Jaha, en saanut kutsua oman tyttäreni häihin ):

Toivon kaikille äideille jaksamista perheen kriisien kanssa. Älkää antako tällaisen "noitavainon" nujertaa sisimpäänne ja satuttaa teitä, uskon että lähes jokainen äiti toimii omien resurssiensa mukaan parhaimmaksi katsomallaan tavalla, eikä siihen ulkopuolisten kommenteilla ole osuutta, eikä pidäkään olla. Jokainen perhe on ainutlaatuinen ja suhteet perheenjäsenten kesken ovat ainutlaatuisia. Lapset ja nuoret ovat yksilöitä ja jokainen nuori ei kasva kivuttomasti ja ilman esimerkiksi mielenterveydellisiä haasteita. Ei tuomita perheitä, joiden elämän yksityiskohdista emme tiedä yhtään mitään sen tarkempaa. Kukaan muu eioleelänyt juuri sinun elämääsi eikä ole äitinä vuorovaikutuksessa juuri sinun nuoresi kanssa, joten ymmärrystä peliin enemmän, kuin syyllistämistä.

Ap, oletko narskuäiti?

Vierailija kirjoitti:

Sinä, joka kommentoit että äidille kova pala kun muut kyselee kuulumisiasi. Sama juttu, ja mun vanhemmat kuittaa sukulaisille ja muille tutuille että mulla on vakava persoonallisuushäiriö... No, pakko sanoa että pidän tästä uudesta persoonastani paljon enemmän kun olen käsitellyt asiat läpi ja jättänyt toksiset suhteet menneisyyteen ja voin hyvin.

Tän ketjun ap taitaa olla aika tiedostamaton ja niin kai on parempi. Tyttö jatkoi omaa elämäänsä ja toivottavasti hän on onnellinen. Toivottavasti myös ap jatkaa omaa polkuaan ja löytää onnensa. Mennyttä ei voi muuttaa.

Se, että itse tykkäät uudesta persoonallisuudestasi (!) ei tarkoita sitä, etteikö sinulla voi olla persoonallisuushäiriötä. Se on haasteellinen juttu eikä sitä ole helppo hoitaa terapiallakaan. Monissa mielenterveyden häiriöissä ei sairastuneella ole sairaudentunnetta ja se vasta aiheuttaakin läheisille tuskaa... 

Mielenkiintoinen ketju. Omat häät vasta tulossa, vanhempani on kutsuttu vain vieraiksi ja mitään rahaa tai järjestelyapua emme ole pyytäneet emmekä saamassa. Meilläkin vanhempien kanssa vaikeat välit ja häät jännittää tämän takia.

Jotain mainitakseni minua on koko ikäni kohdeltu alistavasti, haukuttu huoraksi, viety rahat, painostettu jättämään aikaisempia seurustelukumppaneita ja kieltäydytty näiden tapaamisesta vaikka itkien olen pyytänyt. On heitetty ulos kesken joulun vieton, jätetty tulematta sovittuihin tapaamiseen (olen ajanut mm. 300km päästäkseni lounaalle isäni kanssa ja hän ei halunnutkaan lopulta). Olen saanut kuulla olevani laiska, ruma, lihava, tyhmä. Isäni on monet kerrat leikannut hiukseni lyhyeki kotona asuessa ja olen hävennyt ulkonäköäni.

Kun muutin kotoa, opiskelin itselleni vaativan tutkinnon ja sain hyvän työn. Hiukseni ovat aina olleet pitkät ja hoidetut, ylipainosta en ole kärsinyt koskaan. Sisältäpäin olen edelleen kuitenkin rikki ja se peloteltu ja ahdistunut pikkutyttö. Itken usein lapsuusmuistojani ja käyn terapiassa. Suojakeinoni numero yksi on ollut tehdä omia valintoja ja pitää vanhemmat niin kaukana kuin mahdollista. Ehkä ap:llakin jotain tällaista taustalla? Itse en oikeasti tarkoita pahaa vanhempiani kohtaan ja annan anteeksi asiat. Mutta en kykene enään olemaan läheinen heidän kanssa..

Vierailija kirjoitti:

Ap, oletko narskuäiti?

En ole ap, mutta ihmettelen tällaisia kommentteja todella. Mikä sinä olet luokittelemaan muita äitejä? Minä en saanut käsitystä ap:n osalta minkäänlaisesta narsismista ja olen alalla kuitenkin. Oli selvästi tarve lyödä lyötyä, vaikka ap tuli tänne avautumaan saadakseen vertaistukea. Onko hyvä mieli, kun satutit lisää satutettua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pah, taas tällainen. Voisi olla äitini kirjoittama, hänkään ei lainkaan ymmärrä, miksi en halua olla tekemisissä. Viinanhuuruinen, epävakaa ja pelottava lapsuuteni ei voi olla siihen osasyynä sitten mitenkään, ehei. Eikä koko elämäni jatkunut alistaminen, lyttääminen, hulluksi, kehitysvammaiseksi jne. haukkuminen, ei tietenkään. Minä vain haluan olla hankala.

