Kerro hassuin mielipaha lapsuudestasi!

Mullakin trauma näytelmistä: en koskaan saanut pääosaa (vaikka hinku oli kova), koska opettajan mielestä puhuin liian nopeasti. Lucia en saanut koskaan olla, kun olin tummatukkainen, vaan jouduin olemaan sellainen seuraneito, grrr. Ja sitten katkeroiduin täysin kun myöhemmin luin, että Lucia oli oikeasti tummatukkainen.

[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 20:17"]

Mullakin trauma näytelmistä: en koskaan saanut pääosaa (vaikka hinku oli kova), koska opettajan mielestä puhuin liian nopeasti. Lucia en saanut koskaan olla, kun olin tummatukkainen, vaan jouduin olemaan sellainen seuraneito, grrr. Ja sitten katkeroiduin täysin kun myöhemmin luin, että Lucia oli oikeasti tummatukkainen.

[/quote]

Mullakin sama toive olla Lucia, tai että edes joskus olisi ollut tummahiuksinen Lucia, kuka vaan!

Minua harmitti kovasti se, etten saanut sellaista ihanaa Lundby-nukkekotia, jollainen naapurin tytöillä oli. Pitkän mankumisen jälkeen sain nukkekodin, mutta se oli peltinen eikä mielestäni yhtään niin sievä kuin naapurissa.

Yhtenä jouluna toivoin vaaleaa, sinimekkoista puhuvaa nukkea (ihana uutuus Anttilan kuvastosta :D). Pettymys oli suuri kun pukin kontista paljastui puhuva nukke, mutta tummilla hiuksilla ja punaisessa mekossa. Sitä nukkea yrminkin sitten koko loppu lapsuuden, koska se oli mielestäni niin ruma. Vaalea nukke oli kaunis kuin enkeli lapsen silmissä.

Esikoulussa en suostunut laittamaan lempihousujeni päälle ulkohousuja kun menimme ulos. Housut vähän kastuivat ulkona ja hoitajat ehdottivat, että vaihtaisin lainahousut jalkaan ettei märissä tarvitse olla. En tätä tietenkään halunnut, koska tykkäsin housuistani niin paljon, enkä myöskään halunnut kenenkään toisen housuja laittaa jalkaani. Siispä aloin itkemään (vedin oikein itkupotkuraivarit kun koittivat pakottaa/suostutella) ja työnsin alavartaloni puusohvan alle jotta eivät voi vaihtaa mun housuja.

Olin kaksi- tai kolmevuotias kun isosiskoni aloitti satubaletin. Olin aivan hirveän kateellinen, koska minulla ei ollut mitään kivaa harrastusta kun olin niin pieni. Koin kaikkein järkevimmäksi ratkaisuksi varastaa siskon balettihepeneet, puin ne päälleni aivan väärin ja pidin muotinäytöksen vanhemmilleni. Tästä on kuva valokuva-albumissa.

[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 20:27"]Esikoulussa en suostunut laittamaan lempihousujeni päälle ulkohousuja kun menimme ulos. Housut vähän kastuivat ulkona ja hoitajat ehdottivat, että vaihtaisin lainahousut jalkaan ettei märissä tarvitse olla. En tätä tietenkään halunnut, koska tykkäsin housuistani niin paljon, enkä myöskään halunnut kenenkään toisen housuja laittaa jalkaani. Siispä aloin itkemään (vedin oikein itkupotkuraivarit kun koittivat pakottaa/suostutella) ja työnsin alavartaloni puusohvan alle jotta eivät voi vaihtaa mun housuja.

[/quote]

Ja toinen. Olisikohan ollut vaikka 3. luokalla, kun jossain joulujuhlassa mun olisi pitänyt esittää lumiukkoa. Sanoin opettajalle, että en halua ja jos pakotat, en tule koko juhlaan. Pakotti, joten en mennyt.

Mun mielipahassa ei ole mitään hassua. Ei ollut lapsenakaan.

