Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minkä kirjan hehkutusta et itse ymmärrä?
Itse vastaan, että Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kaikki menivät tästä aivan pähkinöiksi mutta luettuani sitä nyt parisataa sivua en kyllä ymmärrä miksi. Siinä on kyllä joitain ihan hauskoja sutkautuksia, mutta pääasiassa teksti on ihan kuin jonkun amatööriraapustelijan kynästä, ohutta ja yksinkertaista tarinointia. Sivutolkulla tarinaa tyyliin: "Nola laittoi kahvin tippumaan. Hän kasasi tarjottimelle voita, paahtoleipää, munia ja marmeladia. Sitten hän kurkisti heiluriovesta nurkkapöydässä istuvaa Harrya. Oi, kuinka komea hän olikaan! Nola oli aivan rakastunut." Ja sitten Pajtim Statovcin kirjat. Eivät vain iske minuun sitten yhtään. Jotenkin niitä leimaa ankea ja valju tunnelma ja tuntuu että kaikki kolme kirjaa ovat hyvin samanlaisia keskenään, melkein kuin eri versioita samoista henkilöhahmoista. Miehet ovat aina silmiinpistävän mulkeromaisia elleivät peräti väkivaltaisia ja kaikki naiset pyhimysmäisiä hiljaisuudessa kärsijöitä. Vahva symboliikka kissoineen ja käärmeineen ei myöskään muhun vetoa. Kertokaa omanne! Eikä sitten ruveta kinaamaan, henkilökohtaisista mieltymyksistähän tässä on kyse :) Keskustella toki saa!
Kommentit (978)
Kutsu minua nimelläsi (Call me by your name). Olevinaan tosi koskettava ja ihana ja vaikka sun mitä. Todellisuudessa erittäin epämiellyttävät ja jopa ilkeät päähenkilöt, jopa se "suuri rakkaustarina" tuntui narsistiselta ja jopa tietyllä tapaa hyväksikäytöltä. Ei herättänyt sympatiaani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pieni tärppi Donna Tarttin faneille: huomasiko kukaan, että Jumalat juhlivat öisin- Francis tekee lyhyen ilmestymisen Tiklissä? Hänet mainitaan kuin ohimennen Hobien ystävänä mr Abernathyna, joka asuu Manhattanilla jossain lukaalissa kreikkalaisten vaasien keskellä ja jonka menneisyyteen liittyy jokin vaiettu häväistysjuttu (eli todennäköisesti on jäänyt kiinni siitä että on homo, kun ei sitä JJÖn loppuvaiheilla kuvioihin tullutta kulissivaimoa enää näy mailla eikä halmeilla).
Minusta tämä oli mielettömän hauska crossover. Francis oli vielä lempihahmoni. Omalla tavallaan tietysti munapää hänkin, mutta minusta hänestä oli tehty kaikista inhimillisin, toisin kuin vaikka Henrystä, joka oli kyllä kiehtova hahmo mutta jäi aika ylimaalliseksi ja etäiseksi.
Minuakin kiinnostaisi tietää mikä tuossa Westön uusimassa on ollut huonoa. En siis ole vielä lukenut.
Vierailija kirjoitti:
Rikos ja rangaistus. Itsekeskeinen kirjailija tekee oman itsensä idealisoidun hahmon pääsankariksi kirjaan, jonka keskeisin anti on, että päähenkilöä ylempiarvoinen poliisihenkilö kohdistaa tarkkailevan katseensa päähenkilöön ja kokee tämän erityislaatuiseksi, koska kyseinen päähenkilö kokee itsekin itsensä erityislaatuiseksi, koska pohjimmiltaan itsekeskeinen mieskirjailija kokee itsensä erityislaatuiseksi. Tässä idealisoidun omakuvan kasvavassa ihailussa sitten lillutaan. Ja tämä on ainutlaatuisen humaani kirjallinen mestariteos. Inhoan kaikkia muitakin venäläisiä klassikoita. Ylihypetettyjä, ja etenkin naisnäkökulmasta kammottavia.
No vau. Miten eri tavoin voikaan samaa kirjaa lukea!
Omasta mielestä kirja on ennen kaikkea filosofinen, joka käsittelee päähenkilön sisäistä maailmaa ja psyykkisiä prosesseja, syyllisyyttä ja sen seurauksena erillisyyttä/ vieraantumista muista, sekä moraalikäsitystä ja sen suhteellisuutta. Universaaleja ja ajattomia kokemuksia, jotka nousee konkreettisten henkilöhahmojen yläpuolelle.