Oletko kertonut tuota äidillesi? Ehkä kannattaisi. Oma tyttäreni kertoi minulle kyllä millainen hänen mielestään olen, ja se kyllä kannatti.

Olen kertonut, monta kertaakin kun vielä yritin olla väleissä. Minä kuvittelin kaiken, ei meillä ole ollut tuollaista. Olen hullu ja siksi luulen tuollaista tapahtuneen, minulla on ollut hyvä lapsuus ja elämä ja olen vain hankala ja kiusallani teen äidin elämästä hankalaa. Ja yritin todellakin monta kertaa ja oli muutamakin välirikko ennen lopullista. Kerroin hänelle myös syyt, miksi en enää halunnut olla tekemisissä ja sen jälkeen en ole vastannut hänelle mihinkään ja olen vaihtanut kaikki tietoni salaisiksi, kun ei jätänyt minua rauhaan ja uhkaili, kiristi ja lahjoi. Minä vain sain tarpeekseni ja tein päätökseni, hänelläkin oli aikaa tehdä omansa liki 20 vuotta.

Hyvä että kerroit hänelle. Nyt on sitten hänen omaa palturinpuhumistaan, mikäli ei ymmärtänyt kuulemaansa, tai yrittää kääntää sen muuksi. Sinun omatuntosi on puhdas, ja olet tehnyt riittävästi parantaaksesi välejäsi. Harmi vain että se ei tuota aina tulosta. Pääasia kuitenkin että itse tiedät mitä kaikkea olet yrittänyt. Kyllä äidin pitää ymmärtää sieltä lapselta tulevan solvaustulvan alta se olennainen mitä lapsi kertoo, eikä vain nakella miskojaan ja kieltää kaikkea. Jännä että jotkut ovat valmiita menettämään mieluummin lapsensa kuin ymmärtämään oman osuutensa.  Mä olen sitä mieltä että aina kannattaa sanoa syy, vaikka se vaikeaa olisikin. 

Oma äitini on myös näitä parhaani ole tehnyt tyyppejä, ja kun sen ymmärsin, niin ymmärsin samalla että hän oikeasti tarkoittaa sitä, ja että hänen omat lähtökohtansa ovat olleet aivan kauheat. Se ei silti poista hänen osuuttaan, mutta minä en enää välitä siitä, vaan olen tekemisissä, ja huomaan kun olen itse antanut olla vanhojen asioiden, niin äitinkin on jotenkin rentoutuneempi. Joskus käy näin, että se lapsi onkin vanhempaa tällä tavalla kehittyneempi ihminen. Tällä en tarkoita sanoa että minä olisin joku jeesus ja kaikkien tulee antaa äidille anteeksi, en tosiaan, mutta mielestäni on hyvä että yhteydenpitämättömyyden syy tuodaan sille äidille selkeästi tietoon. Se on sitten hänen vastuullaan toimia miten toimii, tai olla toimimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko sulla alkoholiongelmia?

Juomme miehen kanssa jonkun verran, muttemme halua alkoholiongelmia

ap

Nää kolme sanaa kertoo kokonaisen tarinan. Aivan absurdi ajatus! Vaivihkaa esitetty väite siitä että addiktio lieveilmiöineen olisi jotain mikä lakkaa olemasta olemassa tai voidaan suorilta estää jos sitä ei vaan 'halua' (myöntää) kielii addiktin ajatusmaailmasta. Tyttären äkillinen ragequit keskellä yötä ja AP:n liiallinen "kiire" tehdä asialle mitään siinä hetkessä tai ylipäätään viimeiseen kymmeneen vuoteen täyttää loputkin tarinan aukot. Jos olisi yhtään mitään mahista että kyse ei olisi alkoholismista, AP olisi käynyt jo selväsanaisesti tarkentamassa ketjuun paljonko "jonkun verran" tarkalleen on. Sisimmässään AP kuitenkin tietää ettei totuus kestä päivänvaloa. Tietää heittäneensä itse menemään tilaisuutensa olla tyttärensä elämässä mukana jo kauan sitten.

