Lue keskustelun säännöt.
Minkä kirjan hehkutusta et itse ymmärrä?
Itse vastaan, että Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kaikki menivät tästä aivan pähkinöiksi mutta luettuani sitä nyt parisataa sivua en kyllä ymmärrä miksi. Siinä on kyllä joitain ihan hauskoja sutkautuksia, mutta pääasiassa teksti on ihan kuin jonkun amatööriraapustelijan kynästä, ohutta ja yksinkertaista tarinointia. Sivutolkulla tarinaa tyyliin: "Nola laittoi kahvin tippumaan. Hän kasasi tarjottimelle voita, paahtoleipää, munia ja marmeladia. Sitten hän kurkisti heiluriovesta nurkkapöydässä istuvaa Harrya. Oi, kuinka komea hän olikaan! Nola oli aivan rakastunut." Ja sitten Pajtim Statovcin kirjat. Eivät vain iske minuun sitten yhtään. Jotenkin niitä leimaa ankea ja valju tunnelma ja tuntuu että kaikki kolme kirjaa ovat hyvin samanlaisia keskenään, melkein kuin eri versioita samoista henkilöhahmoista. Miehet ovat aina silmiinpistävän mulkeromaisia elleivät peräti väkivaltaisia ja kaikki naiset pyhimysmäisiä hiljaisuudessa kärsijöitä. Vahva symboliikka kissoineen ja käärmeineen ei myöskään muhun vetoa. Kertokaa omanne! Eikä sitten ruveta kinaamaan, henkilökohtaisista mieltymyksistähän tässä on kyse :) Keskustella toki saa!
Kommentit (978)
Nurkkaan ajettu jumala, tiedemies Esko Valtaojan ja piispa Juha Pihkalan kirjeenvaihdokeskustelusta tehty kirja, todella huono.. jaarittelua, ei mitään tiukkaa vääntöä. Semmosta leppoisaa jutustelua ja Pihkala, vaikka on piispa, on apologeettana tosi huono kuin veltto jousipyssy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
50 Shades of Grey
Se teksti on todella karun huonosti kirjoitettua, varsinkin englanniksi.
Nämä kirjat ovat kioskikirjallisuutta. Kukaan, joka oikeasti pitää lukemisesta, ei lue noita. Ihan kauheaa kuraa ja todella huonosti kirjoitettu. Twilight-kirjat ovat samaa sarjaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
50 Shades of Grey
Se teksti on todella karun huonosti kirjoitettua, varsinkin englanniksi.
Nämä kirjat ovat kioskikirjallisuutta. Kukaan, joka oikeasti pitää lukemisesta, ei lue noita. Ihan kauheaa kuraa ja todella huonosti kirjoitettu. Twilight-kirjat ovat samaa sarjaa.
Minä olin teini-ikäinen kun Twilightit julkaistiin ja luin ensimmäisen kirjan kun kaikki hehkuttivat sitä mutta en sitten sen suuremmin syttynyt. Olin siinä iässä jo sen verran maailmaa nähnyt ettei mua riittänyt sykäyttämään mitkään mormonivampyyrit jotka pidättäytyvät esiaviollisesta seksistä ja kaikenlaisista tuhmuuksista. Anne Riceä sen olla pitää. Rock’n’rollia, silkkiä, samettia ja eroottisia verenjuontisessioita :D
Aikuisena olen kyllä tosissani ihmetellyt miten aikuinen nainen romantisoi nuoren miehen kontrolloivaa käytöstä, kuin se olisi jotenkin ihanan romanttista ja suojelevaa, että mies kyttää pusikoista kun nukut, seurailee ja kieltää menemästä paikkoihin tai tekemästä asioita ”ihan omaksi parhaaksesi”. Kuin mies olisi joku naisen vartija. Klassista psykokäytöstä.
Vierailija kirjoitti:
Alex Michaelidesin Hiljainen potilas. Oli Jenkeissä vaikka millä bestseller-listoilla ja hirveästi kehuttiin oikeasti yllätykselliseksi trilleriksi. No kirjan rakenteeseen liittyi ihan ovela kikka, myönnän, mutta teksti oli ihan amatöörimäisen huonoa. Psykiatrian erikoislääkärit keskustelivat keskenään tyyliin: "Mutta minäpäs epäilen että tätä potilasta vaivaa katatoninen skitsofrenia, mikä on mielenterveyden häiriö, missä... pälä pälä". Siis ikään kuin lukijaa varten väännettiin rautalangasta asioita, joita alan ammattilaisen ei koskaan tarvitsisi toiselle selkokielellä selittää. Kömpelöä.
Itse tykkäsin kovasti tästä kirjasta, enkä muista tönkköyttä tekstissä. Ymmärrän kyllä pointtisi, mutta kyllähän meille muille lukijoille näköjään pitää avata ammattikieltä, koska en itse ainakaan kiinnittänyt huomiota mainitsemaasi esimerkkiin. Ehkä kirjailija olisi sitten voinut avata diagnooseja eri tavalla, mutta meitä lukijoita on erilaisia. :)
Vierailija kirjoitti:
Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta. Luin ensimmäisen ja olipa kaikin puolin kökkö tekele. Viihdekirjallisuuskin voi olla hyvää, mutta Rileyn teksti oli sekä juonen että kielen puolesta kuin yläkoululaisen kynästä.
