Lue keskustelun säännöt.
Minkä kirjan hehkutusta et itse ymmärrä?
Itse vastaan, että Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kaikki menivät tästä aivan pähkinöiksi mutta luettuani sitä nyt parisataa sivua en kyllä ymmärrä miksi. Siinä on kyllä joitain ihan hauskoja sutkautuksia, mutta pääasiassa teksti on ihan kuin jonkun amatööriraapustelijan kynästä, ohutta ja yksinkertaista tarinointia. Sivutolkulla tarinaa tyyliin: "Nola laittoi kahvin tippumaan. Hän kasasi tarjottimelle voita, paahtoleipää, munia ja marmeladia. Sitten hän kurkisti heiluriovesta nurkkapöydässä istuvaa Harrya. Oi, kuinka komea hän olikaan! Nola oli aivan rakastunut." Ja sitten Pajtim Statovcin kirjat. Eivät vain iske minuun sitten yhtään. Jotenkin niitä leimaa ankea ja valju tunnelma ja tuntuu että kaikki kolme kirjaa ovat hyvin samanlaisia keskenään, melkein kuin eri versioita samoista henkilöhahmoista. Miehet ovat aina silmiinpistävän mulkeromaisia elleivät peräti väkivaltaisia ja kaikki naiset pyhimysmäisiä hiljaisuudessa kärsijöitä. Vahva symboliikka kissoineen ja käärmeineen ei myöskään muhun vetoa. Kertokaa omanne! Eikä sitten ruveta kinaamaan, henkilökohtaisista mieltymyksistähän tässä on kyse :) Keskustella toki saa!
Kommentit (978)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen junassa. Siis tuollaisia keskinkertaisia jännäreitä ilmestyy jatkuvalla syötöllä. En ymmärrä mikä siitä teki erityisen hitin. Murhaajankin arvasi heti.
En ole kirjaa lukenut, mutta pidän vähän hassuna sitä, että sitä mainostetaan juoneltaan Hitchcockmaisena kirjana. Hitchcock kun oli nimenomaan tunnettu siitä, että saattoi jopa poimia jonkin kioskikirjallisuutena pidetyn romaanin ja onnistui tekemään siitä hienon elokuvan.
Mainitsepa yksi esimerkki tällaisesta kioskikirjallisuutena pidetystä romaanista, josta Hitchcock on tehnyt hienon elokuvan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin jo mainittu Harry Quebertin tapaus. Se on niin sanoinkuvaamattoman huono ja silti niin arvostettu kritiikeissä, että tätä epäsuhtaa on täysin mahdotonta ymmärtää.
Kuten yleensä, kun kohtaa jotain täysin käsittämätöntä, tällekin epäsuhdalle alkoi lopulta miettiä järkisyytä tyyliin oliko kirja sittenkin tarkoituksellisesti kömpelö, toisin sanoen se oli huonoilua huonoilun vuoksi ja tämä pointti olisi pitänyt ymmärtää... mutta kun se huonous ei ollut edes sen tyyppistä, että se olisi tosiaan iskenyt lukijalle koko ajan silmää tän asian suhteen. Se vaan oli - amatöörimäisen huono. Ja silti kriitikot kilvan ylistivät. Tämä on jäänyt vaivaamaan. Olisin tosi kiitollinen, jos joku edes valistuneen arvauksen heittäisi siitä, mistä mahtoi olla kyse.
Se oli niin kökkö kaikin puolin, minäkään en tajua! Voisiko joku Quebertista tykännyt kertoa, että mikä siinä viehätti? Ei nyt mitään riidan haastamista siis. Olen aidosti ymmälläni ja utelias :D Hauskuusko? Olihan siinä muutama ihan koominen lohkaisu.
Olive Kitteridge. Moni on hehkuttanut sitä jotenkin tosi kovasti. Musta se oli ihan ok. Ei mitään sen suurempaa vikaa, hyvin kirjoitettu ja käännetty, mutta ei vaan säväyttänyt.
