Keski-ikäiset, teettekö parisuhteessa asioita yhdessä?

Vierailija kirjoitti:

Ihan kuin tässä nyt toivottaisiin jonkun tulevan tutkimuksen todistavan sen, että duunaritaustaiset (mitä lieneekään tarkoittaa) miehet osoittautuisivat jotenkin todella kamaliksi olennoiksi (jotka vain pelaavat ja viettävät aikaa toisten kamalien duunarimiesten kanssa) ja heidän vaimoparkansa tyylittömiksi bimboiksi, jotka riehuvat klubeilla tyttöjen kanssa. Akateeminen aloittaja taas on sivistynyt parempi ihminen, kuten suurin osa ketjuun vastanneista. Heillä aika kuluu taidenäyttelyissä ja muissa hienostuneissa riennoissa yhdessä akateemisen siipan kanssa. Ne muutamat "duunaritaustaiset" vastaukset eivät ilmeisesti tätä konsensusta kaada.

Missä vaiheessa maahan, jossa käytännössä kaikki kansalaiset ovat maalta kotoisin, on syntynyt näin elitistinen mikä-lie-luokka?

Ja olenko minä "duunaritaustainen" jos minulla on akateeminen loppututkinto, mutta olen tehtaassa työssä?

En toivo mitään, minua vain kiinnosti onko asia niin kuin eräässä toisessa viestissä duunaritaustainen yhteiskuntatieteilijä esitti. Siksi kysyin ihmisten mielipiteitä.

Tämä ei tietenkään ole mikään virallinen kysely, mutta yllätyin, että vastauksia tuli näin paljon ja että ne olivat hyvin samansuuntaisia. Jos yhteistä aikaa ei ollut, sitä monet ilmaisivat (rivien välissä tai suoraan) kaipaavansa. Itsekin ajattelen, että yhteisen vapaa-ajan vietto on yhteiskuntaluokasta riippumatta tärkeä asia - jos ei omana ideaalina, niin ideaalina siten, että omilla ratkaisuilla otetaan kantaa ideaaliin tekemällä tietoisesti toisin. Kaikki eivät esimeriksi halua asua lainkaan yhdessä tai ainakaan koko ajan, kun tarvitsevat paljon omaa aikaa. Sellaisia vastauksia odotin enemmän, niitä oli yksi ekalla sivulla. 

Vierailija kirjoitti:

5kymppisiä ollaan ja mitään oikeasti ei tehdä yhdessä paitsi mökkiviikonloppuja vietetään ulkohommien ja ruuanlaiton parissa. Työelämässä molemmat ja parisuhde melkein kämppis tasolla mielestäni. Emme kyllä ole eroamassa, näinkin voi elää, jos omaisuutta on hankala jakaa. Eihän tätä kaikki ymmärrä.

Ei kai sitä tarvitse muiden ymmärtäkään, jos itse ymmärrätte ja olette ratkaisuun tyytyväisiä. Kämppisliittoja on varmaan aika paljon ja mikäs siinä. Eletäänhän kimppakämpissäkin, miksi tuo olisi vähemmän huono tai etenkään muiden asia.

Miksi muuten olisin yhdessä toisen kanssa jos emme tekisi asioita yhdessä? Reissaamme, katsomme elokuvia, hoidamme kotia ja puutarhaa, käymme koirien kanssa lenkillä ym. Teemme asioita yksinkin, lähinnä kotona, mutta introvertteinä emme edes kaipaa kovin monen ihmisen seuraa. Ymmärrän kyllä että kaikilla ei ole näin eikä tämä kaikille sovi.

Vapaa-ajan toiminnot teemme 95% yhdessä. Meillä on samat harrastukset, esim salilla käynti, mökkeily ja purjehdus, joten luonnollisesti teemme niitä yhdessä. Pitkän liiton aikana olemme myös tietenkin tutustuneet toistemme ystäviin ja tutustuneet yhdessä uusiin ystäviin, joten 99% ihmisten näkemisestä tapahtuu yhdessä.

Toki olemme molemmat samantyyppisiä, sosiaalisia ja puheliaita, niin yhdessä tekeminen ja ihmisten tapaaminen on meille hyvin luontevaa.

