, että lapset edistää uraa varsinkin miehillä. Sun varmaan kannattaa painostaa miestä ihan kunnolla, että nyt olisi aika lunastaa lupaukset. Löydät kyllä myös uuden miehen, jos ei tämä tilanne ratkea pian.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ymmärtänyt sen aika äskettäin.
Tiesin jo nuorena, että haluan perheen ja olin valmis äidiksi jo aika nuorena, parikymppisenä.
Aloin seurustelemaan kunnollisen miehen kanssa (tuolloin 25v) ja perhesuunnitelmat ym. olivat selvillä, joskaan ei vielä ajankohtaisia miehen opiskeluiden takia. Aikaa kului ja opiskelut päättyivät. Hän halusi ennen lapsen tuloa saada työn (ymmärrettävää ja viisastakin), mutta sitten hän halusikin toisen työn, sitten saavuttaa palkankorotuksen, sitten ylennyksen, sitten saada säästöön summan X, sitten ostaa asunnon, sitten sitä ja sitä. Vuosia surin, itkin ja odotin ajatellen, että kärsivällisyys on hyvästä ja viisasta. Lopulta mies tunnusti, että tapailuvaiheessa olikin liioitellut perhehaaveitaan, koska halusi saada minut itselleen. Siinä vaiheessa olin irtisanonut työni ja asuntoni, muuttanut 400km päähän kotoa ja tuhlannut lähes 8 hedelmällistä vuotta turhaan odotteluun.Hyviä, isäksi valmiita olevia miehiä ei ole paljoa, joten en usko enää saavani perhettä. Haluan nimenomaan perheen, en vain lapsia. Itkettää ajatellakin.
Kuinka pystyis antamaan anteeksi tuommoisen miehellesi?
En pystynyt, en ole vielä tänäkään päivänä täysin ok asian kanssa.
Aina vaihdevuosiin saakka olin jotenkin toiveikas, mutta sittenhän oli pakko panna toiveille piste. En halunnut miksikään yksinhuoltajaksi ikinä - mies on minulle ykkösasia, mutta kun rakkausasiat menee pieleen niin eihän sille mitään voi - ei tule sitä perhettäkään ainakaan minulle.
Juuri kun olin tulossa vaihdevuosi-ikään niin serkkuni - siis serkkuni - tuli esittämään minulle, että hän haluaisi lapsen kanssani. Minulle ajatus oli silloin täysin mahdoton. Meni vain pari vuotta niin häntä ei enää ollut ja mielessäni on käynyt, että kiva, että ehdotti, mutta ehkäpä on parempi, että tätäkään lasta ei tähän maailmaan ole syntynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä koulukaverit jo raiskautti niin että ymmärrettiin ettei tää maailma hyväksi muutu koskaan eikä tänne monikaan halua itse syntyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ymmärtänyt sen aika äskettäin.
Tiesin jo nuorena, että haluan perheen ja olin valmis äidiksi jo aika nuorena, parikymppisenä.
Aloin seurustelemaan kunnollisen miehen kanssa (tuolloin 25v) ja perhesuunnitelmat ym. olivat selvillä, joskaan ei vielä ajankohtaisia miehen opiskeluiden takia. Aikaa kului ja opiskelut päättyivät. Hän halusi ennen lapsen tuloa saada työn (ymmärrettävää ja viisastakin), mutta sitten hän halusikin toisen työn, sitten saavuttaa palkankorotuksen, sitten ylennyksen, sitten saada säästöön summan X, sitten ostaa asunnon, sitten sitä ja sitä. Vuosia surin, itkin ja odotin ajatellen, että kärsivällisyys on hyvästä ja viisasta. Lopulta mies tunnusti, että tapailuvaiheessa olikin liioitellut perhehaaveitaan, koska halusi saada minut itselleen. Siinä vaiheessa olin irtisanonut työni ja asuntoni, muuttanut 400km päähän kotoa ja tuhlannut lähes 8 hedelmällistä vuotta turhaan odotteluun.Hyviä, isäksi valmiita olevia miehiä ei ole paljoa, joten en usko enää saavani perhettä. Haluan nimenomaan perheen, en vain lapsia. Itkettää ajatellakin.
Minkä ikäinen olet nyt?
Täytän pian 31.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itsekin sitä mieltä, etten halua ketään tänne kärsimään vaikka lapsen kärsimättömyys olisikin oman etuni vastaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun tajusin 29-vuotiaana, etten edes pidä miehistä.
On mahdollista, että olenkin aseksuaali, naisista ei (vielä) kokemusta.
Lapsena jo tiesin. Tunsin huonoa omatuntoa jo siitä, että leikin vauvanukeilla, ja siksi leikin androgyyneillä teddynalleilla. Koin, että äiti "suuttuu", jos leikin lapsen näköisillä nukeilla ja että tuo äitiyden maailma on hänen valtakuntaansa, johon minulla ei ole oikeutta astua. Ja juu, en ymmärrä tätä itsekään. Mutta minulla oli aina muutenkin olo, että äiti sysi minua kaikessa mahdollisessa reviiriltään pois. En vieläkään tunne itseäni pidetyksi ihmiseksi, ja asun yksin. Ehkä taustalla tässä kaikessa oli se, etten ollut kenties toivottu lapsi? En tiedä. En koskaan uskaltanut asiaa kysyä, tietenkään, se olisi ollut outoa. Mutta sen muistan, miten vahvasti tunsin jo varhain, ettei minulla ole "oikeutta" lapsiin, edes niihin vauvanukkeihin. Tuli heti huono omatunto, jos edes koskin niihin, tuntui siltä, että teen äidin surulliseksi. Vieläkin muistan sen oudon syyllisen tunteen ja möykyn mahassa: että teen tässä jotain tosi väärin ja että tämä on melkeinpä "syntiä". Onpas outoa pitkästä aikaa muistaa tuo tunne =(.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ymmärtänyt sen aika äskettäin.