Sama pätee kaikkiin muihinkin venäläisiin klassikoihin, joita olen lukenut (Enpä ole toki kaikkia lukenut)
Mutta myönnettäköön, että jos niitä lukee juonen tai henkilöhahmojen perspektiivistä nykyaikana, niin eipä niitä tosiaan jaksaisi lukea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sadan vuoden yksinäisyys.
Mikä siinä oli vikana? Yks mun suosikki, jaksan palata sen pariin aina uudestaan! :)
En ole tuo jolta kysyt, mutta minun tapauksessani ainakin se, että tarina vain ei ala vetää. Minäkin olen kyllä aina uudestaan palannut sen pariin, yrittämään, lähtisikö se nyt tällä kertaa. Mutta ei, aina tyssää. Tuntuu, etät on ihan samantekevää, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja ihmiset menevät sekaisin keskenään.
Sikäli kummallista, Rushdien aika samantyylinen Saatanalliset säkeet on suosikkikirjojani.
No joo, tähän pystyn samaistumaan! Kirjan alussa melkein pitäis olla jokin sukupuu, jotta lukija pysyisi kärryillä, mistä sukupolvesta samannimisiä Buendioja nyt puhutaan. :D
Mä olen jotenkin aina lukenut tämän sillä tavalla, että periaatteessa jopa ihan sama, kenelle asiat tapahtuvat, kaikki tunteet vaan toistuu ja toistuu eikä ihmiskunta ikinä ota menneestä oppia. Ja tässä suvun tarinoihin tiivistettynä tämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koko Paulo Coelhon tuotanto, keksitään pyörä aina uudestaan. Ala- arvoista p@skaa kullattuna.
Sofi Oksasen puhdistus. Kirja on hyvä mutta hehkutus oli aivan suhteetonta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elena Ferranten Napoli-sarja. Kaikki päähenkilöt ovat epämiellyttäviä tyyppejä ja jotenkin koko juonikin ahdisti. Ja silti luin ne kaikki, en itsekään ymmärrä miksi.
Tuo ei auennut mullekaan. Harvinaisen ohuita ja epäaitoja hahmoja ja kerronnasta tuli mieleen lähinnä muinaiset Regina-lehdet. Minulta ehkä jäi jotakin huomaamatta tai sitten asiaan vaikutti se, että olin juuri tuota ennen lukenut Anna Kareninan joka on tasoiltaan ja kerronnaltaan kuin toiselta planeetalta. Muutenkin olen venäläisten klassikoiden ja uudempienkin venäläisten kertojien ( esim. Sergei Dovlatov) suuri ystävä ja pidän suuresti myös monista täällä keskustelussa parjatun Siri Hustvedtin teoksista, en tosin ihan kaikista.
Vierailija kirjoitti:
Anna-Leena Härkönen kirjoitti uransa alkupuolella pari ihan kelpoa romaania, mutta viimeiset varmaan neljä on olleet ihan paskoja. Väkinäisen provosoivaa soopaa, jossa aina samanlainen reuhaava päähenkilö ja henkilöhahmoina jotain Härkösen viihdepiirien (ei noita enää taidepiireiksikään voi kutsua) kavereita laukomassa heidän inside-vitsejään. Useimmissa ohut tyhjänpäiväinen juoni.
Kannattaisi pitää tauko kirjojen jatkuvasta suoltamisesta ja kirjoittaa seuraava kirja vasta kun on oikeasti jotain sanottavaa.
Härkösellä on uskollinen fanikuntansa joka rakastaa tuota hänen umpituttua, yllätyksetöntä vittuilevaa tyyliään. Mitään suuria taide-elämyksiä kukaan ei häneltä odotakaan ja hyvinhän tuo lehmä näyttää noinkin lypsävän, miksi peukaloida hyvää konseptia. Narisevia semikatkeria keski-äkäisiä ämmiä tämä maa on puolillaan ja noihinhan Härkönen putoaa kuin häkä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kutsu minua nimelläsi (Call me by your name). Olevinaan tosi koskettava ja ihana ja vaikka sun mitä. Todellisuudessa erittäin epämiellyttävät ja jopa ilkeät päähenkilöt, jopa se "suuri rakkaustarina" tuntui narsistiselta ja jopa tietyllä tapaa hyväksikäytöltä. Ei herättänyt sympatiaani.