AP:n tyttärellä tuli täyteen vanhempiensa alkoholismia. Nyt tytär ei halua olla missään tekemisissä. Alkoholismi jatkuu yhä eikä AP suostu ongelmaansa myöntämään, joten toivoa sovittelusta ei ole. Case closed.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on kauheaa lukea äitien/ äidin tuomitsemista. Kukahan olisi varmuudella riittävän kyvykäs hankkimaan lapsia, kun pitäisi olla suorastaan epäinhimillisen yli-ihminen ollakseen hyvä ja riittävä äiti? Kukaan täällä kirjoitteleva ei tasan tarkkaan tiedä toisen perheen elämästä yhtään mitään, ei siis yhtään mitään, silti ollaan jokaista huonosti voivan nuoren äitiä työntämässä roviolle ja vastuuseen nuoren aikuisen pahoinvoinnista. Aivan varmasti on perheitä, joissa moni asia on henkisesti huonosti, mutta se ei suoraan johda pahoinvointiin nuorella, niistäkin perheistä tulee ihan ok nuoria ja aikuisia. Sitten on myös satavarmasti perheitä, joissa ei ole mikään asia suoraan huonosti, eli vanhemmat eivät ole syyllisiä lapsen pahoinvointiin, mutta joku lapsista ei vaan kehity tasapainoiseksi aikuiseksi. Ilman, että äidissä on syy, silti syytä haetaan vain ja ainoastaan äidistä. Tämä muistuttaa entisaikojen noitavainoa enemmän,kuin mitään muuta. Jostain syystä tälle palstalle ei tulemoniakaan osallistujia, joilla olisi laajempaa näkemystä asioista. Aina ei tarvitse olla omaa kokemusta tällaisista ongelmista ymmärtääkseen, ettei elämä ole mustavalkoista. Todella minimaalinen osa kommenteista on lähtenyt siitä, että varsinaisesti eitarvitse mennäminkään erityisesti isosti pieleen, että nuori voi murrosiässä kasvaa vinoon ja haluta irtautua perheestä. Onneksi suurelta osin tällaista ei tapahdu, edes silloin, kun välit lapsen ja vanhempien kesken eivät ole sydämellisimmät, sillä se on normaalia, ettei välejä katkaista. Etäisyyttä on joskus hyvä ottaa, mutta täydellistä välien katkaisua ei pitäisi tehdä liian herkästi. Ja tiedän mistä puhun, jokainen perheestään repäisemällä irtautuva nuori ei ole kokenut oikeasti väkivaltaa, hyväksikäyttöä tms. Ihan omien nuorten kanssa on myös huomannut, että erityisesti hahmotusvaikeuksista ja pienistä neurologisista häiriöistä kärsivät nuoret ymmärtävät joskus vuorovaikutuksen ja vanhempien kommentit ihan kummallisella tavalla. Jos kyseessä on puhumaton nuori, nämä asiat voivat paisua nuoren pään sisällä vääriin mittasuhteisiin ja johtaa vääriin tulkintoihin. Vierestä seuranneena voin sanoa, että myös tällainen on mahdollista. 

Omien kokemusteni kautta haluan tukea kaikkia vanhempia ja erityisesti äitejä, sillä me äidit emme ole yli-ihmisiä. Meillä on omat tunteemme, omat stressimme, vaikeutemme, haasteemme elämässä. Mikään perhe eiole kiiltokuvamaisesti täydellinen. Elämä ei ole paikallaan pysyvä asia, kukaan äiti ei voi pelkästään keskittyä siihen, ettei vahingossakaan esimerkiksi päästä suustaan mitään sellaista, joka nuorta saattaisi joissakin olosuhteissa loukata, tai nuorelle voisi tulla käsitys, että häntä alistetaan, nujerretaan, henkisesti pahoinpidellään? Minusta tämä noitavaino äitejä kohtaan sisältää täydellisen inhimillisyyden puuttumisen äitinä olemista kohtaan. Tuomitaan siitä, ettei ole ollut tarpeeksi kiinnostunut tai sitten siitä, että on sekaantunut ja rajoittanut liikaa? Olen aivan varma, että suurin osa myös näistä äideistä, joiden lapset täällä syyllistävät narsisteiksi tms nujertajiksi, ovat lastaan oikeasti rakastavia ja heidän hyvinvoinnistaan kiinnostuneita.. siis suurin osa. Silti vuorovaikutuksessa on vaaran paikkoja, erityisesti siksi, että nuoren aivot eivät ole vielä kypsyneet ja elämänkokemus on hyvin puutteellinen. Enemmänkin uskon siitä johtuvan, että tällaisia kriisejä perheissä syntyy. Aika harva vanhempilähtee siitä, että omalla lapsella on ehkä joku psykiatrinen häiriö, useimmat uskovat mielialan vaihtelun murrosiässä kuuluvan ikään ja olevan ohimenevä asia. Jälkikäteen on niin helppo sanoa, että silloin ja silloin olisi pitänyt asioihin puuttua sillä ja sillä tavalla. Jälkiviisaus...

Mulle tulee myös mieleen autismi. Sitähän pidettiin ennen nimenomaan äidin ja lapsen vuorovaikutuksen puutteen/vääristymän aiheuttaman sairautena, ja lapsen autismi oli ainoastaan äidin vika, eikä apua siihen myöskään saanut.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju. Omat häät vasta tulossa, vanhempani on kutsuttu vain vieraiksi ja mitään rahaa tai järjestelyapua emme ole pyytäneet emmekä saamassa. Meilläkin vanhempien kanssa vaikeat välit ja häät jännittää tämän takia.