Tää on kiva ketju. :) Jatketaanko keskustelua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sadan vuoden yksinäisyys.
Mikä siinä oli vikana? Yks mun suosikki, jaksan palata sen pariin aina uudestaan! :)
Just tuollaiset oikein hehkutetut ja "bestsellerit"yleensä! Juuri tuo totuus Harry Q:n tapauksesta, Pieni elämä ym. Harmi, että tuli hukattua aikaa noihinkin, olivat vielä niin paksuja tiiliskiviä kumpikin. Toivon vain koko ajan milloin nämä oikein loppuvat ja pyörittelin silmiäni "juoni"kuvioille ja jotenkin typerille henkilöhahmoille. Vaikeaa löytää hyviä kirjoja!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reijo Mäen dekkareita en pysty lukemaan, koska niiden kieli on niin kökköä. Muun muassa kirjailijan keksimät kielikuvat ovat useimmiten todella kömpelöitä.
Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarja ei ole ainakaan vielä imaissut minua ihmeelliseen maailmaansa. Sarjaa on kovasti minulle kehuttu, mutta jo ensimmäinen osa on maannut yöpöydälläni monta viikkoa. En ole päässyt alkua pidemmälle, koska kerronta vaikuttaa niin naiivilta ja juoni teennäiseltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Etsin hiljattain luettavaa Nextorystä hankittuani siihen kokeilujakson. Törmäsin Vera Miettisen Eerika-kirjaan, joka kertoo Vilja Eerikan tapauksesta. Oletin sen olevan suurelle yleisölle suunnattu tarinavetoinen tietokirja samaan tapaan kuin esimerkiksi Teemu Keskisarjan tuotanto.
Eerika oli kuitenkin todella kummallinen lukukokemus. Ei oikein tiennyt mitä tyylilajia kirjoittaja oli tavoitellut. Tuntui siltä, että poukkoiltiin jossain proosan, raportin ja dokumentaarisen asiatekstin välissä. Tuntui, ettei kirjoittaja ollut osannut päättää millä tavalla ja tyylillä oli halunnut asioista kertoa, ja välillä mietin, onko prosessissa ollut mukana lainkaan kustannustoimittajaa. Proosa oli välillä suorastaan vaivaannuttavan kehnoa.
Vaikka en ole mikään kirjallisuusammattilainen, teksti oli sellaista, että mielessäni punakynä viuhui, ja huomasin miettiväni miten saman asian olisi voinut kirjoittaa paremmin.
Esimerkiksi, kolme perättäistä lukua alkaa sillä, että joku näppäilee kännykkäänsä kunnes jonkun numero tulee ruudulle. Henkilöiden toimintaa kuvataan tarpeettomilla ilmaisuilla siten, ettei se kerro lukijalle yhtään mitään henkilön sisäisestä maailmasta, tai vie tarinaa eteenpäin millään tavalla. Asiat selitetään pitkästi, yksityiskohtaisesti ja toistoa viljellen. Esimerkiksi "Sosiaalityöntekijä istui lähellä puhelinta syömässä eväsleipäänsä, sillä oli hänen päivystysvuoronsa. Päivystyspuhelin oli aina sen työntekijän hallussa, joka oli sinä päivänä päivystysvuorossa." Tai "Eskelinen nojasi tuolinsa selkänojaa vasten puhelin kädessään ja mietti."
Välillä tuntui siltä, että ihan jokainen yksityiskohta oli haluttu selittää, jolloin tuli sellainen olo kuin olisi lukenut jotain tutkintapöytäkirjaa tapahtumien kulusta.
Luin kirjan saamia arvioita Goodreadsissa, ja olin todella ihmeissäni, kun yleinen mielipide tuntui olevan jossain neljän ja viiden tähden tuntumassa, ja joissain arvioissa jotkut vaativat kirjalle jopa Finlandia-palkintoa, "koska se on niin tärkeä".
