Lue keskustelun säännöt.
Minkä kirjan hehkutusta et itse ymmärrä?
Itse vastaan, että Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kaikki menivät tästä aivan pähkinöiksi mutta luettuani sitä nyt parisataa sivua en kyllä ymmärrä miksi. Siinä on kyllä joitain ihan hauskoja sutkautuksia, mutta pääasiassa teksti on ihan kuin jonkun amatööriraapustelijan kynästä, ohutta ja yksinkertaista tarinointia. Sivutolkulla tarinaa tyyliin: "Nola laittoi kahvin tippumaan. Hän kasasi tarjottimelle voita, paahtoleipää, munia ja marmeladia. Sitten hän kurkisti heiluriovesta nurkkapöydässä istuvaa Harrya. Oi, kuinka komea hän olikaan! Nola oli aivan rakastunut." Ja sitten Pajtim Statovcin kirjat. Eivät vain iske minuun sitten yhtään. Jotenkin niitä leimaa ankea ja valju tunnelma ja tuntuu että kaikki kolme kirjaa ovat hyvin samanlaisia keskenään, melkein kuin eri versioita samoista henkilöhahmoista. Miehet ovat aina silmiinpistävän mulkeromaisia elleivät peräti väkivaltaisia ja kaikki naiset pyhimysmäisiä hiljaisuudessa kärsijöitä. Vahva symboliikka kissoineen ja käärmeineen ei myöskään muhun vetoa. Kertokaa omanne! Eikä sitten ruveta kinaamaan, henkilökohtaisista mieltymyksistähän tässä on kyse :) Keskustella toki saa!
Kommentit (978)
Vierailija kirjoitti:
Saatana saapuu Moskovaan
Hihii, possu lentää ja kissalla on hattu. Ei tuollaista sekopäistä ole vaikea suoltaa, eikä se ole taiturimaistakaan.
Tämä meni multa kanssa ihan ohi. Lentävät possut ja muu sekoboltseilu sisälsi jotain suurempaa vertauskuvallista yhteiskuntakritiikkiä, jota en tajunnut ollenkaan. Luin kirjan kuitenkin loppuu, koska odotin jotain loppukliimaksia, joka olisi niputtanut sekoilut yhteen, räjäyttänyt tajuntani kristallinkirkkaaksi ja olisin ymmärtänyt kirjan nerouden. Niet. Ei tapahtunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aaaaaa mikä teitä vaivaa?? Vai olenko mä itse liian yksinkertainen tai jotain. :D Tykkään monesta täällä parjatusta kirjasta. Esim Quebert oli ihan loistava mun mielestä. Osa juonenkäänteistä oli arvattavissa vähän etukäteen, mutta siitä huolimatta käänteitä riitti, joten tarina oli tosi koukuttava.
Siitä olen samaa mieltä, että esim. 50 shades of grey ja 7 sisarta on huonoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sofi Oksasen koko tuotanto.
Minusta esimerkiksi Baby Jane ja Puhdistus olivat aika hyviä, mutta muut ovat todella sekavia ja tylsiä. Koko ajan saa olla pohtimassa, että milläköhän aikatasolla nyt liidellään ja kuka hemmetti tämäkin tyyppi nyt on, joka ilman mitään pohjustusta vaan pomppasi tarinaan.
Samaa mieltä yliarvostuksesta, jonka syyt lienevätkin ennen kaikkea poliittiset: venäjä-vastaiset piirit tykkää Sofista niin Virossa kuin Suomessa. Mutta se on ulkokirjallinen syy.
Puhdistus oli ammattitaitoisesti kirjoitettua hyvää tekstiä, mutta sen pilasi tendenssi, joka siitä huokui, kirjailijan tavoite. Siksi se oli tylsä, ja jollain tavalla vastenmielisen groteski.
Minä pidin Oksasen teoksista Puhdistukseen asti, mutta sen jälkeiset, nämä Normat ja Kyyhkyset on jo menneet yli hilseen. Aivan liikaa kikkailuja ja yhteyksiä omituisiin juttuihin, mm. tämä Norman hiuskuvio. Kyyhkysetkin olisi ollut parempi ihan perustason vakoojatarinana. Oksanen kirjoittaa sen verran taitavasti, että olisi kyllä saanut sellaisestakin hyvän teoksen aikaan.
