Mitä haittaa lapselle on, jos hän saa "kaiken" periksi?

Olen miettinyt samaa, koska "kaiken periksi saava" tuttavalapsi on ollut 12 vuoden ajan toiveissaan varsin kohtuullinen.

Lapsesta kasvaa kiittämätön nilkki.

Lapsi ei opi kohtaamaan pettymyksiä, joita elämä joka tapauksessa tuo hänen tielleen. Yksi vanhemman tehtävä on nimenomaan treenata lasta siihen, että elämässä ei voi saada kaikkea.

Riippuu lapsen synnynnäisestä temperamentista. Ei välttämättä mitään. Tai sitten lapsen hybris kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin ettei hänellä koskaan ole normaalia elämää koska hän on sietämätön kaikissa ihmissuhteissa ja työtehtävissä.

Kasvaako oikeasti kiittämätön nilkki? Onko tästä jotain tutkimusta?

Lapsuudenkaverini sai kotonaan kaiken periksi ja molemmat vanhemmat elivät täysin hänen ehdoillaan, söivät hönen toiveruokiaan, lomamatkat tehtiin täysin hänen toiveittensa mukaisesti, jos hän halusi jonkun uuden lelun tms, sitä lähdettiin heti ostamaan jne.

Nyt 30-vuotiaana kaverini on hyväkäytöksinen, reilu ja mukava, hyväitsetuntoinen ja rohkea ihminen. Ja on muuten töissä kv-järjestössä, jonka missio on auttaa vähäosaisia.

Koska elämässä ei voi saada kaikkea. Jos ei koskaan opi käsittelemään pettymyksiä, niistä voi tulla vaikeita ja todella hankalia asioita vanhemmiten. Ja melkein tärkeämpää mun mielestä on se, (siinä ettei aina saa kaikkea), se opettaa perspektiiviä. Pettymysten käsittely on myös paljon luonnejuttu, mutta jos ei ole minkäänlaista perspektiiviä aioihin, koska on aina saanut kaiken, ihmisestä kasvaa sietämätön. Valitettavasti tämä on yleistynyt hirveästi varallisuuden lisääntyessä.

Odottaako sitten myöhemmin työelämässä ja muissakin ihmissuhteissa kaikkien tekevän niin kuin hän haluaa? Suuri riski päätyä lopulta poliisin kanssa tekemisiin.

Vierailija kirjoitti:

Kasvaako oikeasti kiittämätön nilkki? Onko tästä jotain tutkimusta?

Lapsuudenkaverini sai kotonaan kaiken periksi ja molemmat vanhemmat elivät täysin hänen ehdoillaan, söivät hönen toiveruokiaan, lomamatkat tehtiin täysin hänen toiveittensa mukaisesti, jos hän halusi jonkun uuden lelun tms, sitä lähdettiin heti ostamaan jne.

Nyt 30-vuotiaana kaverini on hyväkäytöksinen, reilu ja mukava, hyväitsetuntoinen ja rohkea ihminen. Ja on muuten töissä kv-järjestössä, jonka missio on auttaa vähäosaisia.

Useinkin tällaiset tapaukset paljastuvat ihan joksikin muuksi kuin miltä julkisivu näyttää.

Odotetaan sitten myöhemmin omassa elämässä vain hyviä fiiliksiä ja kaikki epämieluisa sitten toisten hartioille.

Toisaalta aloin miettiä, että onko enemmän voimavaroja käsitellä niitä elämässä väistämättä tulevia takaiskuja ja pettymyksiä, jos tavallinen arki ei ole yhtä jatkuvaa pettymysten sietoa ja tilanteeseen tyytymistä.

Onko helpompi sietää se, että tänään ei voida mennä linnanmäelle, jos yllä on mieluisat vaatteet, aamulla on käyty juuri siinä mieluisimmassa leikkipuistossa ja lounaaksi on syöty lempiruokaa?