Jotain mainitakseni minua on koko ikäni kohdeltu alistavasti, haukuttu huoraksi, viety rahat, painostettu jättämään aikaisempia seurustelukumppaneita ja kieltäydytty näiden tapaamisesta vaikka itkien olen pyytänyt. On heitetty ulos kesken joulun vieton, jätetty tulematta sovittuihin tapaamiseen (olen ajanut mm. 300km päästäkseni lounaalle isäni kanssa ja hän ei halunnutkaan lopulta). Olen saanut kuulla olevani laiska, ruma, lihava, tyhmä. Isäni on monet kerrat leikannut hiukseni lyhyeki kotona asuessa ja olen hävennyt ulkonäköäni.

Kun muutin kotoa, opiskelin itselleni vaativan tutkinnon ja sain hyvän työn. Hiukseni ovat aina olleet pitkät ja hoidetut, ylipainosta en ole kärsinyt koskaan. Sisältäpäin olen edelleen kuitenkin rikki ja se peloteltu ja ahdistunut pikkutyttö. Itken usein lapsuusmuistojani ja käyn terapiassa. Suojakeinoni numero yksi on ollut tehdä omia valintoja ja pitää vanhemmat niin kaukana kuin mahdollista. Ehkä ap:llakin jotain tällaista taustalla? Itse en oikeasti tarkoita pahaa vanhempiani kohtaan ja annan anteeksi asiat. Mutta en kykene enään olemaan läheinen heidän kanssa..

Kuulostaa kauhealta, mutta ei tee oikeutta sinullekaan syyttää ap:tä tuollaisesta. Mistä ihmeestä päättelet, että ihmisten kokemukset ja kohtalot olisivat verrannollisia toisiinsa ja kaikki vanhemmistaan irtautujat olisivat kokeneet samanlaista pahaa, kuin sinä tai ylipäätään jotain oikeasti pahaa? Sinä tunnut psyykkisesti terveeltä, kaikki nuoret aikuiset eivät ole sitä, olivatpa kotiolot miten normaalit tai hyvät hyvänsä.

Viestissä 361 julistettiin, että pitäisi olla yli-ihminen jne. Silti jokaisessa vanhemmuutta koskevassa ketjussa tätä "yli-ihmisyyttä" tehdään normiksi ja että äidit olisivat luonnollisesti sellaisia. Ja mitä se yli-ihmisyys on? Se on sitä, että annetaan sille lapselle turvallinen ja rakastava lapsuus. Ei sen ylimaallisempaa - vai onko? Ei murreta sen pienen ihmisen psyykettä - se ei murru satunnaisista virheistä. Se murtuu alkoholismista/muista päihteistä, hylkäämiskokemuksista, henkisestä tai fyysisestä väkivallasta, solvaamisesta, vähättelystä, läsnäolon puutteesta. Jos nuo ovat ylimaallisen vaikeita asioita välttää, älä hanki lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju. Omat häät vasta tulossa, vanhempani on kutsuttu vain vieraiksi ja mitään rahaa tai järjestelyapua emme ole pyytäneet emmekä saamassa. Meilläkin vanhempien kanssa vaikeat välit ja häät jännittää tämän takia.

Jotain mainitakseni minua on koko ikäni kohdeltu alistavasti, haukuttu huoraksi, viety rahat, painostettu jättämään aikaisempia seurustelukumppaneita ja kieltäydytty näiden tapaamisesta vaikka itkien olen pyytänyt. On heitetty ulos kesken joulun vieton, jätetty tulematta sovittuihin tapaamiseen (olen ajanut mm. 300km päästäkseni lounaalle isäni kanssa ja hän ei halunnutkaan lopulta). Olen saanut kuulla olevani laiska, ruma, lihava, tyhmä. Isäni on monet kerrat leikannut hiukseni lyhyeki kotona asuessa ja olen hävennyt ulkonäköäni.

Kun muutin kotoa, opiskelin itselleni vaativan tutkinnon ja sain hyvän työn. Hiukseni ovat aina olleet pitkät ja hoidetut, ylipainosta en ole kärsinyt koskaan. Sisältäpäin olen edelleen kuitenkin rikki ja se peloteltu ja ahdistunut pikkutyttö. Itken usein lapsuusmuistojani ja käyn terapiassa. Suojakeinoni numero yksi on ollut tehdä omia valintoja ja pitää vanhemmat niin kaukana kuin mahdollista. Ehkä ap:llakin jotain tällaista taustalla? Itse en oikeasti tarkoita pahaa vanhempiani kohtaan ja annan anteeksi asiat. Mutta en kykene enään olemaan läheinen heidän kanssa..

Tommoset vanhemmat helevettiin häistäsi!!!

