Keski-ikäiset, teettekö parisuhteessa asioita yhdessä?

Me ollaan yli viisikymppinen, akateemisesti koulutettu pariskunta, ja kummallakin on hyvä työpaikka. Pelaamme golfia yhdessä ja erikseen, käymme joskus yhdessä lenkillä, katsomme hyviä leffoja ja sarjoja, jaamme kotityöt ja paijaamme kissoja. Matkustelemme myös yhdessä. Seksi sujuu. Meillä on paljon yhteistä vielä yli 30 avioliittovuoden jälkeenkin. Kummallakin on myös omat ystävät, joiden kanssa voi lähteä harrastamaan tai iltaa istumaan.

Me ollaan hieman alle 50-vuotias pariskunta. Lapsista enää toinen asuu kotona. Vietämme paljon aikaa yhdessä pariskuntana: käydään kävelyillä, pyöräretkillä, retkillä, matkoilla, katsotaan netflix-sarjoja jutellaan jne. Ollaan aika paita ja peppu -pariskunta. Kyläilyt ja kavereiden tapaamiset on vähentyneet korona-aikana, mutta meillä on omat parhaat kaverit ja työporukat, joiden kanssa tavataan erikseen. Meillä on myös omat harrastukset. Olemme hyvin samankaltaisista taustoista ja meillä on samanlaiset arvot. Haluamme aika samanlaisia asioita ja yhteiselämä on helppoa. Olemme tohtori ja maisteri, ihan eri aloilta. Yhteiselämää takana 20 + vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Uskomattoman paljon osa pareista viettää aikaa keskenään. Ei ihme että eron tullessa moni on todella yksin. Minne jää ystävät, elämän suuri rikkaus?

Me olemme aina matkustelleet ystävienkin kanssa ilman puolisoa, ja paljon kumpikin näkee kavereitaan ja ihan omat intressit ja harrastukset. Eikö se riitä että kotona näkee? Varsinkin kun lapset kasvaneet?

Minun ysräväni asuvat etäällä, lähin yli 500 km päässä. En muutenkaan kaipaa ystäviä matkaseuraksi vaan matkustan mieluummin yksin. Useimmiten kuitenkin puolison kanssa. Hän puolestaan ei matkustele lyhyitä mp-reissuja lukuun ottamatta yksin vaan välillä kavereiden kanssa.

Joudun itse olemaan työssäni ja luottamustehtävissäni sosiaalinen ja introna se väsyttää minua. Siksi olen välillä mieluummin ihan yksin kuin lähden tapaamaan ystäviä.

Vietetään todella paljon aikaa yhdessä ja tehdään asioita. Ongelma onkin lähinnä siinä, kun minun pitäisi lähteä jonnekin yksinäni. Silloin alkaa vertailu ja kilpailu, kuinka hän on mennyt paljon vähemmän. Ei se ole minun vikani, ettei ole kavereita tai pysty järjestämään mitään. Suorastaan kannustan siihen, mutta silti vika on minussa, kun olen johonkin menossa.

Ex-vaimon kanssa ei tehty juuri mitään muuta yhdessä, kun asuttiin ja pyöritettiin hampaat irvessä arkea. Päädyimme yhteen lähinnä sen takia, että olimme suht samanikäisiä samalla pikkupaikkakunnalla ja jotenkin kummallakin se ajatus, että kyseenalaistamatta mitään muutetaan yhteen, mennään naimisiin ja hankitaan lapset. Lopulta 15 vuoden jälkeen erottiin, kun tajuttiin, että pelkkä toistemme näkeminen ärsyttää. 

Nykyisen naisystäväni kanssa teemme vaikka mitä yhdessä. Voin rehellisesti sanoa, että hän on elämäni rakkaus ja paras ystäväni. Ex-vaimo puolestaan on löytänyt ihan uusia ulottuvuuksia itsestään uuden miesystävänsä kanssa, entinen kotihiiri huitelee pitkin maailmaa lasketteluharrastuksen parissa. Nykyään ollaan exän kanssa tosi hyvissä väleissäkin, tullaan varmaan paremmin toimeen kuin seurustelun aikana koskaan.

