Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minkä kirjan hehkutusta et itse ymmärrä?
Itse vastaan, että Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kaikki menivät tästä aivan pähkinöiksi mutta luettuani sitä nyt parisataa sivua en kyllä ymmärrä miksi. Siinä on kyllä joitain ihan hauskoja sutkautuksia, mutta pääasiassa teksti on ihan kuin jonkun amatööriraapustelijan kynästä, ohutta ja yksinkertaista tarinointia. Sivutolkulla tarinaa tyyliin: "Nola laittoi kahvin tippumaan. Hän kasasi tarjottimelle voita, paahtoleipää, munia ja marmeladia. Sitten hän kurkisti heiluriovesta nurkkapöydässä istuvaa Harrya. Oi, kuinka komea hän olikaan! Nola oli aivan rakastunut." Ja sitten Pajtim Statovcin kirjat. Eivät vain iske minuun sitten yhtään. Jotenkin niitä leimaa ankea ja valju tunnelma ja tuntuu että kaikki kolme kirjaa ovat hyvin samanlaisia keskenään, melkein kuin eri versioita samoista henkilöhahmoista. Miehet ovat aina silmiinpistävän mulkeromaisia elleivät peräti väkivaltaisia ja kaikki naiset pyhimysmäisiä hiljaisuudessa kärsijöitä. Vahva symboliikka kissoineen ja käärmeineen ei myöskään muhun vetoa. Kertokaa omanne! Eikä sitten ruveta kinaamaan, henkilökohtaisista mieltymyksistähän tässä on kyse :) Keskustella toki saa!
Kommentit (978)
Antti Heikkilän kirjat on kuin googlekääntäjällä kirjoitettuja, niin umpisurkeeta tekstiä ja jutut poukkoilee minne sattuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elena Ferranten Napoli-sarja. Kaikki päähenkilöt ovat epämiellyttäviä tyyppejä ja jotenkin koko juonikin ahdisti. Ja silti luin ne kaikki, en itsekään ymmärrä miksi.
Tuo ei auennut mullekaan. Harvinaisen ohuita ja epäaitoja hahmoja ja kerronnasta tuli mieleen lähinnä muinaiset Regina-lehdet. Minulta ehkä jäi jotakin huomaamatta tai sitten asiaan vaikutti se, että olin juuri tuota ennen lukenut Anna Kareninan joka on tasoiltaan ja kerronnaltaan kuin toiselta planeetalta. Muutenkin olen venäläisten klassikoiden ja uudempienkin venäläisten kertojien ( esim. Sergei Dovlatov) suuri ystävä ja pidän suuresti myös monista täällä keskustelussa parjatun Siri Hustvedtin teoksista, en tosin ihan kaikista.
Ferranten tapa kirjoittaa on omaleimainen. Sen sijaan Anna Karenina on pitkitettyä viihdehuttua, kevyttä hömppää. Täysin yliarvostettu. Muut venäläiset klassikot ovat paikkansa ansainneet, Anna Karenina on vain saman toistoa (Rouva Bovaryn esimerkiksi).
"Kaikki mitä rakastin" on oikeasti hyvä! Kaamea tosin, mutta hyvä...
Olen aina lukenut paljon kirjoja, mutta en ole edes vaivautunut kokeilemaan mitään fantasia- / Taru Sormusten Herrasta -kamaa. Enkä vaivaudu.
Mutta Sinuhe Egyptiläinen oli 3/5, enkä ymmärrä miksi se on kaikkien mielestä 5/5.
Nyt kun tuon sanoit niin muistuu mieleen Anja Kaurasen "Sonja O kävi täällä". Hirveää kuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jallun kesäpokkari vuonna 1983 oli kyllä pettymys. Liian vähän annelitoimintaa :(
House of leaves.
Koko kirja pyörii yhden kerronnallisen kikan varassa, mutta muuta sisältöä ei juuri ole. Asiaa ei auttanut se, että tämä "markkinoitiin" minulle tosi pelottavana tarinana, mitä se ei todellakaan ole, koska tuo yllä mainittu kikka tekee kaikesta tarinaan eläytymisestä täysin mahdotonta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sadan vuoden yksinäisyys.