Mua ärsytti tässä ihan valtavan moni asia. Tuntui, että Riley pitää lukijaa idioottina, jolle kaikki pitää selittää auki, että se ressukka ymmärtää. Dialogi on niiiiin epäluontevaa. Henkilöhahmot jäävät todella pinnallisiksi, heidät kuvattiin lähinnä kauniina ja komeina. Ja se ihan epätodellisen pikkuvanha lapsi, huoh. Mutta ehkä pahinta oli se, että Maia alkaa joksikin megabeibeksi miestä miellyttääkseen. Ei siis riittänyt, että hän oli jo "perheen kaunotar".
Sen verran kiinnostava tarina kuitenkin, että loppuun tuli luettua. Ei kuitenkaan niin kiinnostava, että tulisi mieleenkään lukea jatko-osia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Antti Tuomaisen Parantaja.
Alun kuvaus tulevasta ajasta kun ilmastonmuutos panee kaikki asiat sekaisin oli hyvä. Mutta lopussa ei ollut mitään järkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saatana saapuu Moskovaan
Hihii, possu lentää ja kissalla on hattu. Ei tuollaista sekopäistä ole vaikea suoltaa, eikä se ole taiturimaistakaan.
Pikku prinssi ja muumikirjat, tyhjää jaarittelua, ikinä ei tapahdu mitään.
Kalle päätalon kirjat, eihän näin tylsiä tekstejä jaksa kukaan.
Puhdistus, inhottavaa ja mautonta väkivallalla mässäilyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rikos ja rangaistus. Itsekeskeinen kirjailija tekee oman itsensä idealisoidun hahmon pääsankariksi kirjaan, jonka keskeisin anti on, että päähenkilöä ylempiarvoinen poliisihenkilö kohdistaa tarkkailevan katseensa päähenkilöön ja kokee tämän erityislaatuiseksi, koska kyseinen päähenkilö kokee itsekin itsensä erityislaatuiseksi, koska pohjimmiltaan itsekeskeinen mieskirjailija kokee itsensä erityislaatuiseksi. Tässä idealisoidun omakuvan kasvavassa ihailussa sitten lillutaan. Ja tämä on ainutlaatuisen humaani kirjallinen mestariteos. Inhoan kaikkia muitakin venäläisiä klassikoita. Ylihypetettyjä, ja etenkin naisnäkökulmasta kammottavia.
Päähenkilöhän oli Sonja, nuoren mieshahmon ystävä, ja erittäin hyvin kuvattu nainen. Muutenkin kirja oli hyvä.
Miten joku voi lukea näin huonosti teosta? Sonja on klassinen mieskirjailijan kirjoittama klisenen h u o ra -madonnahahmo, joka polvillaan rukoilee armoa ehanalta päähenkilöltä ja antaa kaikki tämän rikoksen anteeksi... täydellinen itsekeskeisen mieskirjailijan ihannennaishahmo, nähty useammankin mieskirjailijan teoksessa polvillvaan sen mieskirjailijan idealisoidun kirjallisen hahmon edessä. Sietämätöntä. Mutta ne, jotka ovat saaneet nimetä maailmankirjallisuuden helmet, ovat olleet miehiä ja heihin tuo kaikki varmasti uppoaa psykologisesti täysin uskottavana ja jopa suotavana. 2020-luvulla voitaisiin opetella jo vähän kriittisempää lukutapaa.
Tämä! Juuri tuo Sonjan käytös päähenkilöä kohtaan oli aivan uskomattoman törppö mukaanahdettu outous muuten ihan hyvässä kirjassa. Muutaman vuosi sitten luin joten en muista enää yksityiskohtia, mutta eikö hän vain aina koomisen sentimentaalisena ja puhumatta "kyynelsilmin katsellut" päähekilöä ja rukoili häntä? Ja vielä se että hän koko ajan rakasti tätä! Miksi?? Ja mikä taivainen armo ja pelastus se päähenkilölle olikaan ja mikä enkeli Sonja siksi on! :D :D Aivan käsittämätöntä hölmöyttä se kirjan loppu.
Ei voi kuin ihmetellä miten tämä asia ei herätä enempää huvitusta ja negatiivisia mielipiteitä ihmisissä. Olisi tässäkin voinut joku oikolukija (oliko silloin sellaisia?) sanoa kirjailijalle että älä pilaa vakavasti otettavaa teosta tuollaisella hömelyydellä.
Kannattaa muistaa, että teos on kirjoitettu 1800-luvulla. Aikana, jolloin moderni psykologia oli vasta tuloillaan, Dostojevski oli mm. ihmiskuvauksessaan todellinen edelläkävijä. Nykykontekstista käsinhän siinä ei kovin paljon ihmeellistä olekaan, mutta yleisestikin erityisesti vanhempien klassikoiden hienous avautuu ihan eri lailla tutustumalla kirjoitusajan maailmaan.