Eihän Finlandia-palkinnoilla palkita kirjoja niiden aiheen tai tärkeyden perusteella, vaan kirjallisten ansioiden!
Tuli vähän surku, kun aihe todellakin on erittäin tärkeä, ja se olisi ansainnut paremman toteutuksen ja käsittelytavan. Joku kokenut tietokirjailija varmasti saisi tästä tapauksesta erinomaisen koskettavan, pysäyttävän ja analyyttisen teoksen. Tämä kirja ei sitä ollut.
Kyllä meille uskotellaan, että Finlandia-palkinto annetaan kirjallisista ansioista, mutta todellisuus on aivan toista. Jo ehdokkaat valitaan muilla kuin kirjallisilla ansioilla.
Asiasta toiseen. Minun mielestäni Anni Kytömäen Margarita oli jotenkin todella vastenmielinen teos. Korostaa näitä muodikkaita vihreitä arvoja. Simpukoistakin puhutaan "he". Yäk. Päähenkilö täys tollo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Etsin hiljattain luettavaa Nextorystä hankittuani siihen kokeilujakson. Törmäsin Vera Miettisen Eerika-kirjaan, joka kertoo Vilja Eerikan tapauksesta. Oletin sen olevan suurelle yleisölle suunnattu tarinavetoinen tietokirja samaan tapaan kuin esimerkiksi Teemu Keskisarjan tuotanto.
Eerika oli kuitenkin todella kummallinen lukukokemus. Ei oikein tiennyt mitä tyylilajia kirjoittaja oli tavoitellut. Tuntui siltä, että poukkoiltiin jossain proosan, raportin ja dokumentaarisen asiatekstin välissä. Tuntui, ettei kirjoittaja ollut osannut päättää millä tavalla ja tyylillä oli halunnut asioista kertoa, ja välillä mietin, onko prosessissa ollut mukana lainkaan kustannustoimittajaa. Proosa oli välillä suorastaan vaivaannuttavan kehnoa.
Vaikka en ole mikään kirjallisuusammattilainen, teksti oli sellaista, että mielessäni punakynä viuhui, ja huomasin miettiväni miten saman asian olisi voinut kirjoittaa paremmin.
Esimerkiksi, kolme perättäistä lukua alkaa sillä, että joku näppäilee kännykkäänsä kunnes jonkun numero tulee ruudulle. Henkilöiden toimintaa kuvataan tarpeettomilla ilmaisuilla siten, ettei se kerro lukijalle yhtään mitään henkilön sisäisestä maailmasta, tai vie tarinaa eteenpäin millään tavalla. Asiat selitetään pitkästi, yksityiskohtaisesti ja toistoa viljellen. Esimerkiksi "Sosiaalityöntekijä istui lähellä puhelinta syömässä eväsleipäänsä, sillä oli hänen päivystysvuoronsa. Päivystyspuhelin oli aina sen työntekijän hallussa, joka oli sinä päivänä päivystysvuorossa." Tai "Eskelinen nojasi tuolinsa selkänojaa vasten puhelin kädessään ja mietti."
Välillä tuntui siltä, että ihan jokainen yksityiskohta oli haluttu selittää, jolloin tuli sellainen olo kuin olisi lukenut jotain tutkintapöytäkirjaa tapahtumien kulusta.
Luin kirjan saamia arvioita Goodreadsissa, ja olin todella ihmeissäni, kun yleinen mielipide tuntui olevan jossain neljän ja viiden tähden tuntumassa, ja joissain arvioissa jotkut vaativat kirjalle jopa Finlandia-palkintoa, "koska se on niin tärkeä".
Eihän Finlandia-palkinnoilla palkita kirjoja niiden aiheen tai tärkeyden perusteella, vaan kirjallisten ansioiden!