Tiesin jo nuorena, että haluan perheen ja olin valmis äidiksi jo aika nuorena, parikymppisenä.
Aloin seurustelemaan kunnollisen miehen kanssa (tuolloin 25v) ja perhesuunnitelmat ym. olivat selvillä, joskaan ei vielä ajankohtaisia miehen opiskeluiden takia. Aikaa kului ja opiskelut päättyivät. Hän halusi ennen lapsen tuloa saada työn (ymmärrettävää ja viisastakin), mutta sitten hän halusikin toisen työn, sitten saavuttaa palkankorotuksen, sitten ylennyksen, sitten saada säästöön summan X, sitten ostaa asunnon, sitten sitä ja sitä. Vuosia surin, itkin ja odotin ajatellen, että kärsivällisyys on hyvästä ja viisasta. Lopulta mies tunnusti, että tapailuvaiheessa olikin liioitellut perhehaaveitaan, koska halusi saada minut itselleen. Siinä vaiheessa olin irtisanonut työni ja asuntoni, muuttanut 400km päähän kotoa ja tuhlannut lähes 8 hedelmällistä vuotta turhaan odotteluun.Hyviä, isäksi valmiita olevia miehiä ei ole paljoa, joten en usko enää saavani perhettä. Haluan nimenomaan perheen, en vain lapsia. Itkettää ajatellakin.
Minkä ikäinen olet nyt?
Täytän pian 31.
Mutta, sullahan on vielä reilut 10v edessä hedelmällistä aikaa, eli en kyllä sinuna vielä kuoppaisi tuota haavetta jos muuten olet terve ja on mahdollista tulla raskaaksi
En halua vähätellä tilannettasi mutta itestä tuntuu et mieluummin ottaisin sun tilanteen kuin tämän oman sairauden joka estää saamasta lapsia saatika että olisiko minulla voimaa hoitaa lasta.. ei ainakaan nyt.. ja en tiedä millainen tulevaisuus tulee olemaan
About näinä päivinä :(
Ikä tulee vastaanlapsettomuuhshoidoissa joita on tehty jo useita tuloksetta
Vierailija kirjoitti:
Lapsena jo tiesin. Tunsin huonoa omatuntoa jo siitä, että leikin vauvanukeilla, ja siksi leikin androgyyneillä teddynalleilla. Koin, että äiti "suuttuu", jos leikin lapsen näköisillä nukeilla ja että tuo äitiyden maailma on hänen valtakuntaansa, johon minulla ei ole oikeutta astua. Ja juu, en ymmärrä tätä itsekään. Mutta minulla oli aina muutenkin olo, että äiti sysi minua kaikessa mahdollisessa reviiriltään pois. En vieläkään tunne itseäni pidetyksi ihmiseksi, ja asun yksin. Ehkä taustalla tässä kaikessa oli se, etten ollut kenties toivottu lapsi? En tiedä. En koskaan uskaltanut asiaa kysyä, tietenkään, se olisi ollut outoa. Mutta sen muistan, miten vahvasti tunsin jo varhain, ettei minulla ole "oikeutta" lapsiin, edes niihin vauvanukkeihin. Tuli heti huono omatunto, jos edes koskin niihin, tuntui siltä, että teen äidin surulliseksi. Vieläkin muistan sen oudon syyllisen tunteen ja möykyn mahassa: että teen tässä jotain tosi väärin ja että tämä on melkeinpä "syntiä". Onpas outoa pitkästä aikaa muistaa tuo tunne =(.
Höh, joskus kyllä hämästyttää palstan alapeukutuslogiikka. Miksi alapeukku, tarinahan on surullinen ja ei kai pieni lapsi pysty tekemään muuta kuin tuntemaan sen, mitä tuntee. Minusta on ainakin traagista, että äidin ja lapsen välinen dynamiikka on niin totaalisen pielessä, että lapsi tuntee, ettei hänellä ole oikeutta tulla koskaan äidiksi. Mitä alapeukuttamista siinä on? Sekö, ettei alle kouluikäinen, noin nelivuotias lapsi käyttäytynyt tuon aikuisemmin, ottanut itseään välittömästi niskasta kiinni, analysoinut tilannetta, kartoittanut ongelmakohtia ja selvittänyt asiaa tomerasti äitinsä kanssa? :D Vai mitä?
itse totesin jo hyvinkin nuorena että olen mies millaisia naiset ei halua.joten pakko oli opetella elämään yksin.nyt vanhempana(45v) olen todennut että oikeastaan hyvä vaan ettei mitään lapsia saanut tähän maailmaan.
26 v, kun olin edellisessä suhteessa ja siksi aloitinkin uuden suhteen, kun olin 28 v ja sain perheen. Toinen vaihtoehto olisi ollut hankkiutua raskaaksi yksipuolisella päätöksellä ensimmääisessä suhteessa, miehellä kun tuntui olevan käsitys, että hänen ei tarvitse ehkäistä ja nainen automaattisesti tekee temput, joilla tulee/ei tule raskaaksi. Moraalini ei taipunut tähän ja ei olisi välttämättä ollut syntyvän lapsen etukaan saada lapsellinen lasta haluamaton isä.
En ole juurikaan ajatellut asiaa. Jos tulee mieleen niin ajattelen vain mistä jäisin paitsi jos täällä kämpässä olisi myös nainen ja lapsia. Elän yksin siihen asti kun joku jostain syystä kiinnostuu ja ottaa kontaktia.
M34
Olen tiennyt sen aina, eihän siitä takeita ole kenenkään kohdalla.