Mikä siinä oli vikana? Yks mun suosikki, jaksan palata sen pariin aina uudestaan! :)
En ole tuo jolta kysyt, mutta minun tapauksessani ainakin se, että tarina vain ei ala vetää. Minäkin olen kyllä aina uudestaan palannut sen pariin, yrittämään, lähtisikö se nyt tällä kertaa. Mutta ei, aina tyssää. Tuntuu, etät on ihan samantekevää, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja ihmiset menevät sekaisin keskenään.
Sikäli kummallista, Rushdien aika samantyylinen Saatanalliset säkeet on suosikkikirjojani.
No joo, tähän pystyn samaistumaan! Kirjan alussa melkein pitäis olla jokin sukupuu, jotta lukija pysyisi kärryillä, mistä sukupolvesta samannimisiä Buendioja nyt puhutaan. :D
Mä olen jotenkin aina lukenut tämän sillä tavalla, että periaatteessa jopa ihan sama, kenelle asiat tapahtuvat, kaikki tunteet vaan toistuu ja toistuu eikä ihmiskunta ikinä ota menneestä oppia. Ja tässä suvun tarinoihin tiivistettynä tämä.
Kuulostaa sen verran ajankohtaiselta sanomalta, että harkitsen nyt tosissani lukevani tuon.
Miettikää miten me kauhistelemme entisaikojen kansanhuveina pidettyjä teloituksia ja ”huonojen naisten” julkista häpäisyä ja miten nykyään maalitamme ja nettikiusaamme epätoivottuja yksilöitä, esim. jotain selkeästi mielenterveysongelmaista Johanna Tukiaista. Oikein riekumme ilosta, kun tulee taas uusi säälittävä toilailu-uutinen. Ja sitten vielä kuvittelemme olevamme jotenkin parempia ja sivistyneempiä.
En kyllä ymmärrä tuota kommenttiasi jostain pintajulkkiksesta. Kun ei heidän elämänsä ja tekemisensä kiinnosta lainkaan, saati että riekkuisin ilosta mitä he sitten ovatkaan tehneet.
Missä kuljimme kerran oli minunkin mielestäni tosi hyvä. Tänä kesänä luin Tritonuksen ja mielestäni se oli vielä parempi. Pidin siitä paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täältä myös ääni Alkemistille, ensimmäinen ja viimeinen Coelhon kirja jonka luin. Yksinkertaisesti tiivistettynä: huono
Myös Harry Potterin jätin kesken enkä ole koskaan ensimmäistä kirjaa loppuun lukenut.
Sen sijaan Quebert oli mielestäni hyvä. Ja mitä tarkoitan hyvällä? No, olin lentämässä Teneriffalta Helsinkiin kun viime hetkellä tajusin etten ollut muistanut ottaa koneeseen kirjaa luettavaksi. Ostin äkkiä tämän hehkutetun Quebertin Elisa Kirjasta ja luin sen lennolla tabletilta. Se oli tähän tilanteeseen erittäin hyvin sopiva teos. Helppo, nopeasti etenevä, mielenkiinto pysyi loppuun asti En nostaisi sitä mihinkään korkeakulttuurin ylimpään kategoriaan, mutta akuutissa lentokonehädässä varsin hyvä.Oma hehkutus-inhokkini on Karl Ove Knausgardin Taisteluni. Sitä kirjasarjaa on hehkutettu niin paljon että on oikein hävettänyt kun en ole saanut luettua kirjoja loppuun. Olen aloittanut ensimmäisen kaksi kertaa, ja edelleen olen puolivälissä. Käsittämättömän tylsää kerrontaa, sellaista "katselin ulos ikkunasta" tekstiä.
Olen Knausgardista samaa mieltä. Jotenkin se ei vaan iske ja vedä mukanaan, että sitä jaksaisi lukea muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. Olen kokenut jopa Päätalon vetävämmäksi ja jos Päätaloa on joskus lukenut, niin tietää millaista tarpomista se voi välillä olla. Silti se tarpominen oli huomattavasti palkitsevampaa kuin Knausgardin teosten lukeminen.