Tuota kans pureksin että tämä kiihkeiden tunteiden kohde vaikuttaa sekä leffassa että kirjassa ihan mlqqutyypiltä joka kyllä juuri sillä ylimielisellä oikullisuudellaan sekoittaa Elion pään. Että merkitseekö tuo kokemus hänelle lopulta hittojakaan, toisin kuin Eliolle. Jaa että ihana ensirakkaus?
Toisaalta tuntuu hyvin uskottavalta, tuonnikäisenä tuntuu hurmaaminen olevan tärkeää toisille, kun toiset janoavat hyväksyntää.
Jatko-osassa Etsi minut E ja O saavat lopulta toisensa vuosikymmenien jälkeen. Aion lukea tuon vain nähdäkseni onko Oliver yhtään kehittynyt ihmisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Stephen Kingin Se. Aivan jäätävän ylipitkä teos. Kesti varmaan 1,5 vuotta että sain luettua loppuun, kun jäi aina kuukausiksi hyllyyn tylsistymisen ja turhautumisen seurauksena. Ja se lasten ryhmäseksikohtaus lopussa, mitä hittoa. Ottaa aivoon, miten 12-vuotiaasta (vai oliko Beverly nuorempikin jopa?) tytöstäkin pitää tehdä jo joku seksiobjekti. Tykkääkö joku tästä ihan oikeasti? Mikä tässä on niin hyvää, en tajua?
Tämä on yksi lempikirjoistani. Kieli on mielestäni mielettömän vetävää ja nokkelaa, ja ihailen sitä, miten hän osaa kirjoittaa todella synkistä asioista niin että mukana on myös lempeyttä ja huumoria. Lasten sisäisiä maailmoja on mielestäni kuvattu tosi osuvasti, tuli hirveän nostalginen olo, koska muistin itse lapsena pohtineeni ihan samanlaisia asioita ja tunteneeni samanlaisia tunteita. Aloin tosissani välittää niistä hahmoista ja halusin tietää kuinka heille käy. Ja tietysti kauhu oli tehokasta! Yksi hyytävimmistä koskaan lukemistani kohtauksista on se, kun Ben kävelee pimenevänä talvi-iltana koululta kotiin ja näkee pellen hahmon ilmestyvän jäiselle pellolle.
Minä myös tykkään Kingin naishahmoista. Jopa sivuhahmotkin, kuten päähenkilöiden vaimot, saavat ihan omaa syvyyttä ja omat tarinansa (esim. Stanin vaimon kompleksit juutalaisuudestaan, Lemmikkien hautausmaassa päähenkilön vaimon lapsuustraumat siskon sairaudesta). Tämä erottuu mielestäni räikeästi siitä, miten monen mieskirjailijan naishahmot yhä tänäkin päivänä ovat käytännössä pelkkiä miesten märkiä unia, vaikka olisivat ihan päähenkilöitäkin. King on pystynyt parempaan neljäkymmentä vuotta sitten.
Välissä oli kyllä paljon jaarittelua, myönnän, kun Derryn historiaa käytiin läpi. Siitä olisi voinut minustakin karsia. Ja myös seksikohtaus oli kieltämättä aika WTF. Kinghän on itse kommentoinut sitä, että 80-luvulla ei ollut oikein ymmärrystä eikä herkkyyttä tällaisten asioiden suhteen.
>Kinghän on itse kommentoinut sitä, että 80-luvulla ei ollut oikein ymmärrystä eikä herkkyyttä tällaisten asioiden suhteen.
Olisko ollu Kingillä kuitenkin nenu valkoisena tätä kirjoittaessa. Ihan hirveän yliarvostettu puuhastelija.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Stephen Kingin Se. Aivan jäätävän ylipitkä teos. Kesti varmaan 1,5 vuotta että sain luettua loppuun, kun jäi aina kuukausiksi hyllyyn tylsistymisen ja turhautumisen seurauksena. Ja se lasten ryhmäseksikohtaus lopussa, mitä hittoa. Ottaa aivoon, miten 12-vuotiaasta (vai oliko Beverly nuorempikin jopa?) tytöstäkin pitää tehdä jo joku seksiobjekti. Tykkääkö joku tästä ihan oikeasti? Mikä tässä on niin hyvää, en tajua?