Olin perheemme nuorin ja sain 6 vuotiaana joulun jälkeen kuulla, ettei joulupukkia ole olemassa ;( Suutuin siksi, koska isommat sisareni jo tietenkin tiesivät tämän ja kukaan ei ollut paljastanut minulle tätä suurta salaisuutta niin ajattelin, että pitävät minua liian pienenä ja tyhmänä, vaikka äiti oli halunnut järjestää vain vielä viimeisen pukin uskoisen joulun... :D

Olin serkkuni perheen kanssa 6-vuotiaana mökillä, niin että omat vanhempani eivät olleet mukana. Sähelsin laiturilla niin, että onnistuin kävelemään takaperin mereen ja vaikka se ei ollut vaarallista koska siinä ei ollut syvää ja rantakin oli tuttu niin tottaka pelästyin aika paljon. Mutta ennen kaikkea muistan sen, että minua hävetti vähän vieraampien ihmisten edessä. Hävetti aivan hirveästi. Vasta aikuisena olen naureskellut asialle, että eipä tuo varmaan ollut sen kaiken häpeämisen arvoista, tuskinpa he siinä minua paheksuivat (kuten oletin). Sain kuivat vaatteetkin alta aikayksikön.

Mulla taas on katkera muisto, kun menimme lähikaupalle joulupukkia katsomaan. Joulupukki jakoi säkistään jokaiselle karkin ja puristin sen tiukasti paksun rukkasen peittämään nyrkkiini. Kävimme vielä rekiajelulla ja kävelimme sen jälkeen kotiin. Koko ajan oli käsi nyrkissä karkkia -kuin aarretta- puristaen. Kotona avasin varovasti nyrkin ja pettymys oli suuri kun karkkia ei ollut missään. Olin puristanut varmaan pitkän aikaa tyhjää kintasta nyrkissäni kun karkki oli tipahtanut jossain vaiheessa.. Voi sitä harmia! Isäni jaksaa tuosta asiasta vieläkin kiusallaan muistuttaa, ilmeeni oli kuulemma ollut näkemisen arvoinen. Tapahtumasta on kulunut jo n. 34 vuotta...

Minulla on absoluuttinen sävelkorva, mutten pikkulapsena tietenkään tiennyt sitä. Olin kauhean surullinen kun äitini ei oppinut laulamaan oikein vaikka kuinka marmatin epävireisestä äänestä. Myöhemmin sentään tajusin olla rohkaiseva marmatuksen sijaan :)

Ja tämä ei ole brassailua. Absoluuttinen sävelkorva kulkee meillä isän puolen suvussa.

[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 20:33"]

Mun mielipahassa ei ole mitään hassua. Ei ollut lapsenakaan.

[/quote]

Mäkään en muista mitään hassua mielipahaa. Näitä (sinänsä ihania muisteloita) lukiessa tulee mieleen, että olen ollut sellainen jyrätty lapsi, jonka piti aina ihan oikeasti tyytyä asioihin, eikä mitään kapinointia tai kapina-ajatuksiakaan hyväksytty, eikä mulle oikeutettu :( 

Oma ajattelu kielletty oli kai ihan arkipäivää meillä. Silti tai juuri siksi en oo Katja Hänniselle katkera, että pääsi Eduskuntaan. Ja oma elämä mennyt ihan hyvin vanhempieni asenteesta (nujerrus ja henkinen hyväksikäyttö lie sukulaisia?) huolimatta.

En saanut koskaan sellaista parkkihallia jossa oli hissitorni jolla autoja saattoi siirtää ylimpään kerrokseen :'( Enkä edes jousipyssyä, edes imukuppinuolilla.

t. barbini olivat arkeologeja tai sotakirjeenvaihtajia :D

[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 18:22"]Varhaislapsuuttani varjosti se etten saanut leluiksi pikkuautoja. :( Kaksi onnistuin saamaan asiallisen päättäväisyyteni ansiosta, kiukuttelu ei edes tullut kysymykseen.

Mutta ne autot olivat kyllä hienoja. Porrasperäinen henkilöauto ja mukana asuntovaunu. Toinen oli harmaa kaksiovinen. Mikä tärkeintä olivat laatuleluja, joten niissä oli avattavat ovet.

Muuten minulla oli kaikki ne lelut mitä tyttö vain voi toivoa. :)

[/quote]

Jatkan vielä. Polkuauto oli unelmani. Vanhemmat ohittivat moiset pyynnöt hyväntahtoisesti hymyillen.