Jos toinen olisi hiljainen kotihiiri, ja toinen sosiaalinen menijä, tuskin tietenkään voisimme yhdessä kauheesti tehdä. Luonnekysymys.

Itse vietän aikaa puolisoni kanssa paljon, samoin vanhempi sisarukseni ja vanhempani.

Pääsääntöisesti siis ollaan yhdessä puolison kanssa, ystävät ovat yhteisiä, reissataan ja harrastetaan kimpassa. Koulutustausta keskimääräisesti amk-tasoa, tulollisesti ylempää keskiluokkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vapaa-ajan toiminnot teemme 95% yhdessä. Meillä on samat harrastukset, esim salilla käynti, mökkeily ja purjehdus, joten luonnollisesti teemme niitä yhdessä. Pitkän liiton aikana olemme myös tietenkin tutustuneet toistemme ystäviin ja tutustuneet yhdessä uusiin ystäviin, joten 99% ihmisten näkemisestä tapahtuu yhdessä.

Toki olemme molemmat samantyyppisiä, sosiaalisia ja puheliaita, niin yhdessä tekeminen ja ihmisten tapaaminen on meille hyvin luontevaa.

Jos toinen olisi hiljainen kotihiiri, ja toinen sosiaalinen menijä, tuskin tietenkään voisimme yhdessä kauheesti tehdä. Luonnekysymys.

Niin ja duunaripohjaisia yrittäjiä ollaan. Se mikä tuli mieleen, että molempien vanhemmat ovat edelleen yhdessä pitkissä avioliitoissa, ja molempien vanhemmat ovat ns toistensa parhaat ystävät ja viettävät vapaa-aikansa pitkälti yhdessä. Eli kai tämäkin osin on periytyvää.

Olemme olleet naimisissa 30 vuotta ja tulotaso keskitasoa. Miehen vapaa-aika kuluu varsin usein omien kavereiden kanssa, ja on jos jonkinlaista puuhaa (golffaus, metsästys, veneily) ja meikäläisellä hillitympää menoa kotona eli kotityöt ja lenkkeily sekä vesijumppa. Joskus käymme yhdessä patikoimassa tai talvella laskettelemassa täällä kotimaassa. Ei ole hirveästi rasittanut omat menot, koska olemme luonteeltamme hyvin itsenäisiä ja näin muuten on ollut ihan parisuhteen alusta saakka. Mies on sellainen iloinen seuramies ja hänellä on aina ollut laaja kaveripiiri, jonka kanssa sitten harrastaa. Tämä on minulle ollut aina ok, koska minua ei veneet tai hirvenmetsästys kiinnosta. Minusta on mukavaa, kun " pojat" pääsevät viettämään omaa aikaa ja samalla minä saan esim. pestä ikkunoita ja sisustaa rauhassa. Olen tällainen kotihiiri ja nautin tavallisista kodin askareista.

Meillä eri kiinnostuksen kohteet. Ei tehdä juuri mitään yhdessä :D. Lähinnä kai lasten takia yhdessä ollaankin. Itseäni ihmetyttää, kun moni näkee puolisoaan koko ajan kotona, ja silti suurin osa asioista pitää tehdä puolison kanssa. Eikö sitä näe tarpeeksi? :D

Uskomattoman paljon osa pareista viettää aikaa keskenään. Ei ihme että eron tullessa moni on todella yksin. Minne jää ystävät, elämän suuri rikkaus?

Me olemme aina matkustelleet ystävienkin kanssa ilman puolisoa, ja paljon kumpikin näkee kavereitaan ja ihan omat intressit ja harrastukset. Eikö se riitä että kotona näkee? Varsinkin kun lapset kasvaneet?

Mieheni eläessä teimme tosi paljon yhdessä kaikkea ja mukavaa. Harrastimme mökkeilyä, kulttuuria, matkustamista, ruuan laittamista etenkin viikonloppuisin. remppasimme innolla joka kotimme ja pisteeksi iin päälle myös  päivän pituisia vaellusretkiä. Kaikkea voi tietysti tehdä yksinkin, mutte meitä yhdisti eniten yhdessä tekeminen ja odotin lomia, jolloin saamme rauhassa touhuta sitä sun tätä.