Onko kirjailijalle iskenyt näyttämisen pakko, kun teosta teoksen perään on ylistämällä ylistetty ja sitten on alkanut tietoisesti hakea niitä juttuja mistä on saanut hypeä ja kehuja?
Parempi kun olisi pysynyt alueilla, jotka hallitsee. Vai olisiko silloin ns. yhden tempun poni?
Vierailija kirjoitti:
Sofi Oksanen - puhdistus
Työllä ja tuskalla luettu. Luen ylipäätään paljon kirjoja mutta tämän kohdalla en ymmärrä sitä hehkutusta.
Olen samaa mieltä, en pitänyt sen pohjalta tehdystå elökuvastakaan.
Sitten toinen, mikä ainakin meidän koulussa kuului oppimateriaaliin, kun äidinkielen tunnilla luettiin tiettyjä kirjoja, nimittän Sieppari Ruispellossa. Tylsä ja omituinen
Samaa mieltä Harry Quebertistä, kuin moni muukin. Ihmettelen, miksi sitä on niin kehuttu. Vastenmielinen opus.
Lucinda Riley kuulemma saneli kirjansa. Sen kyllä huomaa!
Suon villin laulun luin englanniksi ja tykkäsin. Luulen, että se kärsii suomeksi kääntämisestä.
Margaritasta pidin, vaikka moni muu ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuka jaksaa lukea jotain J tai K Tervoa.
Iljettävän omahyväisiä, mitä luulevat olevansa. Olen yrittänyt lukea, koska ovat ns. suosittuja. Miksiköhän?????
Vierailija kirjoitti:
Anja Snellmanin kirjat. Ärsyttää se väkinäisen lennokas ja taiteellinen kirjoitustyyli ja välistä suoranainen sekavuus.
Tavallaan olen kyllä tykännyt lukea niitä, mutta ärsyttää, kun on aina samanlainen päähenkilö: Nuori opinnoissaan huippumenestynyt nainen (tyyliin joku 25-vuotias tohtori), joka poimii seksisuhteita milloin huvittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hanya Yanagiharan (en jaksa tarkistaa kirjoitinko oikein) Pieni elämä. Kärsimyksellä, väkivallalla ja raiskauksella mässäilyä alusta loppuun ja hirveän epäuskottavat juonikuviot. Ihan kuin joku aikuisten fanficci. En lämmennyt.
Samaa mieltä. Miten ihmeessä joka ikinen käytti seksuaalisesti hyväkseen päähenkilöä? Meni jo epäuskottavaksi siinä kohtaa, kun päähenkilö päätyi sen psykiatrin tai mikä lie lääkäri olikaan käsiin.
Oon lukenut paljon kirjoja ja esimerkkinä teinihöttöromantiikan saralla Twilight - sarja. Suomeksi luettuna ihan ookoo, ei laatua, mutta kevyttä viihdettä. Jonkun niistä luin sit englanniksi ja vaikka en sitä kieltä mitenkään megalomaanisen hyvin osaa, niin teksti oli tosi kökköä ja tekstistä paistoi jotenkin kirjailijan amatöörimäisyys. Eli lopputulemana se, että hyvä kääntäjä saa tekstin jopa vetävämmäksi kuin itse kirjailija.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olli Jalosen Taivaanpallo. Luen paljon ja yleensä lähes kaikki kirjat luen loppuun, mutta tätä en päässyt alkusivuja pidemmälle, kun pienen pojan ajatusmaailmaa kuvattiin ilman pisteitä ja isoja alkukirjaimia. Tyyli tökki isosti. Kenties olisi parantunut jos olisin jaksanut lukea pidemmälle. Odotukset oli aika korkealla, Finlandia-voittaja kuitenkin :D
Elena Ferranten Napoli-sarja. Ehkä maailman vastenmielisimmät päähenkilöt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oon lukenut paljon kirjoja ja esimerkkinä teinihöttöromantiikan saralla Twilight - sarja. Suomeksi luettuna ihan ookoo, ei laatua, mutta kevyttä viihdettä. Jonkun niistä luin sit englanniksi ja vaikka en sitä kieltä mitenkään megalomaanisen hyvin osaa, niin teksti oli tosi kökköä ja tekstistä paistoi jotenkin kirjailijan amatöörimäisyys. Eli lopputulemana se, että hyvä kääntäjä saa tekstin jopa vetävämmäksi kuin itse kirjailija.