Päiväkodin jossain juhlassa meillä lapsilla oli näytelmä. En muista mikä roolini oli, mutta kun vuoroni tuli sanoa oma repliikkini, en uskaltanut sanoa mitään. Päiväkodin täti kuiski mitä minun olisi pitänyt sanoa, mutta jännityksissäni istuin vain hiljaa. Koko yleisö repesi äänekkäästi nauramaan. Tuli hirveän paha mieli ja harmittelin sitä vielä pitkään jälkeenpäinkin, mietin miksi aikuiset oli niin ilkeitä että nauroivat. Nyt aikuisena päässyt asiasta jo yli. ;)

Tutun häissä n. 7v ikäisenä aloin yhtäkkiä itkemään ja mikään pieni itku se ei ollutkaan, monet siinä lähellä olleet ihmettelivät miksi. En koskaan kertonut syytä, mutta todellisuudessa se oli se, kun olin ottamassa tarjottimelta juomaa jota minulle ei sitten annettukaan, viereiselle hemmolle kyllä. Se oli mitä ilmeisimmin shampanjaa tms, mutta voi sitä pienen tytön surua kun sillä tavalla viedään herkku ohi ihan nenän edestä... :)

[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 20:33"]Mun mielipahassa ei ole mitään hassua. Ei ollut lapsenakaan.

[/quote]

Eli et ole koskaan väärässä? Luulisi että kaikilla ihmisillä olisi joku asia, josta ovat myöhemmin miettineet; "tuostako mulla oli oikeesti paha mieli?", se että niitä on, ei tarkoita ettei koskaan olisi ollut oikeutta olla pahoiklaan/surullinen.

Äitini ei tykännyt kun toin hänelle voikukan nuppuja, joten hän sanoi niistä tulevan ampiaisia, olin tällöin 5, kartoin voikukan nuput kyllä kaukaa sen jälkeen. Vasta 9 vuotiaana sain totuuden selville maantiedon tunnilla, sanoin opettajalle, että voikukan nupuista tulee ampiaisia ja koko 3-6 luokat räjähtivät nauruun.( koulussamme oli yhdistetty nuo luokat) kun sinä päivänä pääsin kotiin kiukuttelin äidille asiasta ja se räjähti nauruun sanoen, että ei tiennyt minun uskovan asiaa.

[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 20:52"]

[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 20:33"]Mun mielipahassa ei ole mitään hassua. Ei ollut lapsenakaan.

[/quote]

Eli et ole koskaan väärässä? Luulisi että kaikilla ihmisillä olisi joku asia, josta ovat myöhemmin miettineet; "tuostako mulla oli oikeesti paha mieli?", se että niitä on, ei tarkoita ettei koskaan olisi ollut oikeutta olla pahoiklaan/surullinen.

[/quote]

Pikemminkin se johtuu siitä, etten saanut tuntea olevani oikeassa... Piti vain oikeasti tyytyä asioihin tai tuli hirveä nujerrushaukkuminen. 

49

Olin kai toisella luokalla, kun koulussamme järjestettiin näytelmäkerho johon minäkin sitten into piukeana menin mukaan. Näytelmä esitettiin kevät- tai joulujuhlassa. Pettymys oli karvas, kun osallistujia taisi olla 20-30, mutta näytelmässä rooleja vain kymmenkunta. Näytelmässä oli pääosassa kolmihenkinen perhe, isä äiti ja tytär. Sitten oli muutama muu rooli, niitä en enää muista kovin tarkkaan. Kaikki pienet roolit jaettiin osiin, ja tottakai minä sain roolihahmon, jolla ei muutenkaan ollut näytelmän aikana kuin yksi tai kaksi vuorosanaa, ja sekin oli jaettu kahtia. Sain siis vartin näytelmässä sanoa max yhden lauseen ja olla esillä sen puoli minuuttia. Ärsytti niin vietävästi.

Mielestäni tässä oli kyllä näytelmäkerhon vetäjälläkin vähän parantamisen varaa, esim lapsen roolin olisi voinut ihan hyvin jakaa kahteen tai kolmeen osaan, ja siltikin jokaiselle olisi riittänyt enemmän vuorosanoja. Myös esim äidin roolin olisi voinut jakaa kahtia, esim äidiksi ja vanhemmaksi isosiskoksi. Tai sitten siihen näytelmäkerhoon ei olisi tarvinnut ottaa liikaa osallistujia, tai valita sellaisen näytelmän jossa kaikille riittää rooli. Pöh.

Äiti makasi krapulassa tillin tallin kun tein lähtöä yksin tarhaan (tämä hienolla 70-luvulla). Kysyin mitä laitan päälle ja rakastava äitini örisi että samat kuin edellisenä päivänä. Pikkumekossani paineli tarhaan, oli tosi kylmä ja huono sää. Tarhantädit lähettivät takaisin kotiin laittamaan passelit vaatteet päälle. Harmitti.