Voin sanoa, että on karseaa menettää hyvä kaveri ja jonka kanssa sai rauhassa jutustella taidenäyttelyn jälkeen ajatuksiaan näkemästään tai mitä sitten teimmekään. 

Omat vanhempani olivat samanlaisia yhdessä harrastajia kuin nyt veljeni vaimoineen. "Pahe" kulkee suvussa ja onneksi on löytynyt sopiva puoliso itse kullekin. Aika haikeana katselen heitä nyt, kun pitäisi ryhdistäytyä leskenä ja touhuta omin päin. 

Ollaan hiukka alle viisikymppinen pariskunta duunaritaustaisista perheistä ja duunaritason opiskelut takana. Nyt molemmat johtotason tehtävissä, miehellä reissutyö ja harrastus vaatii reissaamista myös. Viihdytään yhdessä kuitenkin todella hyvin silloin kun yhdessä ollaan ja nyt koronan aikana on oltu todella paljon.

Me olemme tiimi, hyvä sellainen. Mies ei lähde viikonloppuna kavereiden kanssa ryyppäämään vaan korkeintaan harrastuksensa pariin jossa on oltava selvinpäin. Minä joko viihdyn kotona, ystäviäni tapaillen tai heidän kanssaan reissaten. Olen introvertimpi, joten tarvitsen myös omaa aikaa yksin. Ystäväperheitä ei oikein enää ole kuin yksi, kaikki muut kenen kanssa vietetty joskus illanistujaisia perheenä ovat eronneet ja menevät toista tai kolmatta kierrosta jo.

Mun lapsuuden perheessä reissattiin jonkun verran kun olin pieni, kun tulin teini-ikään, niin silloin ei enää. Äiti ja isä tekivät paljon yhdessä, isä kävi kalastusretkillä kavereiden kanssa ehkä kerran vuoteen kahteen, äiti ei oikeastaan missään. Jos kävi meilläkin tuntui aina olevan hiukan hoppu isän luo. Naimisissa liki 60 vuotta, päättyi isän kuolemaan. (Sivuhuomautus: Mun sisarukset ovat myös ensimmäisissä pitkissä +30 ja +40 v avioliitoissaan ja siltä näyttää ettei ruoho ole heillekään vihreämpää muualla) . Mies eroperheestä, vanhemmat toisissa liitoissaan olleet pitkään, kuolemaan saakka myös. Heillä reissattu aina paljon ja harrastettu kulttuuria, kuten me myös.

Viihdymme myös perheenä hyvin ja lasten ollessa pieniä puhalsimme yhteen hiileen, jos mulla oli kiire töissä, mies hoiti lapset ja toisinpäin, välillä vaihdettiin läpsystä ovella. Nyt kun nuorinkin lapsistamme muutti kotoa pois, totesimme miehen kanssa että ei huolta kun jaksetaan yhä katsella toisiamme ja on jo suunniteltu ja tehty vaikka ja mitä yhteistä.

Minusta suurin juttu on puhuminen, me puhutaan paljon. Kummankin haaveista, toiveista ja pyrimme menemään yhdessä niitä kohti eli avustetaan toista toteuttamaan haaveitaan. Emme ole jarruna. Yhteistä meillä on myös huumorintaju, nauretaan paljon, osataan lohduttaa toisiamme myös jos elämä kolhii. On se näiden vuosien aikana myös isosti kolhinutkin, mutta yhdessä on selvitetty asiat. Meidän ei tarvitse joka hetki olla kylki kyljessä mutta tiedämme molemmat, että meillä on toisemme tukena.

Yhdessä 30 vuotta ylä- ja alamäkeä, suurimmalta osalta sopivan tasaista, hyvää yhteiseloa..

Vierailija kirjoitti:

Uskomattoman paljon osa pareista viettää aikaa keskenään. Ei ihme että eron tullessa moni on todella yksin. Minne jää ystävät, elämän suuri rikkaus?

Me olemme aina matkustelleet ystävienkin kanssa ilman puolisoa, ja paljon kumpikin näkee kavereitaan ja ihan omat intressit ja harrastukset. Eikö se riitä että kotona näkee? Varsinkin kun lapset kasvaneet?