Meillä exä nykyisineen duunareita, minä yrittäjä ja naisystäväni amk-taustalla asiantuntijatöissä. Meidän kohdalla (miksei monien muidenkin) taustoilla ei niinkään ollut väliä, vaan sillä, että meidän ei olisi koskaan pitänyt edes päätyä yhteen. Tai no, piti, koska sen myötä saatiin ihanat lapset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Emme tee yhtään mitään yhdessä. Emme edes harrasta seksiä. Mies on duunari, minä korkeakoulutettu (en kyllä ymmärrä, miten se liittyy tähän). Mies käy kotona kääntymässä, tulee töistä ja hörppää kahvin ja lähtee taas. Kuvittelee olevansa hyvä isä lapselleen, kun vie tämän kerran kuussa kalastamaan tai jonnekin leikkipaikkaan, kun tarpeeksi painostan ja lapsi parkuu kovaan ääneen, ettei isi tee koskaan mitään mun kanssa. Minun elämäni on kotona (toki myös työssä käyn) kotitöitä tehdessä, lasta kaitsiessa. Miestä ei kiinnosta edes kysyä, miten töissä meni tai mitä olemme puuhailleet. Joskus kun tuntuu, että pää hajoaa tähän elämään, ilmoitan miehelle, että lähden nyt kaupungille ihan yksin ja viivyn sen ajan kuin tarvitsen. Tämä tapahtuu siis noin kerran kuussa, kun ehdin asian miehelle ilmoittaa ennen kuin hän hilpaisee menemään. En jaksa yleensä edes puhua hänelle. Inhottaa tämä elämä.

Kurjalta kuulostaa kyllä. Onko mies yrittäjä ja tekee paljon töitä? Vai mihin hän oikein lähtee iltaisin? Onko paljon lainoja, joiden maksamiseksi mies tekee paljon töitä? Miten mies kokee tilanteen? Kysymyksiä herää paljon miten tuohon tilanteeseen olette päätyneet. Ehkä olet jo miettinytkin ulkopuolisen avun hakemista.

Rahatilanteemme on kunnossa ja talous tasapainossa. Miehellä on jokunen hehtaari perintömetsää muutaman kilometrin päässä kotoamme. Siellä hän istuu kaiken ehtoot, viilailee moottorisahaansa, rassaa traktoria, läiskii hyttysiä. Ja se ei ole mikään mukava virkistysmetsä, jossa olisi kiva kuljeskella ja mennä eväsretkelle ja poimia marjoja. Se on umpiryteikkö, jossa ei normaali ihminen pääse kulkemaan ja joka on sen verran kostea ja soinen, että siellä asuu puolet maapallon hyttys- ja hirvikärpäspopulaatiosta. Olisikin jotain semmoista harva mäntymetsikköä, sellaisessa viitsisin itsekin aikaa viettää.

Ilmeisesti miehesi nollautuu töitä tekemällä, hänellä saattaa olla tuollainen malli jo lapsesta asti. Tai sitten tekeminen rauhoittaa jotakin hänen sisällään mihin hän ei muuten saa otetta. Mainitsit, että muu kuin työ on hänelle "hukkaan heitettyä aikaa". Hän ehkä ansaitsee oman hyväksyntänsä töitä tekemällä tai sen kuka selän takana/pään sisällä häntä arvosteleekin. Täytyy olla ahkera, täytyy täyttää normit tai aika menee hukkaan. Yllättävän monen työnarkomaanin takana on tuon tyyppisiä ajatuskuvioita, joita he eivät kuitenkaan itse tunnista. Taustalla voi olla myös diagnosoimaton adhd, sellaistakin on nähty.

Varmaan hyötyisitte, jos joku paneutuisi tilanteeseenne, ettei käy niin, että lukuisista valituksistasi huolimatta miehelle eräänä päivänä tulee yllätyksenä, kun sanot, että nyt riittää. Haluan eron. Hän kun on niin hyvä työmies ja vastuullinen perheenisä. Sitä hän varmaan työnteollaan itselleen todistelee eli tarkoitus hänellä saattaa olla jalo. Ehkä kotoa opittu, että työ on miehen mitta ja rentoutuminen ajan hukkaa. Ehkä hän ei ole koskaan oppinut rentoutumaan? Sellaisiakin ihmisiä on paljon. He rentoutuvat vain addiktionsa parissa oli se sitten työ, peli tai seksi tai muutama tuollainen yhdessä. Addiktiivinen tekeminen saa ahdistuksen hetkeksi loitolle. 

Tällaisia hajanaisia mietteitä tuli tekstistäsi mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastaus alkuperäiseen kysymykseen:

Eli ns. duunareita ollaan, ja jos ei keski-ikäisiä niin ainakin lähes...