Tuli vähän surku, kun aihe todellakin on erittäin tärkeä, ja se olisi ansainnut paremman toteutuksen ja käsittelytavan. Joku kokenut tietokirjailija varmasti saisi tästä tapauksesta erinomaisen koskettavan, pysäyttävän ja analyyttisen teoksen. Tämä kirja ei sitä ollut.
Kyllä meille uskotellaan, että Finlandia-palkinto annetaan kirjallisista ansioista, mutta todellisuus on aivan toista. Jo ehdokkaat valitaan muilla kuin kirjallisilla ansioilla.
Asiasta toiseen. Minun mielestäni Anni Kytömäen Margarita oli jotenkin todella vastenmielinen teos. Korostaa näitä muodikkaita vihreitä arvoja. Simpukoistakin puhutaan "he". Yäk. Päähenkilö täys tollo.
Mun mielestä Margarita on aivan upea teos! Luonnonsuojelu on vain yksi kirjan teemoista, ei se mielestäni niin hirveästi siellä korostu. Kytömäki on taitava kirjoittaja, hänen tekstiään on ilo lukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuuntelin tämän Audiblesta äänikirjana, ja lukija Cathleen McCarron oli todella hyvä. Luulen, että teos on kuunneltuna parempi kuin luettuna, sillä juoni on aika ohut ja hidastempoinen. Vaikka tarina ei nyt varsinaisesti lumonnut, kiinnyin kuitenkin Eleanorin hahmoon. Ehkä lukijan ansiota sekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eleanor Oliphant is Completely Fine.
Aivan raivostuttava. Hellyttävä autisti ei osaa käyttää kannettavaa ja ajattelee vekkuleita vilkkaita autistiajatuksia. Aivan järkyttävää kuraa.
Tämä olisi ollut ihan siedettävä, jos olisi tiivistetty niin, että pituudesta olisi karsittu puolet tai että lopussa olisi paljastunut monimutkaisempi yllätys kuin nyt, kun sen arvasi kokonaisuudessaan jo aika alussa eli kirjan kahlaaminen loppuun saakka ei palkinnut millään lailla. Mutta tällaisenaan joo kyllä raivostuttava kaikin puolin.
Minä taas tykkäsin Eleanor Oliphantista ja nauroinkin niille sekopäisyyksille ääneen monessa kohdassa. Loppua kohden alkoi tosin vähän vesittyä, olisi voinut tiivistää reilustikin.
Vierailija kirjoitti:
Kuuntelin tämän Audiblesta äänikirjana, ja lukija Cathleen McCarron oli todella hyvä. Luulen, että teos on kuunneltuna parempi kuin luettuna, sillä juoni on aika ohut ja hidastempoinen. Vaikka tarina ei nyt varsinaisesti lumonnut, kiinnyin kuitenkin Eleanorin hahmoon. Ehkä lukijan ansiota sekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eleanor Oliphant is Completely Fine.
Aivan raivostuttava. Hellyttävä autisti ei osaa käyttää kannettavaa ja ajattelee vekkuleita vilkkaita autistiajatuksia. Aivan järkyttävää kuraa.
Tämä olisi ollut ihan siedettävä, jos olisi tiivistetty niin, että pituudesta olisi karsittu puolet tai että lopussa olisi paljastunut monimutkaisempi yllätys kuin nyt, kun sen arvasi kokonaisuudessaan jo aika alussa eli kirjan kahlaaminen loppuun saakka ei palkinnut millään lailla. Mutta tällaisenaan joo kyllä raivostuttava kaikin puolin.
Minä taas tykkäsin Eleanor Oliphantista ja nauroinkin niille sekopäisyyksille ääneen monessa kohdassa. Loppua kohden alkoi tosin vähän vesittyä, olisi voinut tiivistää reilustikin.