Päätalo on yksi suosikeistani. Iijoki-sarjan kerronta pääosin ihan tavallisista asioista tavallisten ihmisten kokemana kasvaa kuvaukseksi koko yhteiskunnan kehityksestä ja kaupungistumisesta. Plussana pidän, ettei siihen ole sotkettu poliittista paatosta,
Vierailija kirjoitti:
Jallun kesäpokkari vuonna 1983 oli kyllä pettymys. Liian vähän annelitoimintaa :(
Homohommat ovat tulleet muotiin vähän myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sadan vuoden yksinäisyys.
Mikä siinä oli vikana? Yks mun suosikki, jaksan palata sen pariin aina uudestaan! :)
En ole tuo jolta kysyt, mutta minun tapauksessani ainakin se, että tarina vain ei ala vetää. Minäkin olen kyllä aina uudestaan palannut sen pariin, yrittämään, lähtisikö se nyt tällä kertaa. Mutta ei, aina tyssää. Tuntuu, etät on ihan samantekevää, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja ihmiset menevät sekaisin keskenään.
Sikäli kummallista, Rushdien aika samantyylinen Saatanalliset säkeet on suosikkikirjojani.
No joo, tähän pystyn samaistumaan! Kirjan alussa melkein pitäis olla jokin sukupuu, jotta lukija pysyisi kärryillä, mistä sukupolvesta samannimisiä Buendioja nyt puhutaan. :D
Mä olen jotenkin aina lukenut tämän sillä tavalla, että periaatteessa jopa ihan sama, kenelle asiat tapahtuvat, kaikki tunteet vaan toistuu ja toistuu eikä ihmiskunta ikinä ota menneestä oppia. Ja tässä suvun tarinoihin tiivistettynä tämä.
Kuulostaa sen verran ajankohtaiselta sanomalta, että harkitsen nyt tosissani lukevani tuon.
Miettikää miten me kauhistelemme entisaikojen kansanhuveina pidettyjä teloituksia ja ”huonojen naisten” julkista häpäisyä ja miten nykyään maalitamme ja nettikiusaamme epätoivottuja yksilöitä, esim. jotain selkeästi mielenterveysongelmaista Johanna Tukiaista. Oikein riekumme ilosta, kun tulee taas uusi säälittävä toilailu-uutinen. Ja sitten vielä kuvittelemme olevamme jotenkin parempia ja sivistyneempiä.
En kyllä ymmärrä tuota kommenttiasi jostain pintajulkkiksesta. Kun ei heidän elämänsä ja tekemisensä kiinnosta lainkaan, saati että riekkuisin ilosta mitä he sitten ovatkaan tehneet.
Ei tässä varmastikaan tarkoitettu juuri Sinua, vaan ihan yhteiskunnan ja ihmisten tapoja ja trendejä yleisellä tasolla. Ja tottahan se on, julkinen nöyryyttäminen on tullut taas muotiin. Nyt se vaan tapahtuu mediassa.
Leena Lehtolaisen Tappava säde. Aihe on tärkeä ja edelleen (valitettavasti) ajankohtainen - perheen sisäinen väkivalta ja sen hyssyttely - mutta tarina enempi vähempi epäuskottava. Ensinnäkin mikä saa 30+ -ikäisen, aran ja sovinnaisen naisen yhtäkkiä rankaisemaan asiakkaidensa pahoinpitelijöitä? Mitään merkkejä siitä, että Säde Vasaralla olisi alkanut pää leviämään niin pahasti, ei ole ilmassa. Toiseksi Säde ja ex-vankilakundi Kalle olivat epäuskottavia yhdessä ja jotenkin tympi Kallen hahmon romantisointi.