Jos et kieltä erityisen hyvin osaa, niin miten voit arvioida englanninkielisen tekstin hyvyyttä/huonoutta. Toki jos on kovin räikeän huonoa, mutta tuskin tässä näin oli?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sadan vuoden yksinäisyys.
Mikä siinä oli vikana? Yks mun suosikki, jaksan palata sen pariin aina uudestaan! :)
En ole tuo jolta kysyt, mutta minun tapauksessani ainakin se, että tarina vain ei ala vetää. Minäkin olen kyllä aina uudestaan palannut sen pariin, yrittämään, lähtisikö se nyt tällä kertaa. Mutta ei, aina tyssää. Tuntuu, etät on ihan samantekevää, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja ihmiset menevät sekaisin keskenään.
Sikäli kummallista, Rushdien aika samantyylinen Saatanalliset säkeet on suosikkikirjojani.
Oletko lukenut Mika Waltarin: Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Jos historia kiinnostaa niin suosittelen.
Linnann Tuntematonta sotilasta en ole saanut luettua kuin pari sivua yrityksistä huolimatta. Hyvä tai huono niin elokuvina jaksaa katsoa.
Vierailija kirjoitti:
Raamattu
Se on kirjasto, ei kirja. Ei voi arvioida samoilla kriteereillä kuin kirjoja.
Käy kirjastossa ja poimi mukaasi pari romaania ja runokirjaa, Suomen laki, muutama historiaa käsittelevä teos, käytöksen kultainen kirja ja Kekkosen myllukirjeet, lue sieltä täältä ja kerro, oliko hyvä kirja.
...Väinö Linnan murrevaihteluista johtuen ei pysty, vaikka murteet osa kirjan ideasisältöä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siri Hustvedtin kirjat. Tätä naista hehkutettiin jossain haastatteluohjelmassakin USA:n tai maailman 15 älykkäimmän naisen joukkoon kuuluvaksi. Muistan edelleen, miten tyytyväisenä Siri siinä ohjelmassa kihersi saatuaan tällaisen kehun... mutta mistä ihmeestä moinen meriitti? Ei ainakaan kirjallisten lahjojen takia. Todella huonoja kirjoja ja se viimeisin, mitä yritin lukea, oli todella pinnallista itsekeskeistä jaaritusta jostain hänen käsiensä tärinästä ja todellakin se "analyysin" taso ei älyllä loistanut. TUntui, että mieshaastattelijalle hänen ainoa älyllinen meriittinsä taisi olla tieto siitä, että Siri on Paul Austenin vaimo.
Yritin kolme kertaa aloittaa lukemaan Kaikki mitä rakastin, mutta en vaan päässyt loppuun. Hirveää jorinaa varmaan ensimmäiset kaksisataa sivua.
Mua myös ärsyttää, jos kirjassa ikään kuin unohdetaan päähenkilön ääni ja kirjailija itse alkaa kuultaa tekstistä läpi. Päähenkilö ja minäkertoja tuossa romaanissa on ikääntyvä taidehistorioitsija, heteromies. Tämä mies sitten kuvailee parasta ystäväänsä Billiä hekumallisesti, tyyliin "kun tapasin Billin, hän oli 185-senttinen raamikas komistus, jolla oli öljynmustat hiukset, tuuheat ripset ja syvänvihreät silmät, jotka porautuivat suoraan sieluun...." Just joo :D Ettei kirjailijatar vaan itse olisi hieman ihastunut omaan tekeleeseensä.