Mä kans kuuntelin (suomeksi tosin) ja tykkäsin kovasti! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Leena Lehtolaisen kirjat! Olen aina ihmetellyt, miten ne tuntuvat saavan osakseen niin varauksetonta hehkutusta ja Saksassakin asti ovat kuulemma huiman suosittuja. Minun mielestäni hänen dekkarinsa ovat suoraan sanottuna aika noloja, kieli on tosi tankeroa ja koko Maria Kallio-maailma on jotenkin ankea iänikuisine poliisin määrärahoineen, punk-musiikkeineen, avio-ongelmineen ja espoolaisine talvi-iltoineen. Ja rikosvyyhdeissähän täytyy aina olla mukana on joku tapettu seksityöläinen tai strippari tai pornotähti.
Joskus nuorempana luin myös hänen romaaninsa Jonakin onnellisena päivänä ja sepä vasta olikin varsinaista melodraamaa, kun päähenkilö Marjukka ääni väristen muistelee kaikkia elämänsä vääryyksiä jonkinmoisessa "tunnustuskirjeessä" rakastetulleen. Äiti on juoppo, isä jättää, yksi isäpuoli hukkuu ja seuraava pahoinpitelee koko perhettä, velipuolet ovat pervoja, siskoilla on FAS, aviomies tappaa pojista toisen..... tragediaa tragedian perään, uskottavuuden rajat senkun venyvät ja paukkuvat.
Dialogi oli ontuvaa ja jotkut kohtaukset olivat suorastaan pönttöjä. En tajua hänen suosiotaan.
Vierailija kirjoitti:
Minun mielestäni hänen dekkarinsa ovat suoraan sanottuna aika noloja, kieli on tosi tankeroa ja koko Maria Kallio-maailma on jotenkin ankea iänikuisine poliisin määrärahoineen, punk-musiikkeineen, avio-ongelmineen ja espoolaisine talvi-iltoineen. Ja rikosvyyhdeissähän täytyy aina olla mukana on joku tapettu seksityöläinen tai strippari tai pornotähti.
Ai niin ja ne ainaiset penteleen kissat ja luistelut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Etsin hiljattain luettavaa Nextorystä hankittuani siihen kokeilujakson. Törmäsin Vera Miettisen Eerika-kirjaan, joka kertoo Vilja Eerikan tapauksesta. Oletin sen olevan suurelle yleisölle suunnattu tarinavetoinen tietokirja samaan tapaan kuin esimerkiksi Teemu Keskisarjan tuotanto.
Eerika oli kuitenkin todella kummallinen lukukokemus. Ei oikein tiennyt mitä tyylilajia kirjoittaja oli tavoitellut. Tuntui siltä, että poukkoiltiin jossain proosan, raportin ja dokumentaarisen asiatekstin välissä. Tuntui, ettei kirjoittaja ollut osannut päättää millä tavalla ja tyylillä oli halunnut asioista kertoa, ja välillä mietin, onko prosessissa ollut mukana lainkaan kustannustoimittajaa. Proosa oli välillä suorastaan vaivaannuttavan kehnoa.
Vaikka en ole mikään kirjallisuusammattilainen, teksti oli sellaista, että mielessäni punakynä viuhui, ja huomasin miettiväni miten saman asian olisi voinut kirjoittaa paremmin.
Esimerkiksi, kolme perättäistä lukua alkaa sillä, että joku näppäilee kännykkäänsä kunnes jonkun numero tulee ruudulle. Henkilöiden toimintaa kuvataan tarpeettomilla ilmaisuilla siten, ettei se kerro lukijalle yhtään mitään henkilön sisäisestä maailmasta, tai vie tarinaa eteenpäin millään tavalla. Asiat selitetään pitkästi, yksityiskohtaisesti ja toistoa viljellen. Esimerkiksi "Sosiaalityöntekijä istui lähellä puhelinta syömässä eväsleipäänsä, sillä oli hänen päivystysvuoronsa. Päivystyspuhelin oli aina sen työntekijän hallussa, joka oli sinä päivänä päivystysvuorossa." Tai "Eskelinen nojasi tuolinsa selkänojaa vasten puhelin kädessään ja mietti."