Ehkä räikeintä kirjassa oli kuitenkin itse päähenkilö Säde Vasara. Oikeasti: 35-vuotias "vanhapiika", joka harrastaa kuorolaulua, ei meikkaa, ei ole koskaan uskaltanut käydä yksin ravintolassa, hoitaa mukisematta kaikkien muiden asiat, on pelokas ja väritön ja pisteenä iin päällä omistaa vielä kissan (!). Koko hahmo tuntui stereotyyppisyydessään suoranaiselta veetuilulta sinkkunaisia kohtaan, vaikka toisaalta se kliseisyys myös nauratti. Säteestä olisi pienellä särmällä saanut paljon uskottavamman. Olisi Lehtolainen tehnyt hänestä vaikkapa Alibin kestotilaajan ja kaappirikosharrastajan, niin siinä olisi ollut myös uskottavampaa taustoitusta sille yks kaks päälle napsahtaneelle tappovaihteelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sadan vuoden yksinäisyys.
Mikä siinä oli vikana? Yks mun suosikki, jaksan palata sen pariin aina uudestaan! :)
En ole tuo jolta kysyt, mutta minun tapauksessani ainakin se, että tarina vain ei ala vetää. Minäkin olen kyllä aina uudestaan palannut sen pariin, yrittämään, lähtisikö se nyt tällä kertaa. Mutta ei, aina tyssää. Tuntuu, etät on ihan samantekevää, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja ihmiset menevät sekaisin keskenään.
Sikäli kummallista, Rushdien aika samantyylinen Saatanalliset säkeet on suosikkikirjojani.
No joo, tähän pystyn samaistumaan! Kirjan alussa melkein pitäis olla jokin sukupuu, jotta lukija pysyisi kärryillä, mistä sukupolvesta samannimisiä Buendioja nyt puhutaan. :D
Mä olen jotenkin aina lukenut tämän sillä tavalla, että periaatteessa jopa ihan sama, kenelle asiat tapahtuvat, kaikki tunteet vaan toistuu ja toistuu eikä ihmiskunta ikinä ota menneestä oppia. Ja tässä suvun tarinoihin tiivistettynä tämä.
Kuulostaa sen verran ajankohtaiselta sanomalta, että harkitsen nyt tosissani lukevani tuon.
Miettikää miten me kauhistelemme entisaikojen kansanhuveina pidettyjä teloituksia ja ”huonojen naisten” julkista häpäisyä ja miten nykyään maalitamme ja nettikiusaamme epätoivottuja yksilöitä, esim. jotain selkeästi mielenterveysongelmaista Johanna Tukiaista. Oikein riekumme ilosta, kun tulee taas uusi säälittävä toilailu-uutinen. Ja sitten vielä kuvittelemme olevamme jotenkin parempia ja sivistyneempiä.
En kyllä ymmärrä tuota kommenttiasi jostain pintajulkkiksesta. Kun ei heidän elämänsä ja tekemisensä kiinnosta lainkaan, saati että riekkuisin ilosta mitä he sitten ovatkaan tehneet.
Kiitos kommentista! Muistathan jatkossakin kommentoida samaan sävyyn aina, kun jokin asia ei koske suoraan sinua.
Johanna Sinisalon tuotannossa häiritsee todella paljon dialogi, jota on jossain yhteyksissä kehuttukin.
Epäuskottavaa, teennäistä eikä tue rakennetta.
Joudun valitettavasti jättämään "Vieraat" - nimisen teoksen kesken.
Olin todella hämmentynyt Finlandian-aikoihin. Sama ongelma: dialogi ja henkilöhahmot sitä kautta.
Vierailija kirjoitti:
Johanna Sinisalon tuotannossa häiritsee todella paljon dialogi, jota on jossain yhteyksissä kehuttukin.
Epäuskottavaa, teennäistä eikä tue rakennetta.
Joudun valitettavasti jättämään "Vieraat" - nimisen teoksen kesken.
Olin todella hämmentynyt Finlandian-aikoihin. Sama ongelma: dialogi ja henkilöhahmot sitä kautta.