Vietämme paljon vapaa-aikaa yhdessä koko perheen kesken. Varsinkin lasten ollessa pienempiä, meni niin arki kuin lomakin hyvin pitkälti lasten ehdoilla (toki esim. reissussa ollessa käytiin muuallakin kuin huvipuistossa, mm. museoissa ym.) Viihdymme yhdessä. Nyt isompina nämä teini-ikäiset tosin alkavat olla entistä enemmän omien kavereidensa kanssa, eivätkä enää monestikaan halua meidän mukana kulkea. Sitten menemme miehen kanssa kaksin. Muutenkin vietämme myös pariskuntana aikaa paljon yhdessä. Molemmilla on joitain omiakin harrastuksia, mutta kyllä yhteinen aika vie useammin voiton.

Yhdessä harrastamme mm. luonnossa liikkumista, retkeilyä, matkailua ja mökkeilyä. Kotonakin yhdessä puuhaillaan tai katsellaan elokuvia tai dokumentteja. Kulttuuria ja taidettakin harrastetaan. Lapsia on viety konsertteihin, teatteriin ja näyttelyihin. Parhaillaan toivotaan ja jännitetään Korona-tilanteen helpottamista, jotta päästäisiin kovasti odottamaamme konserttiin syksyllä.

Itseäni vähän harmittaa kaikki kapeakatseinen ihmisiä yleistävä luokittelu ja määrittely jolla jaetaan ihmisiä parempiin ja niihin ”vähän huonompiin”. Olen itse ottanut ihan tavakseni arvostaa ihmistä sellaisenaan, kaikista ulkoa tulevista määrittelystä riippumatta. En myöskään pidä parempana ketään korkeamman koulutuksen tai muun statuksen takia.

Tiedän että ajatus on ehkä radikaali mutta ajattelen että kadun kerjäläinenkin on yhtä arvokas kuin minä, tai sinä, tai kuka tahansa (esim. rikollisuus tai muut teot on tietysti asia erikseen).

Olen ap, ja jos viittaat luokitteluilla aloituksen kysymyksiin, niin tarkennan sen verran, että yhteiskuntaluokalla ei ole mitään tekemistä arvottamisen kanssa. Tiedän, että jotkut kokevat yhteiskuntaluokista puhumisen arvottavana, mutta kyseessä on vain yhteiskuntatieteen työkalu, jonka avulla saadaan esimerkiksi tietää millä tavalla suomalaiset elävät.

Tässä tapauksessa näistä vastauksista ei ainakaan löytynyt yhteyttä yhteiskuntaluokan ja vapaa-ajanviettotapojen välillä. Jokohan sanoin sen, mutta sanonpa uudestaan, että ennakko-oletukseni oli, että vapaa-ajanviettotavoilla on yhteys pikemminkin perhetaustaan ja -kulttuuriin eli siihen millaista perhe-elämää lapsuudessa on vietetty, jolloin se on "normaalia". 

Ei tarvitse kauankaan jutella ihmisten kanssa, kun ilmenee, että "normaaleja" on aika paljon jo pienelläkin otoksella. Se mitä ja miten kukakin kotona on ja toimii - sillä on pitkät juuret paitsi parin omassa historiassa ja persoonassa, myös heidän taustoistaan käsin. Voidaan siis myös tietoisesti ottaa etäisyyttä lapsuudenperheen malleihin, jos niitä ei koettu hyvinä. Itse näen tuollaisen aikuisuuden mittana: kykynä tietoisesti miettiä sitä mitä hyviä asioita haluaa siirtää lapsille ja mitä asioita haluaa välttää. Omat suhteeni vanhempiini olivat esimerkiksi melko muodolliset. Siinä oli paljon hyviäkin puolia, mutta itse olen tahtonut pysyä paljon lähempänä lapsiani, jotta heille ei syntyisi kuvaa siitä, että pitää pärjätä yksin eikä apua kannata pyydellä.  [/

Pahoittelut että lopputekstistä sai varmasti sellaisen kuvan, mutta tarkoitukseni ei ollut syyttää sinua luokittelusta tai varsinkaan arvottamisesta. Kirjoituksesi oli asiallinen. Meinasinkin kirjoittaa jatkoa, mutta oli pakko rientää muihin hommiin. Tiedän että tuo oli asian vierestä. Olet oikeassa.

Käytännössä yksilön arvottamista yhteiskuntaluokan (ja sen perusteella tehdyn oletuksen ihmisestä) perusteella aina joskus kuitenkin tapahtuu, mikä on harmillista. Kyllä uskon monen ”duunarin” tämän allekirjoittavan.