Ajattelin puolison  eläessä samalla tavalla kuin sinä, joten minulla oli tottakai ystäviä ja omiakin harrastuksia. En ollut ns riippuvainen puolisostani, mutta meillä oli myös hyvin paljon samanlaiset elämänarvot ja kiinnostuksen kohteet. 

Parisuhteemme ei perustunut tarpeeseen perustaa perhe ja saada lapsia, vaan halusimme mennä ja kokea. Mikäpä mukavampaa, jos puoliso haluaa keskustella samoista kiinnostuksen kohteista kuin minä. En ole nyt leskenäkään tavannut yhtä hyvää estetiikan ymmärtäjää kuin mieheni ja mikään hautakiven ääressä nyyhkivä leski en todellakaan ole.

Usein sen kaiken yhteisen  touhuamisen alkaen yhdessä valmistetusta aamiaisesta kivaan ulkomaan matkaan tajuaa vasta, kun toista ei ole. Rakkaus, kiintymys toiseen tekee sen, että  eron tai kuoleman myötä on usein iso tyhjä tila omassa elämässä. Sitä isoa koloa ei voi välttää olipa suhteen aikana kuinka itsenäinen tahansa. Kasvaminen uuteen tilanteeseen ilman toista voi olla hidasta ja kivuliasta ja mikä ei tarkoita sitä, että olisi heikko ilman toista.

Se, että minulla oli omia harrastuksia ja ystäviä oli suuri apu surussani ja miten edes jokin jatkui elämässäni.

Kyllä sen puoilisonsa kanssa kannattaa miettiä yhteistäkin tekemistä ja arvostaa häntä ihmisenä jo hänen eläessään.

Vierailija kirjoitti:

5kymppisiä ollaan ja mitään oikeasti ei tehdä yhdessä paitsi mökkiviikonloppuja vietetään ulkohommien ja ruuanlaiton parissa. Työelämässä molemmat ja parisuhde melkein kämppis tasolla mielestäni. Emme kyllä ole eroamassa, näinkin voi elää, jos omaisuutta on hankala jakaa. Eihän tätä kaikki ymmärrä.

Saako tuollaisessa kämppissuhteessa kuitenkin samalla vilkuilla ympärille, kun kämppiksiä kuitenkin ollaan vain? 

Me olemme noin 50 vuotiaita amk tason koulutus kummallakin. Naimisissa ollaan oltu 20 vuotta.

Vietämme paljon aikaa yhdessä. Rakennamme, tehdään yhdessä polttopuut, käydään kävelylenkeillä, saunotaan yhdessä jutellen samalla jne. Toki kummallakin on omiakin asioita mutta suuri osa vapaa ajasta vietetään yhdessä. Jutellaan kaikesta yhdessä.

Minun vanhemmat (yhteinen yritys heillä, duunareita) ovat olleet naimisissa jo 50 vuotta ja edelleen yhdessä. Tekevät paljon yhdessä mutta välillä myös erikseen. Miehen vanhemmat amk tason koulutus.

Vierailija kirjoitti:

Uskomattoman paljon osa pareista viettää aikaa keskenään. Ei ihme että eron tullessa moni on todella yksin. Minne jää ystävät, elämän suuri rikkaus?

Me olemme aina matkustelleet ystävienkin kanssa ilman puolisoa, ja paljon kumpikin näkee kavereitaan ja ihan omat intressit ja harrastukset. Eikö se riitä että kotona näkee? Varsinkin kun lapset kasvaneet?

Aivan kuin olisimme lukeneet eri ketjua. Lähes kaikki yhdessä viihtyneet pariskunnat kertoivat tapaavansa ystäviä yhdessä, eivätkä he siis pysyttele kotona kahdestaan koko ajan kylki kyljessä. Eiväthän ne ystävät mihinkään katoa eronkaan tullessa. 