Vierailija kirjoitti:

Viestissä 361 julistettiin, että pitäisi olla yli-ihminen jne. Silti jokaisessa vanhemmuutta koskevassa ketjussa tätä "yli-ihmisyyttä" tehdään normiksi ja että äidit olisivat luonnollisesti sellaisia. Ja mitä se yli-ihmisyys on? Se on sitä, että annetaan sille lapselle turvallinen ja rakastava lapsuus. Ei sen ylimaallisempaa - vai onko? Ei murreta sen pienen ihmisen psyykettä - se ei murru satunnaisista virheistä. Se murtuu alkoholismista/muista päihteistä, hylkäämiskokemuksista, henkisestä tai fyysisestä väkivallasta, solvaamisesta, vähättelystä, läsnäolon puutteesta. Jos nuo ovat ylimaallisen vaikeita asioita välttää, älä hanki lapsia.

Omalla tyttärelläni on ollut pelko siitä että hänet jätetään yksin. Tätä yksinjättämistä ei ole koskaan tapahtunut, eikä lapsi sinänsä sellaista kokemusta muistakaan. Hän on ihan aikuisenakin kertonut miten lapsena pelkäsi että kun hän herää yöllä niin minä olen lähtenyt johonkin. Mistä näitä tietää mistä näitä tulee ihmislapsen päähän? Hänellä on muutamia muitakin vastaavantyyppisiä juttuja, ja pari aivan selkeää valemuistoa, jotka hän itse kertoo muistavansa kristallinkirkkaasti, mutta joita ei ole tapahtunut. Meillä on kyllä hyvät välit, että sinänsä tämä ei nyt liity tähän, mutta ihmismieli on jännä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, oletko narskuäiti?

En ole ap, mutta ihmettelen tällaisia kommentteja todella. Mikä sinä olet luokittelemaan muita äitejä? Minä en saanut käsitystä ap:n osalta minkäänlaisesta narsismista ja olen alalla kuitenkin. Oli selvästi tarve lyödä lyötyä, vaikka ap tuli tänne avautumaan saadakseen vertaistukea. Onko hyvä mieli, kun satutit lisää satutettua?

Hän esitti kysymyksen, ei luokitellut. Jos ymmärryskyky on tuolla tolalla niin en paukuttelisi henkseleitä narskun tunnistamisessa.

Oma isäni on narsisti ja sinä pitäisit häntä todella joviaalina ja hauskana seuramiehenä - viihtyisit hänen seurassaan mainiosti eikä mitkään hälytyskellot soisi. Kunnes sinusta ei olisi enää hyötyä tai astuisit hänen varpailleen ja et tiedä mikä sinuun iski.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju. Omat häät vasta tulossa, vanhempani on kutsuttu vain vieraiksi ja mitään rahaa tai järjestelyapua emme ole pyytäneet emmekä saamassa. Meilläkin vanhempien kanssa vaikeat välit ja häät jännittää tämän takia.

Jotain mainitakseni minua on koko ikäni kohdeltu alistavasti, haukuttu huoraksi, viety rahat, painostettu jättämään aikaisempia seurustelukumppaneita ja kieltäydytty näiden tapaamisesta vaikka itkien olen pyytänyt. On heitetty ulos kesken joulun vieton, jätetty tulematta sovittuihin tapaamiseen (olen ajanut mm. 300km päästäkseni lounaalle isäni kanssa ja hän ei halunnutkaan lopulta). Olen saanut kuulla olevani laiska, ruma, lihava, tyhmä. Isäni on monet kerrat leikannut hiukseni lyhyeki kotona asuessa ja olen hävennyt ulkonäköäni.

Kun muutin kotoa, opiskelin itselleni vaativan tutkinnon ja sain hyvän työn. Hiukseni ovat aina olleet pitkät ja hoidetut, ylipainosta en ole kärsinyt koskaan. Sisältäpäin olen edelleen kuitenkin rikki ja se peloteltu ja ahdistunut pikkutyttö. Itken usein lapsuusmuistojani ja käyn terapiassa. Suojakeinoni numero yksi on ollut tehdä omia valintoja ja pitää vanhemmat niin kaukana kuin mahdollista. Ehkä ap:llakin jotain tällaista taustalla? Itse en oikeasti tarkoita pahaa vanhempiani kohtaan ja annan anteeksi asiat. Mutta en kykene enään olemaan läheinen heidän kanssa..

Tommoset vanhemmat helevettiin häistäsi!!!