Tämä on yksi lempikirjoistani. Kieli on mielestäni mielettömän vetävää ja nokkelaa, ja ihailen sitä, miten hän osaa kirjoittaa todella synkistä asioista niin että mukana on myös lempeyttä ja huumoria. Lasten sisäisiä maailmoja on mielestäni kuvattu tosi osuvasti, tuli hirveän nostalginen olo, koska muistin itse lapsena pohtineeni ihan samanlaisia asioita ja tunteneeni samanlaisia tunteita. Aloin tosissani välittää niistä hahmoista ja halusin tietää kuinka heille käy. Ja tietysti kauhu oli tehokasta! Yksi hyytävimmistä koskaan lukemistani kohtauksista on se, kun Ben kävelee pimenevänä talvi-iltana koululta kotiin ja näkee pellen hahmon ilmestyvän jäiselle pellolle.
Minä myös tykkään Kingin naishahmoista. Jopa sivuhahmotkin, kuten päähenkilöiden vaimot, saavat ihan omaa syvyyttä ja omat tarinansa (esim. Stanin vaimon kompleksit juutalaisuudestaan, Lemmikkien hautausmaassa päähenkilön vaimon lapsuustraumat siskon sairaudesta). Tämä erottuu mielestäni räikeästi siitä, miten monen mieskirjailijan naishahmot yhä tänäkin päivänä ovat käytännössä pelkkiä miesten märkiä unia, vaikka olisivat ihan päähenkilöitäkin. King on pystynyt parempaan neljäkymmentä vuotta sitten.
Välissä oli kyllä paljon jaarittelua, myönnän, kun Derryn historiaa käytiin läpi. Siitä olisi voinut minustakin karsia. Ja myös seksikohtaus oli kieltämättä aika WTF. Kinghän on itse kommentoinut sitä, että 80-luvulla ei ollut oikein ymmärrystä eikä herkkyyttä tällaisten asioiden suhteen.
>Kinghän on itse kommentoinut sitä, että 80-luvulla ei ollut oikein ymmärrystä eikä herkkyyttä tällaisten asioiden suhteen.
Olisko ollu Kingillä kuitenkin nenu valkoisena tätä kirjoittaessa. Ihan hirveän yliarvostettu puuhastelija.
Olkoon ollut vaikka sateenkaarenvärisenä! Minusta ihan mahtava kirja joka tapauksessa :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anna-Leena Härkönen kirjoitti uransa alkupuolella pari ihan kelpoa romaania, mutta viimeiset varmaan neljä on olleet ihan paskoja. Väkinäisen provosoivaa soopaa, jossa aina samanlainen reuhaava päähenkilö ja henkilöhahmoina jotain Härkösen viihdepiirien (ei noita enää taidepiireiksikään voi kutsua) kavereita laukomassa heidän inside-vitsejään. Useimmissa ohut tyhjänpäiväinen juoni.
Kannattaisi pitää tauko kirjojen jatkuvasta suoltamisesta ja kirjoittaa seuraava kirja vasta kun on oikeasti jotain sanottavaa.
Härkösellä on uskollinen fanikuntansa joka rakastaa tuota hänen umpituttua, yllätyksetöntä vittuilevaa tyyliään. Mitään suuria taide-elämyksiä kukaan ei häneltä odotakaan ja hyvinhän tuo lehmä näyttää noinkin lypsävän, miksi peukaloida hyvää konseptia. Narisevia semikatkeria keski-äkäisiä ämmiä tämä maa on puolillaan ja noihinhan Härkönen putoaa kuin häkä.
Käsittääkseni Härkösen viimeisimmät kirjat ovat saaneet käytännössä yksimielisen huonoja arvosteluita eikä niitä myyntilistojen kärjissäkään ole vuosiin näkynyt. Eli ehkä niitä ämmiä ei kuitenkaan ole ihan niin paljon kuin kuvittelet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Fiktion lukeminen on yleisesti idioottien hommaa. Kirjailija istuu paljaan hekulampun valossa, vetää viinaa ja keksii tarinaa:D Ensin kirjoittaja tuhlaa elämää keksimällä fiktiota ja sitten lukija tuhlaa elämää lukemalla sitä. "no tausta työ on tehty ja historia hallussa" miksi ei sitten kirjoita faktaa? Oikea elämä alkaa kun astuu ovesta ulos ja oikeasti elää, näkee ja kokee. Miksi joku lukee fiktiota kun on oikeita asioita koettavana. Minua ei pidetä lukijana koska luen vain tietokirjallisuutta. Miten fiktion lukeminen tekee ihmisestä jotenkin fiksumman, "kaikki lukeminen kannattaa" ei todella kannata. Alkuperäiseen kysymykseen, Steven Hall:in haiteksti oli kirja jota hehkutetiin ja kauheaa sontaa. Haiteksti oli viimeinen fiktio kirja jonka luin ja päätin sen jälkeen lukea vain tietokirjallisuutta.