Muutama pariskunta on eronnut pitkän liittomme aikana, ystävistä on siinä tilanteessa tosiaan suuri apu. Molempien ystäväpiirit kyllä siinä eriytyvät pitkälti niihin, jotka jo ennen avioliittoa olivat olemassa tai sitten mies pitää yhteyttä mieheen, nainen naiseen. Voi käydä niin, että kun nainen löytää uuden, itselleen paremmin sopivan kumppanin, sopii tämä vanhaan ystäväpiiriin huomattavasti paremmin kuin entinen puoliso. Jälkikäteen voin myöntää, että en tästä exästä kovin paljon pitänyt, mutta hänellä oli kyllä omat ystävänsä ja naisystäviäkin, joten ei hänkään yksin jäänyt eron jälkeen.

Ollaan keski-ikäinen pariskunta, yli 20 vuotta yhdessä olleet. Tykätään tehdä melkeinpä kaikki yhdessä, ei lähdetä juuri erikseen lomareissuillekaan. Ollaan toistemme parhaat ystävät. Toki nähdään ystäviämme erikseen, mutta enemmän kyhätään yhdessä, ja perheenä. Kaksi lasta ja mielellään menossa mukana. 😊 Tämä sopii meille.

Ollaan ihan amiksia molemmat eli duunareita, duunari-yh-äideiltä molemmat ”peräisin”.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni eläessä teimme tosi paljon yhdessä kaikkea ja mukavaa. Harrastimme mökkeilyä, kulttuuria, matkustamista, ruuan laittamista etenkin viikonloppuisin. remppasimme innolla joka kotimme ja pisteeksi iin päälle myös  päivän pituisia vaellusretkiä. Kaikkea voi tietysti tehdä yksinkin, mutte meitä yhdisti eniten yhdessä tekeminen ja odotin lomia, jolloin saamme rauhassa touhuta sitä sun tätä.

Voin sanoa, että on karseaa menettää hyvä kaveri ja jonka kanssa sai rauhassa jutustella taidenäyttelyn jälkeen ajatuksiaan näkemästään tai mitä sitten teimmekään. 

Omat vanhempani olivat samanlaisia yhdessä harrastajia kuin nyt veljeni vaimoineen. "Pahe" kulkee suvussa ja onneksi on löytynyt sopiva puoliso itse kullekin. Aika haikeana katselen heitä nyt, kun pitäisi ryhdistäytyä leskenä ja touhuta omin päin. 

Otan osaa suureen suruun! Tuo on monesti meidän naisten kohtalo, kun naiset elävät keskimäärin pitempään, että joutuu totuttelemaan lesken elämään. Kaikkea hyvää sinulle ja kuulostaa siltä, että hyvät muistot kantavat sinua eteenpäin ja kiitollisuus siitä, että on saanut kokea aidon ja hyvän rakkauden. Se ei ole itsestäänselvää elämässä. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä eri kiinnostuksen kohteet. Ei tehdä juuri mitään yhdessä :D. Lähinnä kai lasten takia yhdessä ollaankin. Itseäni ihmetyttää, kun moni näkee puolisoaan koko ajan kotona, ja silti suurin osa asioista pitää tehdä puolison kanssa. Eikö sitä näe tarpeeksi? :D

Millainen koulutustausta teillä on? Ajattelen tuota aloituksen kysymyksenasettelua, jonka mukaan duunaritaustaisilla olisi enemmän sitä, että on erilliset vapaa-ajat. (Sille ei tosin ainakaan tämän ketjun perusteella löytynyt katetta.)

Minusta lasten takia yhdessä oleminen on ihan pätevä syy, jos lapset ovat pieniä. Olen nähnyt parin terapeutinkin suosittavan julkisesti, että eroa tulisi harkita hyvin tarkasti lasten ollessa pieniä. Mielessä varmaankin se, että uusperhekuviot eivät aina ole kovin suotuisia lapsen kehitykselle, kun ihmiset vaihtuvat ehkä hyvinkin nopeasti. Perheväkivalta ja muut vakavat ongelmat toki eri asia.

Ja viimeisestä kysymyksestäsi: yli 30 vuoden aikana ei ole tullut vielä kertaakaan sellainen olo, että puolison näkemisestä olisi saanut tarpeekseen, usko tai älä. Päinvastoin. Ikävä tuppaa tulemaan työmatkoilla molemmille. Mutta toiset tarvitsevat enemmän erillisyyttä, joten ei siitä yhdessäolon määrästä tarvitse tehdä mitään paremmuuden mittaria.