Kiinnostava ketju.

Ok, hyvä, kiitos, tämä aihe näyttää kiinnostavan todella monia! Minunkin (ap) täytyy nyt rientää muihin hommiin, mutta jos löydän vielä tämän palattuani, kommentoin tulleita viestejä edelleen.

No ei. 4 lasta.

Ehkä vuoden päästä päässään jonnekin kahdestaan muutamaksi tunniksi, kun nuorin menee kouluun.

N36 (mies 38)

Omasta mielestäni duunarien ns. erillinen elämä johtuu työajoista. Keskiluokalla/akateemisilla on usein säännöllinen ma-pe työaika ja viikonloput vapaata, samoi kesä- ja talviloman ajankohtaan saattaa olla enemmän vaikutusmahdollisuuksia mitä duunareilla.

Itse olen kassamyyjä ja kun kauppa on auki ma-su 6-23, niin voi käydä niin ettei koko viikkona yksinkertaisesti ole yhtäaikaa vapaata (paitsi öisin) mieheni kanssa jonka työaika on ma-pe vuoroviikoin joko 6-14 tai 14-22.

Tuttavani ovat kaikki duunareita, ja yhdessä puolison kanssa halutaan kyllä viettää aikaa ja vietetäänkin lähes kaikki se aika mikä on yhteistä vapaa-aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen seurannut omia ja miehen (boomer)vanhempia ja niillä on todella outo meininki, ihan joka paikkaan pitää aina väkisin mennä pariskuntana. Siis vaikka se olisi sellainen tilaisuus mikä on vain toisen kiinnostuksen kohde. Aina mennään pariskuntana ja heille on jostain syystä HÄPEÄ jos ei olekaan pariskunta. Esim mun äiti ei tule mihinkään mun perheeni juhliin, koska en kutsu isääni (väkivaltaiseen isään välit poikki). Äiti jätti väliin siis sitten pienten ristiäisiet ja vanhimman rippijuhlat koska olisi ollut ”häpeä” jos edustaa yksin eikä ole puolisoa. Outoa. Mä meen moniin paikkoihin yksin ja puoliso omiin menoihinsa yksin.

Tämä on kyllä erikoista. Kun vietimme juhannusta erikseen, kyselivät molempien vanhemmat ihmeissän että olemmeko eronneet. Kumpikaan ei ollut tässä korona-aikana nähnyt perhettään kovin kummoisesti ja kumpikin halusi oman perheensä ja sukunsa kokoontumiseen - eli okei, mennään eri paikkoihin, ei niin iso juttu. Mutta olikin sitten ilmeisesti. Aiheutti jotenkin korostuneen kovasti kummastusta, että näin tällaisena juhlana ei olla samassa paikassa. Ei olisi tullut itselleni mieleenkään, että tällainen voisi kirvoittaa eroepäilyjä, varsinkin kun muuten ollaan liikuttu yhdessä, käyty kylässä jne. Siis ollut ihan normaali meininki.

Miehelläni ei ole mitään sosiaalista elämää, haluaa olla vain mun kanssa koko ajan. Koronan myötä kokonaan etätöihin joten ollaan yhdessä 24/7, työpäivät, viikonloput mökillä, harrastuksetkin melkein kaikki yhteisiä (tyyliin käydään yhdessä salilla), käydään paljon ulkona, rafloissa, baarissakin aina vaan kahdestaan. Yhdessä 15 v. ja menee loistavasti, en voi valittaa mistään, mies on aivan helmi ja on vaan aina ollut tällainen. Kuulostaa varmaan jonkun mielestä aivan kauheelta mutta mitäs siitä kun me ollaan onnellisia. Ja mies on kahden korkeakoulututkinnon varakas ja menestynyt tyyppi eikä mikään luolassa eläjä. Toivon kyllä välillä että hankkis jonkun harrastuksen ja kävis joskus jossain.

Korona on kyllä vaikeuttanut yhdessä tekemistä. Pienin askelin eteenpäin tosi hidasta periaatteella kaks askelta eteen ja yks taakse. Eli hullunmyllyä...

Teen yhdessä asioita jalkavaimon kanssa.