Sinisalon dialogi oli Finlandia-voittajassa kuin suoraan Jerry Cotton -pulpvihkosista, ja tämä ei sitten ollut kehu vaan päinvastoin. On uskomatonta, mitä kaikkea p....aa ammattitaidottomat yhden henkilön ei-kirjalliset tuomarit valitsevat Finlandia-pinkasta voittajiksi ja millä perusteilla. Kunhan kirjassa on muutama vetävä kirjallinen gimmick (Sinisalolla oli aikanaan kovin postmoternin hianoa eri tekstilajeilla kikkailua), niin kaiken muun saa anteeksi.
Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki ei uponnut tähän fantasiafaniin yhtään. Kerronta oli kovin ohutta ja tunteetonta, hahmot jäivät etäisiksi ja päähenkilöllä ei tainnut edes olla persoonaa. Kirjoittajalla oli joitakin kiinnostavia ideoita luomansa fantasiamaailman suhteen, mutta tarina jäi liian pinnalliseksi, jotta maailma olisi alkanut tuntua elävältä.
Elisabeth Kostovan Historioitsija, suuri pettymys. Pitkäpiimäinen ja joutavanpäiväinen, ei lisännyt vampyyrigenreen mitään uutta, päinvastoin tuntui takapakilta. Olin juuri tätä ennen lukenut George R. R. Martinin Fevre Dreamin ja Poppy Z. Briten Lost Soulsin, molemmat erinomaisten kirjoittajien moderneja vampyyritarinoita, joiden tunnelma on niin omaleimainen ja tiivis että jää mieleen pitkäksi aikaa. Niihin verrattuna Historioitsija on tylsämielisen aloittelijan kyhäelmä.
Juha Hurmeen Niemi, kamalin luettava jopa historianörtille, kalevalaisen runomitan hehkutuksen ymmärrän, mutta rajansa silläkin. Poukkoileva, epälooginen ja sekava kokonaisuus, josta näkee millaista raflaavaa tyyliä muutaman ärräpään maustamana on yritetty hakea, onnistumatta. Muistaakseni finlandialla palkittu, jos niikseen, lie ollut joku kala ja kaljakavereiden hyvävelisakki raadissa. Tahmea lukea. Turhaan hehkutettu, rehellisesti paskaa.
Vierailija kirjoitti:
Johanna Sinisalon tuotannossa häiritsee todella paljon dialogi, jota on jossain yhteyksissä kehuttukin.
Epäuskottavaa, teennäistä eikä tue rakennetta.
Joudun valitettavasti jättämään "Vieraat" - nimisen teoksen kesken.
Olin todella hämmentynyt Finlandian-aikoihin. Sama ongelma: dialogi ja henkilöhahmot sitä kautta.
Todella moni ns. arvostettu kirjailija ei osaa kirjoittaa luontevaa ja hyvää dialogia. Useilla heistä se on epäuskottavaa, kankeaa, mukanokkelaa ja sellaista, joka ei palvele tarinaa eikä edistä sitä mitenkään. Vaikka en Anna-Leena Härkösen romaanien takakireydestä ja itseään toistavista päähenkilöistä oikein välitäkään, niin se on pakko sanoa, että hän osaa kirjoittaa kekseliästä mutta silti uskottavaa dialogia. Sanat voisi kuvitella oikean olemassa olevan ihmisen suuhun ja replikointi myös tukee juonta sekä kuvaa hyvin henkilöhahmojen välisiä suhteita. Voisi moni kollega ottaa oppia.
Alue: Aihe vapaa
Kuulostaa sen verran ajankohtaiselta sanomalta, että harkitsen nyt tosissani lukevani tuon.
Miettikää miten me kauhistelemme entisaikojen kansanhuveina pidettyjä teloituksia ja ”huonojen naisten” julkista häpäisyä ja miten nykyään maalitamme ja nettikiusaamme epätoivottuja yksilöitä, esim. jotain selkeästi mielenterveysongelmaista Johanna Tukiaista. Oikein riekumme ilosta, kun tulee taas uusi säälittävä toilailu-uutinen. Ja sitten vielä kuvittelemme olevamme jotenkin parempia ja sivistyneempiä.