Vai olisiko helpompi kohdata pettymys siitä, että linnanmäelle ei mennä, jos oltaisiin aamupäivällä harjoiteltu pettymyksien kohtaamista jumittamalla kotipihan hiekkalaatikolla rumissa vaatteissa ja syömällä inhokkiruokaa lounaaksi?

Turhautuminen on yksi tärkeimpiä oppeja elämässä lapsena. Ei liian raskaat pettymykset mutta sopivasti. Jos on luonteen heikkoutta muutenkin niin antamalla lapselle "kaiken" saattaa hänestä tehdä narsistisesti häiriintyneen. Näitä ikävä kyllä on koulumaailmassa Ai paljon, ei saa laittaa rajoja ja komentaa kun vanhemmat ei halua... ja juuri tämä lapsi ja nuori on se kaikista hankalin luokassa.

Luultavasti tulee mt-ongelmainen pillereiden popsija.

Vierailija kirjoitti:

Kasvaako oikeasti kiittämätön nilkki? Onko tästä jotain tutkimusta?

Lapsuudenkaverini sai kotonaan kaiken periksi ja molemmat vanhemmat elivät täysin hänen ehdoillaan, söivät hönen toiveruokiaan, lomamatkat tehtiin täysin hänen toiveittensa mukaisesti, jos hän halusi jonkun uuden lelun tms, sitä lähdettiin heti ostamaan jne.

Nyt 30-vuotiaana kaverini on hyväkäytöksinen, reilu ja mukava, hyväitsetuntoinen ja rohkea ihminen. Ja on muuten töissä kv-järjestössä, jonka missio on auttaa vähäosaisia.

Ei ne materiaaliset asiat ole ainoita, missä vanhempi voi antaa periksi ja opettaa rajattomuutta. Ei lapsi mene siitä pilalle, että vanhemmilla on varaa ostaa lapselle tämän toivomia asioita ja mahdollisuus laittaa

useimmiten toiveruokiaa.

Enemmän sinunkin kaverisi elämää on määritellyt, miten aikuiset ovat puuttuneet kun hän on taaperona lyönyt toista tai ottanut lelun kädestä toiselta. Tai miten he ovat hoitaneet tilanteet, jossa lapsi ei ole suostunut jakamaan leluja, kun kaveri on tullut kylään. Tai miten ovat puuttuneet sisarusriitoihin. Onko lasta kehuttu siitä kuinka hän harjoittelee hienosti vai siitä kuinka hän on fiksu ja taitava. Ovatko vanhemmat nähneet hänet ihanana ja rakastettavana omana kiukkuisena ja kömpelönä (jota kaikki lapset ovat ajoittain) itsenään, vai ovatko he ikään kuin aina kääntäneet pään pois ja selittäneet sen olosuhteilla, kun lapsi ei osoita olevansa fiksu, etevä ja hyvätapainen. Todennäköisesti kaveriasi on rakastettu omana itsenään eikä jonain vanhemman henkilökohtaisena ihannekuvana, ja hänelle on opetettu aktiivisesti rajoja ihmissuhteissa.

Ap seuraa lasta 24/7/365 vai hänen paikalla ollessaan lapsi saa periksi? Ja minkä kaiken, saa lähteä pois pöydästä syötyään? Ei tarvitse syödä kaikkea? Saa jäätelön ennen ruokailua?

Vierailija kirjoitti:

Tyttölapselle tuosta ei ole välttämättä mitään haittaa. P o ik a l a p s is ta kasvaa itsekkäitä narsistisia psykopaatteja minä minä-ihmisiä, jotka usein joutuvat myös vankilaan.

Prinsessasyndroomainen aikuinenkaan ei ole kovin toivottua seuraa.

Sellaisesta tulee yhteiskuntakelvoton työkyvytön yhteiskunnan tuilla elävä mielenterveyspotilas...

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta aloin miettiä, että onko enemmän voimavaroja käsitellä niitä elämässä väistämättä tulevia takaiskuja ja pettymyksiä, jos tavallinen arki ei ole yhtä jatkuvaa pettymysten sietoa ja tilanteeseen tyytymistä.