Viimeiset aika monta vuotta ihan vaan joskus kaupassa käyty ja ehkä kerran kuussa yhdessä koiraa lenkitetty. Ollaan aika lailla etäännytty toisistamme. Koitan nyt ihan tietoisesti raahata miestä erinäisiin paikkoihin , ajatuksena, että sillä tavalla saisimme parisuhteen toimivammaksi.  Toivottomalta tuntuu, mutta yritetään

Ei tehdä

40+ akateeminen pariskunta, kaksi yläkouluikäistä lasta. Teemme paljon yhdessä, vaikka viihdymme myös omissa oloissamme ajoittain. Matkustelemme perheenä ja joskus pariskuntana, käymme koiran kanssa ulkoilemassa, kahvittelemme siellä sun täällä, katsomme leffoja tms. Viihdymme hyvin yhdessä. Nauramme edelleen paljon itsellemme, toisillemme ja maailmalle. Seksi on hyvää. Ja tulevaisuuden suunnitelmat ovat yhteisiä. 

N44

Meillä on omat yhteiset jutut ja on sitten kaverijututkin. Viikottain.

Äsken juuri tuossa pötköteltiin sohvalla ristiinrastiin sotkussa ja käytiin työviikon juttuja läpi ja vähän kotiasioitakin parin tunnin ajan. Mies nukahti ja mä tulin keittiöön tekemään "ruokaa" eli tsekkasin jääkaapin tähteet ja tulin palstalle. :)

Hän lähtee tänään vielä kavereineen ulos parille kaljalle ja mä jään kotiin. Kattelen sarjojani tai pelaan.

Huomenna taasen lojutaan yhdessä jonkin verran ja tehdään henk-koht juttuja. Hänen vuoro kokata, ehkä autan, ehkä en. Sitten hän lähtee nauttimaan musiikista kavereineen ja mä jään kotiin muhimaan.

Mua ei enää työviikon jälkeen kiinnosta lähteä mihinkään, jossa on ihmisiä. Harvoin tulee kavereita tavattua, mutta sunnuntaiksi olen pari pyytänyt brunssille takapihalle.... Mies taas tarvii enemmän sosiaalista käymistä kuin mä ja käy moikkailemassa jengiä ja yms. Meillä ei ole yhteisiä kavereita, vaikka ristiin tunnetaankin kaikki.

Välillä me käydään yhdessä teatterissa, keikoilla, näyttelyissä tai ihan vaan ihailemassa jonkun alueen arkkitehtuuria tai luontoa.

Mä olen keittiötyöntekijä ja hän on it-alalla. Yhdessä 27 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä kummallakaan ei ole kodin ulkopuolisia harrastuksia, joissa kävisimme erikseen. Teemme asioita yhdessä kotona ja kodin ulkopuolella. Nyt korona-aikana on pysytelty kotona ja tehty yhdessä ja erikseen kaikenlaisia kotiin liittyviä töitä. Vapaa-ajalla katsomme yhdessä sarjoja ja elokuvia ja kuntoilemme silloin tällöin.

Meillä molemmilla on vapaus tulla ja mennä, mutta on kai tultu siihen johtopäätökseen, että yhdessä on kaikista mukavinta olla. Ihan vieras ajatus, että vietettäisiin tyttöjen tai poikien iltoja, mutta pariskunnittain ja perheittäin tykätään viettää aikaa. Alkoholipitoiset iltamat eivät ole meitä varten.

Naurattaa vähän tämä keskustelu. Akateeminen? Duunari? Me olemme varmasti joitakin väliinputoajia, koska en tunnista näitä määritelmiä. Elämme kansainvälisessä työ- ja asuinympäristössä, eikä täällä käytetä tuollaisia määritelmiä ihmisistä. Ilmeisesti tyypillisesti suomalainen tapa.

Tietenkin vietetään aikaa yhdessä. Se kai on parisuhteen tarkoituskin? Laitetaan ruokaa, hoidetaan pihaa, käydään lenkillä, puuhataan milloin mitäkin, kyläillään, lomaillaan, mökkeillään, kalastetaan. Hyvät työpaikat, 4 lasta, joista 2 asuu vielä kotona.

Sitten kun toisen naama ei enää kiinnosta, niin pitää miettiä oikeasti olisiko parempi elää toisenlaista elämää.

Ei me sen kummemmin yhdessä tehdä erikoisempia. Käydään syömässä, joskus pyöräilemässä, juhlimassa, shoppailemassa jne. Meillä on aika erilaiset harrastukset ja mielenkiinnon kohteet, joten paljon vietellään aikaa omissa harrastuksissamme.

Mun mielestä on kivaa, että molemmilla on muutakin elämää, kuin toisensa.