Välillä tuntui siltä, että ihan jokainen yksityiskohta oli haluttu selittää, jolloin tuli sellainen olo kuin olisi lukenut jotain tutkintapöytäkirjaa tapahtumien kulusta.
Luin kirjan saamia arvioita Goodreadsissa, ja olin todella ihmeissäni, kun yleinen mielipide tuntui olevan jossain neljän ja viiden tähden tuntumassa, ja joissain arvioissa jotkut vaativat kirjalle jopa Finlandia-palkintoa, "koska se on niin tärkeä".
Eihän Finlandia-palkinnoilla palkita kirjoja niiden aiheen tai tärkeyden perusteella, vaan kirjallisten ansioiden!
Tuli vähän surku, kun aihe todellakin on erittäin tärkeä, ja se olisi ansainnut paremman toteutuksen ja käsittelytavan. Joku kokenut tietokirjailija varmasti saisi tästä tapauksesta erinomaisen koskettavan, pysäyttävän ja analyyttisen teoksen. Tämä kirja ei sitä ollut.
Kyllä meille uskotellaan, että Finlandia-palkinto annetaan kirjallisista ansioista, mutta todellisuus on aivan toista. Jo ehdokkaat valitaan muilla kuin kirjallisilla ansioilla.
Asiasta toiseen. Minun mielestäni Anni Kytömäen Margarita oli jotenkin todella vastenmielinen teos. Korostaa näitä muodikkaita vihreitä arvoja. Simpukoistakin puhutaan "he". Yäk. Päähenkilö täys tollo.
Tämä teos jos jokin on tekotaiteellista shittiä! Aivopesun tuotos jolla ei juurikaan lukuarvoa muuten kuin juurikin trendikkäillä virtauksilla kikkailun ansiosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Etsin hiljattain luettavaa Nextorystä hankittuani siihen kokeilujakson. Törmäsin Vera Miettisen Eerika-kirjaan, joka kertoo Vilja Eerikan tapauksesta. Oletin sen olevan suurelle yleisölle suunnattu tarinavetoinen tietokirja samaan tapaan kuin esimerkiksi Teemu Keskisarjan tuotanto.
Eerika oli kuitenkin todella kummallinen lukukokemus. Ei oikein tiennyt mitä tyylilajia kirjoittaja oli tavoitellut. Tuntui siltä, että poukkoiltiin jossain proosan, raportin ja dokumentaarisen asiatekstin välissä. Tuntui, ettei kirjoittaja ollut osannut päättää millä tavalla ja tyylillä oli halunnut asioista kertoa, ja välillä mietin, onko prosessissa ollut mukana lainkaan kustannustoimittajaa. Proosa oli välillä suorastaan vaivaannuttavan kehnoa.
Vaikka en ole mikään kirjallisuusammattilainen, teksti oli sellaista, että mielessäni punakynä viuhui, ja huomasin miettiväni miten saman asian olisi voinut kirjoittaa paremmin.
Esimerkiksi, kolme perättäistä lukua alkaa sillä, että joku näppäilee kännykkäänsä kunnes jonkun numero tulee ruudulle. Henkilöiden toimintaa kuvataan tarpeettomilla ilmaisuilla siten, ettei se kerro lukijalle yhtään mitään henkilön sisäisestä maailmasta, tai vie tarinaa eteenpäin millään tavalla. Asiat selitetään pitkästi, yksityiskohtaisesti ja toistoa viljellen. Esimerkiksi "Sosiaalityöntekijä istui lähellä puhelinta syömässä eväsleipäänsä, sillä oli hänen päivystysvuoronsa. Päivystyspuhelin oli aina sen työntekijän hallussa, joka oli sinä päivänä päivystysvuorossa." Tai "Eskelinen nojasi tuolinsa selkänojaa vasten puhelin kädessään ja mietti."