Onko helpompi sietää se, että tänään ei voida mennä linnanmäelle, jos yllä on mieluisat vaatteet, aamulla on käyty juuri siinä mieluisimmassa leikkipuistossa ja lounaaksi on syöty lempiruokaa?

Vai olisiko helpompi kohdata pettymys siitä, että linnanmäelle ei mennä, jos oltaisiin aamupäivällä harjoiteltu pettymyksien kohtaamista jumittamalla kotipihan hiekkalaatikolla rumissa vaatteissa ja syömällä inhokkiruokaa lounaaksi?

Liioiteltu kysymys. Eiköhän suurin osa vanhemmista osta lapselle hänen makunsa mukaisia vaatteita. Korkeintaan merkistä tingitään ja opetetaan kohtuutta. 30 euron huppari ajaa asiansa ja lapsi voi itse säästää siihen 300 euron huppariin jos sitä haluaa.

Meillä ei myöskään pakoteta syömään ruokaa mistä ei tykkää. En siis usko, että kovinkaan monen arki on mitään pettymysten täyteistä arkea. Korkeintaan ehkä taloudellisesti kovin köyhissä perheissä, mutta silloinhan kyse on olosuhteiden pakosta, eikä vanhempien valinnasta.

Jos kuitenkin mietin esimerkkiäsi niin luulenpa, että vaikeampi sietää pettymystä on niillä, joilla perusarki on kunnossa koska on totuttu saamaan kaikenlaista ylimääräistä. Lapsi, joka on tottunut siihen, että mitään ei koskaan saa ei luultavasti odotakaan kuuta taivaalta.

Kukaan ei kaikkea voi saada ja se vaan pitää jokaisen oppia.

Kaiken antaminen periksi lapselle ei tarkoita lelupaljoutta ja huvipuistoreissuja, vaan esimerkiksi

-Kun lapsi saa kohdella sisarusta huonosti, nimitellä ja komennella tätä

-Kun vanhemmat välttelevät komentamasta lasta, jotta tämä ei saisi raivokohtausta

-Kun lasta ei haluta nähdä pienenä, osaamattomana ja vielä itsehillintään kyvyttömänä, vaan hänen annetaan tehdä oikeastaan mitä haluaa ikätasoon sopimattomasti

-Kun lapsi nähdään jatkuvasti motorisesti, sosiaalisesti kognitiivisesti taitavampana kuin muut, ja tämä myös tuodaan lapselle esiin

-Kun lapsen ei anneta turhautua, vaan tarjotaan heti jotain toista toimintaa kun lapsi ei osaa jotain. Tämä voi liittyä myös siihen, että vanhempi ei siedä lapsen osaamattomuutta jossain asiassa

Toisin kuin ajatellaan yleisesti, lapsen pettymysten siloittelu ei useinkaan liity siihen, että lapsen annetaan olla pieni tai hukutetaan leluihin. Se useammin liittyy siihen, että lapsen ei anneta olla pieni ja osaamaton, turhautua ja kiukustua, tylsistyä jne. Lapsen ajatellaan olevan aina oikeassa, kun tällä tulee ristiriita toisen lapsen kanssa. Lapsi halutaan nähdä niin hyvänä, ettei hänellä ole mahdollisuutta kokea pienuutta, jota hänen tulisi kokea kasvaakseen tasapainoisesti.

En seuraa 24/7, mutta hyvin paljon kuitenkin. Ihana ja rakas sukulaislapsi kyseessä. Mielestäni tilanne pahenee vuosi vuodelta, lapsi on nyt 11-vuotias eikä yhtään tunnu kestävän sitä, jos kaikki ei mene täysin hänen mielensä mukaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu lapsen synnynnäisestä temperamentista. Ei välttämättä mitään. Tai sitten lapsen hybris kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin ettei hänellä koskaan ole normaalia elämää koska hän on sietämätön kaikissa ihmissuhteissa ja työtehtävissä.

Harvan lapsen koko maailman on 18 vuoden ajan oma perhe ilman yhtäkään muuta ihmiskontaktia.