Samaa mieltä. Älä ihmeessä anna vanhempiesi myrkyllisyyden läsnäolollaan värittää tätä ihanaa kokemusta joka on sinun ja tulevan puolisosi oma erityinen päivä, rakkauden ja sitoutumisen juhla. Ymmärrän ettei se ole kaikkien elämäntilanteessa kovin helpon tai käytännöllisen oloinen valinta olla kutsumatta sellaisia ihmisiä jotka ovat jo valmiiksi epävakaita ja hankalia... Mutta toivon että keksit jonkin keinon siihen. Ansaitset sellaiset häät joiden aikana sinun - ja puolisosi! - ei tarvitse pelätä solvaamista tai nöyryytystä tai jotain muuta kammottavaa spektaakkelia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viestissä 361 julistettiin, että pitäisi olla yli-ihminen jne. Silti jokaisessa vanhemmuutta koskevassa ketjussa tätä "yli-ihmisyyttä" tehdään normiksi ja että äidit olisivat luonnollisesti sellaisia. Ja mitä se yli-ihmisyys on? Se on sitä, että annetaan sille lapselle turvallinen ja rakastava lapsuus. Ei sen ylimaallisempaa - vai onko? Ei murreta sen pienen ihmisen psyykettä - se ei murru satunnaisista virheistä. Se murtuu alkoholismista/muista päihteistä, hylkäämiskokemuksista, henkisestä tai fyysisestä väkivallasta, solvaamisesta, vähättelystä, läsnäolon puutteesta. Jos nuo ovat ylimaallisen vaikeita asioita välttää, älä hanki lapsia.

Omalla tyttärelläni on ollut pelko siitä että hänet jätetään yksin. Tätä yksinjättämistä ei ole koskaan tapahtunut, eikä lapsi sinänsä sellaista kokemusta muistakaan. Hän on ihan aikuisenakin kertonut miten lapsena pelkäsi että kun hän herää yöllä niin minä olen lähtenyt johonkin. Mistä näitä tietää mistä näitä tulee ihmislapsen päähän? Hänellä on muutamia muitakin vastaavantyyppisiä juttuja, ja pari aivan selkeää valemuistoa, jotka hän itse kertoo muistavansa kristallinkirkkaasti, mutta joita ei ole tapahtunut. Meillä on kyllä hyvät välit, että sinänsä tämä ei nyt liity tähän, mutta ihmismieli on jännä.

Tuo voi olla sisäänrakennettu primitiivinen pelko.

Itselläni on kokemusta siitä, että minut uhattiin laittaa koulukotiin, taisin olla "vaikea" lapsi. Mitä todellisuudessa olin, olin sekä koulukiusattu ja siellä kotona kaltoinkohdeltu kiltti tyttö joka etsi sen pakopaikkansa mielikuvitusmaailmasta ja turvautui uppoutumalla sinne ja siksi koulunkäynti kärsi. En rellestänyt, uhmannut tai käyttänyt päihteitä. Ja tuo sai oloni entistä turvattomammaksi että minut olisi noin vain voitu hylätä koulukotiin enkä saanut tukea vanhemmiltani. Ja aina kun olen yrittänyt pitää puoliani että miten minua ei kohdella, niin asia on käännetty päälaelleen että minä olen se paha kun en salli itseäni kohdeltavan miten vain. Että en salli itseäni solvattavan, olen ihan paska. Kyllä nuo, ja lukemattomat muut tapaukset ovat jättäneet jälkensä ja ei, meidän perheessä ei tunneta käsitettä rakkaus tai hyväksyvä läsnäolo. Mitä tahansa teen, se on väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, oletko narskuäiti?

En ole ap, mutta ihmettelen tällaisia kommentteja todella. Mikä sinä olet luokittelemaan muita äitejä? Minä en saanut käsitystä ap:n osalta minkäänlaisesta narsismista ja olen alalla kuitenkin. Oli selvästi tarve lyödä lyötyä, vaikka ap tuli tänne avautumaan saadakseen vertaistukea. Onko hyvä mieli, kun satutit lisää satutettua?

Hän esitti kysymyksen, ei luokitellut. Jos ymmärryskyky on tuolla tolalla niin en paukuttelisi henkseleitä narskun tunnistamisessa.

Oma isäni on narsisti ja sinä pitäisit häntä todella joviaalina ja hauskana seuramiehenä - viihtyisit hänen seurassaan mainiosti eikä mitkään hälytyskellot soisi. Kunnes sinusta ei olisi enää hyötyä tai astuisit hänen varpailleen ja et tiedä mikä sinuun iski.

Tunnetko minut? Mielenkiintoisen varmaa tulkintaa, joka menee pahasti pieleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viestissä 361 julistettiin, että pitäisi olla yli-ihminen jne. Silti jokaisessa vanhemmuutta koskevassa ketjussa tätä "yli-ihmisyyttä" tehdään normiksi ja että äidit olisivat luonnollisesti sellaisia. Ja mitä se yli-ihmisyys on? Se on sitä, että annetaan sille lapselle turvallinen ja rakastava lapsuus. Ei sen ylimaallisempaa - vai onko? Ei murreta sen pienen ihmisen psyykettä - se ei murru satunnaisista virheistä. Se murtuu alkoholismista/muista päihteistä, hylkäämiskokemuksista, henkisestä tai fyysisestä väkivallasta, solvaamisesta, vähättelystä, läsnäolon puutteesta. Jos nuo ovat ylimaallisen vaikeita asioita välttää, älä hanki lapsia.