Välillä tuntui siltä, että ihan jokainen yksityiskohta oli haluttu selittää, jolloin tuli sellainen olo kuin olisi lukenut jotain tutkintapöytäkirjaa tapahtumien kulusta.
Luin kirjan saamia arvioita Goodreadsissa, ja olin todella ihmeissäni, kun yleinen mielipide tuntui olevan jossain neljän ja viiden tähden tuntumassa, ja joissain arvioissa jotkut vaativat kirjalle jopa Finlandia-palkintoa, "koska se on niin tärkeä".
Eihän Finlandia-palkinnoilla palkita kirjoja niiden aiheen tai tärkeyden perusteella, vaan kirjallisten ansioiden!
Tuli vähän surku, kun aihe todellakin on erittäin tärkeä, ja se olisi ansainnut paremman toteutuksen ja käsittelytavan. Joku kokenut tietokirjailija varmasti saisi tästä tapauksesta erinomaisen koskettavan, pysäyttävän ja analyyttisen teoksen. Tämä kirja ei sitä ollut.
Kyllä meille uskotellaan, että Finlandia-palkinto annetaan kirjallisista ansioista, mutta todellisuus on aivan toista. Jo ehdokkaat valitaan muilla kuin kirjallisilla ansioilla.
Asiasta toiseen. Minun mielestäni Anni Kytömäen Margarita oli jotenkin todella vastenmielinen teos. Korostaa näitä muodikkaita vihreitä arvoja. Simpukoistakin puhutaan "he". Yäk. Päähenkilö täys tollo.
Tämä teos jos jokin on tekotaiteellista shittiä! Aivopesun tuotos jolla ei juurikaan lukuarvoa muuten kuin juurikin trendikkäillä virtauksilla kikkailun ansiosta.
” Virta on laaja ja syvä, minulla on tilaa liikkua. Käännyn ja sukellan suvannon läpi vatsa kohti pohjaa, kädet edellä, tunnustelen reitiltä kivet ja jokeen kaatuneet rungot, väistän niitä. Jossain täällä ovat helmisimpukatkin. Ne seisovat sorapohjalla ja kuulostelevat uutta kotiaan, siemailevat korven lähteensilmistä vuotanutta hapekasta vettä.”
Ja uni voitti jälleen kiinnostuksen 🙄
Vierailija kirjoitti:
Seitsemän veljestä. Ei vaan toimi, en saa siitä otetta.. en sitten millään. Se on ihan paska.
Analyysisi on erinomaisen terävä ja syväluotaava.
Alex Michaelidesin Hiljainen potilas. Oli Jenkeissä vaikka millä bestseller-listoilla ja hirveästi kehuttiin oikeasti yllätykselliseksi trilleriksi. No kirjan rakenteeseen liittyi ihan ovela kikka, myönnän, mutta teksti oli ihan amatöörimäisen huonoa. Psykiatrian erikoislääkärit keskustelivat keskenään tyyliin: "Mutta minäpäs epäilen että tätä potilasta vaivaa katatoninen skitsofrenia, mikä on mielenterveyden häiriö, missä... pälä pälä". Siis ikään kuin lukijaa varten väännettiin rautalangasta asioita, joita alan ammattilaisen ei koskaan tarvitsisi toiselle selkokielellä selittää. Kömpelöä.
Tätä oivallusta voisi hyödyntää. Vois alkaa perustamaan ketjuja koodinimillä tyyliin ”Heinäkuun kirjakerho: Jane Eyre”. Sitten voitaisiin rauhassa naisten kesken keskustella siellä mistä halutaan ilman että joku hullu tulee mölisemään tasoteorioista.
Vähän sama juttu kun joku mies kertoi piilottavansa pornonsa kansioon jonka nimi on Mäkihyppy.