Asiahan olisi eri, jos tämän "heteromiehen" pakkomielteinen suhtautuminen omaan kaveriinsa olisi ollut kirjan teema, mutta kun ei ollut. Oli kertoman mukaan tulisesti rakastunut vaimoonsa, jota kuvailtiin suurinpiirtein yhtä intohimoisesti kuin vanhaa lapasta ja joka oli muutenkin ihan sivuhenkilö tämän seksikkään Billin rinnalla.
XD. Tää oli hauska! Tuosta läpikuultamisesta tuli mieleen, että itse aina havahdun siihen, jos naiskirjailijat laittavat mieshahmon analysoimaan tekstissä naisia tyyliin: naisella oli malvanvärinen mohairneule, joka sointui viehättävästi okralta vivahtavaan silkkihuiviin... Mies ei ikimaailmassa havainnoisi naista tuolla tavalla ja aina, kun törmään tällaiseen miehen päähän laitettuun havainnointiin, väkisinkin myötänolostun, etenkin, kun jossain muistan lukeneenikin jonkun miehen sanoneen, että vain naiset harrastavat esim. noin yksityiskohtaista värierittelyä ja että useimmilla miehillä ei ole hajuakaan siitä, mikä vaikkapa joku malva on. Eli jos ei aina mene miehiltä putkeen naisen ajatusmaailman kuvaaminen, niin ei mene naisillakaan yritys kuvata miehen ajattelua.
Ei kai kirjan henkilön tarvitsekaan olla tyypillinen sukupuolensa edustaja. Ainakaan, jos jutun koko idea ei ole siinä, että yritetään kuvata tyypillistä miestä.
Vit...u mä en jaksa joka ketjussa näitä lillukanvarsiin takertujia. Niin, ei varmasti tarvitsekaan, mutta JOS aiot kuvata epätyypillistä miestä / naista, se on ymmärrettävä ilmaista, jotta lukijalle ei tule kirjoittajasta tahattoman kömpelö ja epäammattimainen kuva vaan lukija tietää, että kyseessä on nimenomaan epätavallisen hahmon kuvaus, jolloin kerronta tietysti laajenee kertomaan henkilöstä paljon muutakin, esim. taustoittaa hänen epätyypillisyytensä syitä tai kuvaa, mitä muuta epätyypillistä hahmo harrastaa tai miksi ylipäänsä tällä epätyypillsellä sivuhenkilöllä on rooli tässä kyseisessä teoksessa. Perussettiä sellaiselle, joka ymmärtää kirjallisuutta – mutta ei näköjään sinulle?
Aivan, ja sitä kannattaa käyttää kertoman henkilöhahmosta enemmän. Ihmiset keskittyvät erilaisiin asioihin: arkkitehti voi ihailla huoneen suhteita, ja maalari paheksua pintojen viimeistelyn huolimattomuutta. Värien yhteen sopivuutta/sopimattomuutta ihaileva olisi taiteilija huomaamassa asioista, jotka kiinostavat häntä. Istuin kerran konferenssissa 50+ (hetero)muotoilijamiehen kanssa, ja hän tunnisti heti pääpuhujan käsilaukun, ja osasi kertoa siitä enemmänkin. Itse olen enemmän sitä huoneide suhteita pohdiskelevaa laatua, ja kiinnostukseni käsilaukkuihin on varsin häilyvää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sadan vuoden yksinäisyys.
Mikä siinä oli vikana? Yks mun suosikki, jaksan palata sen pariin aina uudestaan! :)
En ole tuo jolta kysyt, mutta minun tapauksessani ainakin se, että tarina vain ei ala vetää. Minäkin olen kyllä aina uudestaan palannut sen pariin, yrittämään, lähtisikö se nyt tällä kertaa. Mutta ei, aina tyssää. Tuntuu, etät on ihan samantekevää, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja ihmiset menevät sekaisin keskenään.
Sikäli kummallista, Rushdien aika samantyylinen Saatanalliset säkeet on suosikkikirjojani.
No joo, tähän pystyn samaistumaan! Kirjan alussa melkein pitäis olla jokin sukupuu, jotta lukija pysyisi kärryillä, mistä sukupolvesta samannimisiä Buendioja nyt puhutaan. :D
No mutta kostuiko pikkarit kuitenkin? Sitä harlekiini-kirjallisuuttahan tuo on.