Omalla tyttärelläni on ollut pelko siitä että hänet jätetään yksin. Tätä yksinjättämistä ei ole koskaan tapahtunut, eikä lapsi sinänsä sellaista kokemusta muistakaan. Hän on ihan aikuisenakin kertonut miten lapsena pelkäsi että kun hän herää yöllä niin minä olen lähtenyt johonkin. Mistä näitä tietää mistä näitä tulee ihmislapsen päähän? Hänellä on muutamia muitakin vastaavantyyppisiä juttuja, ja pari aivan selkeää valemuistoa, jotka hän itse kertoo muistavansa kristallinkirkkaasti, mutta joita ei ole tapahtunut. Meillä on kyllä hyvät välit, että sinänsä tämä ei nyt liity tähän, mutta ihmismieli on jännä.

Tuo voi olla sisäänrakennettu primitiivinen pelko.

Itselläni on kokemusta siitä, että minut uhattiin laittaa koulukotiin, taisin olla "vaikea" lapsi. Mitä todellisuudessa olin, olin sekä koulukiusattu ja siellä kotona kaltoinkohdeltu kiltti tyttö joka etsi sen pakopaikkansa mielikuvitusmaailmasta ja turvautui uppoutumalla sinne ja siksi koulunkäynti kärsi. En rellestänyt, uhmannut tai käyttänyt päihteitä. Ja tuo sai oloni entistä turvattomammaksi että minut olisi noin vain voitu hylätä koulukotiin enkä saanut tukea vanhemmiltani. Ja aina kun olen yrittänyt pitää puoliani että miten minua ei kohdella, niin asia on käännetty päälaelleen että minä olen se paha kun en salli itseäni kohdeltavan miten vain. Että en salli itseäni solvattavan, olen ihan paska. Kyllä nuo, ja lukemattomat muut tapaukset ovat jättäneet jälkensä ja ei, meidän perheessä ei tunneta käsitettä rakkaus tai hyväksyvä läsnäolo. Mitä tahansa teen, se on väärin.

Tyttäreni on siis ihan varma että hänet on jätetty yksin, ja pelko tulee siitä. Hän ei kuitenkaan osaa kertoa milloin tämä olisi tapahtunut, eikä hänellä ole siitä yksinjättämisestä tietoa. En tiedä vitten voiko olla mahdollista että on joksus kaksivuotiaana säikähtänyt olevansa yksin, vaikka ei ole ollutkaan ja pelko jäänyt sitten siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju. Omat häät vasta tulossa, vanhempani on kutsuttu vain vieraiksi ja mitään rahaa tai järjestelyapua emme ole pyytäneet emmekä saamassa. Meilläkin vanhempien kanssa vaikeat välit ja häät jännittää tämän takia.

Jotain mainitakseni minua on koko ikäni kohdeltu alistavasti, haukuttu huoraksi, viety rahat, painostettu jättämään aikaisempia seurustelukumppaneita ja kieltäydytty näiden tapaamisesta vaikka itkien olen pyytänyt. On heitetty ulos kesken joulun vieton, jätetty tulematta sovittuihin tapaamiseen (olen ajanut mm. 300km päästäkseni lounaalle isäni kanssa ja hän ei halunnutkaan lopulta). Olen saanut kuulla olevani laiska, ruma, lihava, tyhmä. Isäni on monet kerrat leikannut hiukseni lyhyeki kotona asuessa ja olen hävennyt ulkonäköäni.

Kun muutin kotoa, opiskelin itselleni vaativan tutkinnon ja sain hyvän työn. Hiukseni ovat aina olleet pitkät ja hoidetut, ylipainosta en ole kärsinyt koskaan. Sisältäpäin olen edelleen kuitenkin rikki ja se peloteltu ja ahdistunut pikkutyttö. Itken usein lapsuusmuistojani ja käyn terapiassa. Suojakeinoni numero yksi on ollut tehdä omia valintoja ja pitää vanhemmat niin kaukana kuin mahdollista. Ehkä ap:llakin jotain tällaista taustalla? Itse en oikeasti tarkoita pahaa vanhempiani kohtaan ja annan anteeksi asiat. Mutta en kykene enään olemaan läheinen heidän kanssa..

Kuulostaa kauhealta, mutta ei tee oikeutta sinullekaan syyttää ap:tä tuollaisesta. Mistä ihmeestä päättelet, että ihmisten kokemukset ja kohtalot olisivat verrannollisia toisiinsa ja kaikki vanhemmistaan irtautujat olisivat kokeneet samanlaista pahaa, kuin sinä tai ylipäätään jotain oikeasti pahaa? Sinä tunnut psyykkisesti terveeltä, kaikki nuoret aikuiset eivät ole sitä, olivatpa kotiolot miten normaalit tai hyvät hyvänsä.