Vierailija kirjoitti:

Olemme olleet naimisissa 30 vuotta ja tulotaso keskitasoa. Miehen vapaa-aika kuluu varsin usein omien kavereiden kanssa, ja on jos jonkinlaista puuhaa (golffaus, metsästys, veneily) ja meikäläisellä hillitympää menoa kotona eli kotityöt ja lenkkeily sekä vesijumppa. Joskus käymme yhdessä patikoimassa tai talvella laskettelemassa täällä kotimaassa. Ei ole hirveästi rasittanut omat menot, koska olemme luonteeltamme hyvin itsenäisiä ja näin muuten on ollut ihan parisuhteen alusta saakka. Mies on sellainen iloinen seuramies ja hänellä on aina ollut laaja kaveripiiri, jonka kanssa sitten harrastaa. Tämä on minulle ollut aina ok, koska minua ei veneet tai hirvenmetsästys kiinnosta. Minusta on mukavaa, kun " pojat" pääsevät viettämään omaa aikaa ja samalla minä saan esim. pestä ikkunoita ja sisustaa rauhassa. Olen tällainen kotihiiri ja nautin tavallisista kodin askareista.

Tämä taitaa olla ensimmäinen viesti, missä vapaa-aikaa vietetään paljon erillään ja se koetaan hyvänä. Se ei vielä ole kirjoitettu esille, että harrastuksen luonne varmasti myös vaikuttaa siihen harrastetaanko yhdessä. Jos puolisoni intohimo olisi metsästys tai jokin muu sellainen mikä ei itseäni yhtään kiinnosta, niin tuskinpa sinne mukaan lähtisin. Tosin olen ehkä sellainen ihminen, etten varmastikaan olisi valinnut puolisoa, jonka kiinnostuksenkohteet kovin paljon poikkeavat omistani. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vapaa-ajan toiminnot teemme 95% yhdessä. Meillä on samat harrastukset, esim salilla käynti, mökkeily ja purjehdus, joten luonnollisesti teemme niitä yhdessä. Pitkän liiton aikana olemme myös tietenkin tutustuneet toistemme ystäviin ja tutustuneet yhdessä uusiin ystäviin, joten 99% ihmisten näkemisestä tapahtuu yhdessä.

Toki olemme molemmat samantyyppisiä, sosiaalisia ja puheliaita, niin yhdessä tekeminen ja ihmisten tapaaminen on meille hyvin luontevaa.

Jos toinen olisi hiljainen kotihiiri, ja toinen sosiaalinen menijä, tuskin tietenkään voisimme yhdessä kauheesti tehdä. Luonnekysymys.

Niin ja duunaripohjaisia yrittäjiä ollaan. Se mikä tuli mieleen, että molempien vanhemmat ovat edelleen yhdessä pitkissä avioliitoissa, ja molempien vanhemmat ovat ns toistensa parhaat ystävät ja viettävät vapaa-aikansa pitkälti yhdessä. Eli kai tämäkin osin on periytyvää.[/quote]

En muista sanoinko tämän jo (olen ap), että itse asiassa yhteisen vapaa-ajan viettäminen on periytyvää. Se siis periytyy sosiaalisesti kiintymyssuhteen kautta. Tätä on tutkittu amerikkalaisissa tutkimuksissa, joiden kesto oli yli 40 vuotta eli perheiden ja lasten vuorovaikutusta seurattiin vauva-ajasta siihen asti, kun nämä vauvat saivat aikanaan itse lapsia. Todettiin, että tavat olla vuorovaikutuksessa lapseen ja puolisoon ovat vahvasti linkittyneitä siihen millaista hoivaa ja perheen vuorovaikutusta vanhempi on itse kokenut.

Myös se tiedetään, että turvallisen kiintymyssuhdemallin perineiden avioliitot ovat huomattavasti kestävämpiä ja onnellisempia kuin muiden. Sen sijaan siitä en tiedä tutkimustietoa onko yhteiseen vapaa-ajan merkitystä parisuhteen kestoon ja onnellisuuteen tutkittu suhteessa yhteiskuntaluokkaan. Se tiedetään, että alhaisen tulotason perheissä erotaan enemmän sekä Suomessa että länsimaissa muutenkin.