Samalla tavalla Sadan vuoden yksinäisyyttä lukiessa on iloa siitä, jos tuntee käsitteen maaginen realismi ja tietää vähän sen taustoja.
Ei niistä silti ole pakko tykätä, en sitä tarkoita toki :)
Minä olin pettynyt Oneironiin. Jotenkin laskelmoiva teos, kielikuvallisuus tarkoitushakuista, aivan kuin kirjoittaja petaisi itselleen kritiikkejä, joissa ihastellaan taitavaa sanankäyttöä - tällainen vaikutelma muuten syntyy aika monestakin nykyteoksesta!
Juonen kuljetuskin on minusta kökköä. Itse ideahan teoksessa on herkullinen, mutta toteutus meni huti minun kohdallani ainakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa. Oli Finlandia-ehdokaskin. Aivan keskinkertaista kielenkäyttöä. Ei mitenkään mieleenpainuva.
Harry Potterit liian keksittyä fantsua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täältä myös ääni Alkemistille, ensimmäinen ja viimeinen Coelhon kirja jonka luin. Yksinkertaisesti tiivistettynä: huono
Myös Harry Potterin jätin kesken enkä ole koskaan ensimmäistä kirjaa loppuun lukenut.
Sen sijaan Quebert oli mielestäni hyvä. Ja mitä tarkoitan hyvällä? No, olin lentämässä Teneriffalta Helsinkiin kun viime hetkellä tajusin etten ollut muistanut ottaa koneeseen kirjaa luettavaksi. Ostin äkkiä tämän hehkutetun Quebertin Elisa Kirjasta ja luin sen lennolla tabletilta. Se oli tähän tilanteeseen erittäin hyvin sopiva teos. Helppo, nopeasti etenevä, mielenkiinto pysyi loppuun asti En nostaisi sitä mihinkään korkeakulttuurin ylimpään kategoriaan, mutta akuutissa lentokonehädässä varsin hyvä.
Oma hehkutus-inhokkini on Karl Ove Knausgardin Taisteluni. Sitä kirjasarjaa on hehkutettu niin paljon että on oikein hävettänyt kun en ole saanut luettua kirjoja loppuun. Olen aloittanut ensimmäisen kaksi kertaa, ja edelleen olen puolivälissä. Käsittämättömän tylsää kerrontaa, sellaista "katselin ulos ikkunasta" tekstiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin tuon Harry Quebertin, kun sitä täällä joskus kirjaketjussa kehuttiin ja muistelisin sen olleen ihan hyvä. Semmoinen helppolukuinen, jouhevasti etenevä. Ei tosin kovin mieleenpainuva tai sykähdyttävä, kun en näemmä muists juonesta juuri mitään.
Itselleni Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin on kirja, jonka hehkutusta en ymmärrä. Se on jotenkin niin olevinaan filosofinen ja ylemmyydentuntoinen, kuitenkin rappiota ja juopottelua. Oikeastaan en kyllä tiedä, ovatko kirjan henkilöt luonteeltaan niin tympeitä, etten siksi nauti kirjasta, vai onko kirjassa itsessään mätää.
Minä itse asiassa tykkään kovasti tuosta Tarttin kirjasta ja teini-ikäisenä olin siitä aivan lumoutunut, mutta pakko myöntää, että kun nyt kypsemmällä iällä luin sen uudestaan, niin ovathan ne henkilöhahmot aivan sietämättömiä ylimielisyydessään ja elvistelyssään.
Tämä onkin tässä kirjassa mahtavaa. Olen lukenut Jumalat juhlivat öisin noin kymmenen vuoden välein nuoresta parikymppisestä alkaen.
Joka kerta näen tapahtumat, henkilöt, heidän motiivinsa, toimintansa ja moraalinsa vähän eri valossa.
Nenäpäivä
Pussikaljaromaanin olen lukenut kolmeen kertaan, mutta Nenäpäivä jäi kesken.
En ymmärtänyt yhtään:
Saatana saapuu Moskovaan
Philip Rothin Amerikkalainen pastoraali. Kehno, ennalta-arvattava mitäänsanomaton teos.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sofi Oksasen koko tuotanto.
Minusta esimerkiksi Baby Jane ja Puhdistus olivat aika hyviä, mutta muut ovat todella sekavia ja tylsiä. Koko ajan saa olla pohtimassa, että milläköhän aikatasolla nyt liidellään ja kuka hemmetti tämäkin tyyppi nyt on, joka ilman mitään pohjustusta vaan pomppasi tarinaan.
Samaa mieltä yliarvostuksesta, jonka syyt lienevätkin ennen kaikkea poliittiset: venäjä-vastaiset piirit tykkää Sofista niin Virossa kuin Suomessa. Mutta se on ulkokirjallinen syy.
Puhdistus oli ammattitaitoisesti kirjoitettua hyvää tekstiä, mutta sen pilasi tendenssi, joka siitä huokui, kirjailijan tavoite. Siksi se oli tylsä, ja jollain tavalla vastenmielisen groteski.
Inhorealismia.
Mukka halusi tuoda tämän puolen esille muodissa olleen romantisoinnin sijaan.