En ole syyttämässä ap:ta, mutta kerroin omat kokemukseni ja taustat, miksi suhteeni vanhempiini on kuin on. Ap:n tapauksessa voi olla tai voi olla olematta näitä asioita, mutta kannattaa miettiä niitä.

Eivät vanhemmat toisaalta aina itse huomaa, jos tekevät väärin. Esimerkiksi kun isäni luki noin 16-vuotiaana ääneen poikaystäväni lähettämiä tekstiviestejä ja otti puhelimeni ja rahani pois. Takaisin ne sai jättämällä poikaystävän jonka sydän rikki tein. Tämän seuraukseni seurustelin seuraavaksi (ts. jouduin seksuaalisesti hyväksikäytetyksi) itseäni 23 vuotta vanhemman miehen eli melkein isäni ikäisen kanssa, joka toi näennäistä turvaa itselleni silloin. En usko että isäni olisi tuota halunnut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju. Omat häät vasta tulossa, vanhempani on kutsuttu vain vieraiksi ja mitään rahaa tai järjestelyapua emme ole pyytäneet emmekä saamassa. Meilläkin vanhempien kanssa vaikeat välit ja häät jännittää tämän takia.

Jotain mainitakseni minua on koko ikäni kohdeltu alistavasti, haukuttu huoraksi, viety rahat, painostettu jättämään aikaisempia seurustelukumppaneita ja kieltäydytty näiden tapaamisesta vaikka itkien olen pyytänyt. On heitetty ulos kesken joulun vieton, jätetty tulematta sovittuihin tapaamiseen (olen ajanut mm. 300km päästäkseni lounaalle isäni kanssa ja hän ei halunnutkaan lopulta). Olen saanut kuulla olevani laiska, ruma, lihava, tyhmä. Isäni on monet kerrat leikannut hiukseni lyhyeki kotona asuessa ja olen hävennyt ulkonäköäni.

Kun muutin kotoa, opiskelin itselleni vaativan tutkinnon ja sain hyvän työn. Hiukseni ovat aina olleet pitkät ja hoidetut, ylipainosta en ole kärsinyt koskaan. Sisältäpäin olen edelleen kuitenkin rikki ja se peloteltu ja ahdistunut pikkutyttö. Itken usein lapsuusmuistojani ja käyn terapiassa. Suojakeinoni numero yksi on ollut tehdä omia valintoja ja pitää vanhemmat niin kaukana kuin mahdollista. Ehkä ap:llakin jotain tällaista taustalla? Itse en oikeasti tarkoita pahaa vanhempiani kohtaan ja annan anteeksi asiat. Mutta en kykene enään olemaan läheinen heidän kanssa..

Kuulostaa kauhealta, mutta ei tee oikeutta sinullekaan syyttää ap:tä tuollaisesta. Mistä ihmeestä päättelet, että ihmisten kokemukset ja kohtalot olisivat verrannollisia toisiinsa ja kaikki vanhemmistaan irtautujat olisivat kokeneet samanlaista pahaa, kuin sinä tai ylipäätään jotain oikeasti pahaa? Sinä tunnut psyykkisesti terveeltä, kaikki nuoret aikuiset eivät ole sitä, olivatpa kotiolot miten normaalit tai hyvät hyvänsä.

En ole syyttämässä ap:ta, mutta kerroin omat kokemukseni ja taustat, miksi suhteeni vanhempiini on kuin on. Ap:n tapauksessa voi olla tai voi olla olematta näitä asioita, mutta kannattaa miettiä niitä.

Eivät vanhemmat toisaalta aina itse huomaa, jos tekevät väärin. Esimerkiksi kun isäni luki noin 16-vuotiaana ääneen poikaystäväni lähettämiä tekstiviestejä ja otti puhelimeni ja rahani pois. Takaisin ne sai jättämällä poikaystävän jonka sydän rikki tein. Tämän seuraukseni seurustelin seuraavaksi (ts. jouduin seksuaalisesti hyväksikäytetyksi) itseäni 23 vuotta vanhemman miehen eli melkein isäni ikäisen kanssa, joka toi näennäistä turvaa itselleni silloin. En usko että isäni olisi tuota halunnut.

No ei varmaankaan. Teitkö tuon siis kostoksi isällesi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, oletko narskuäiti?

En ole ap, mutta ihmettelen tällaisia kommentteja todella. Mikä sinä olet luokittelemaan muita äitejä? Minä en saanut käsitystä ap:n osalta minkäänlaisesta narsismista ja olen alalla kuitenkin. Oli selvästi tarve lyödä lyötyä, vaikka ap tuli tänne avautumaan saadakseen vertaistukea. Onko hyvä mieli, kun satutit lisää satutettua?

Ihanaa narsistista uhrautumista. Oikein klassista. 😂