Delia Owensin Suon villi laulu ja Rick Riordanin Percy Jackson -sarja.
Katja Ketun Kätilö. Ensimmäinen ja viimeinen lukemani Ketun kirja. Tarina ja aihepiiri kiinnostaa kovasti. Mutta kieli on vastenmielistä. Irstas kielenkäyttö ärsytti ja melkein jätin kesken.
Lucinda Rileyn eka kirjaa aloitin mutta kesken jäi. Tarina voisikin olla hyvä mutta ei jaksa sitä harlekiinimaista kieltä. Jalat kuin gasellilla ja iho kuin eebenpuu... hohhoijaa. Ja miksei sinne Papa saltin huoneeseen muka saanu lapset mennä. Miten joku vanha äijä voi adoptoida läjän tyttöjä. Ei jaksanu enää...
Taru Sormusten herrasta. Aloitin parikymppisenä. Luin 1/3 kunnes totesin ettei fantasia ole mun juttu. Saa jättää kesken.
Harry Potterin eka kirja. Luin heti kun ilmestyi. Ei napannut. Ehkä olisi 4-5 luokkalaisena kiinnostanut. Tai fantasia ei ole mun juttu...
Teininä luin Kingiä. Oli hyviäkin joukossa. Tukikohta oli tylsä. Sen sentään kahlasin loppuun.
Juha Itkosen joku Anna rakastaa enemmän tai sinne päin. Kesken jäi. Tätä kirjaa tuskin kukaan ylistää?
Luolakarhun Klaani kirjat luin teininä ja tykkäsin kovasti. Nyt jälkeenpäin ihmettelen niitä tasaisin väliajoin päälleliimattuja seksikohtauksia.
Jumalat juhlivat öisin. Luin parikymppisenä. Oli tylsä. Ehkä siitä löytäisi uusia tasoja nyt?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
tavallaan ymmärränkin Alastalon salissa hehkutksen, mutta se on eka kirja, joka oli pakko jättää kesken. Minusta ei ole lukemaan sivun mittaisia lauseita vaikka ilmaisut olivatkin hienoja.
Se kuuluu näihin kehuskelukirjoihin. Olin ajatellut että en helkkarissa lue jos sen lukeminen on työvoitto, minä luen lähinnä hauskaa ja kevyttä.
Mutta 1:nä päivänä ajelin autolla ja kuuntelin ylen ykköstä (jossa on yleensä parhaat klasarimusiikit) ja sielläpä luettiinkin jotain kirjaa jonka sananmuodot ja mietelmät saivat minut nauramaan ääneen. Siinä puhuttiin jonkun Pukkilan kerkeästä silmästä joka on aivoa nopeampi, kun taas Alastalolla silmä ja ajatus kulkivat yhtä jalkaa. Siitä arvelin kirjan olevan Alastalon salissa, ja niinhän se olikin. Todella hauskaa tekstiä, vaikka kirja epäilemättä rasittaa pituudellaan.
Alastalon salissa on oivallinen kuuntelukirja (tai itse ääneen luettua), varsinki Pukkilan ajatus tanssii ympäri salia, ja muuallakin.
Vierailija kirjoitti:
Jane Austen Ylpeys ja ennakkoluulo. Muutaman kerran olen yrittänyt aloittaa, muutamia kymmeniä sivuja luin ja jäi kesken. Naivin tai pinnallisen oloista tekstiä, dialogia valtavasti, ilman mitään syvempää kuvaamista.
Tätäkin, kuten muitakin, menneen ajan tuotteita on luettava niin että ymmärtää tuon ajan, jolloin ne on kirjoitettu. Lähtökohdat olivat erilaiset.
Itse pidän Austenista. Vaatii toki oikean mielentilan.
Suon villi laulu - perus amerikkalaisen naisen kirjoittamaa hömppää, jossa ei ollut mitään syvyyttä
Alue: Aihe vapaa
Huikeaa kerrontaa, tapakomediaa. Ihmisiä ei kuvata, heidät näytetään puheidensa kautta. Parasta kertojan lempeän ironinen ääni.
Totta on, että interiööriä, pukuja tai edes luontoa ei kuvailla - se on plussaa.