Jaha, en saanut kutsua oman tyttäreni häihin ):

Vierailija kirjoitti:

En ole ap, mutta ihmettelen tällaisia kommentteja todella. Mikä sinä olet luokittelemaan muita äitejä? Minä en saanut käsitystä ap:n osalta minkäänlaisesta narsismista ja olen alalla kuitenkin. Oli selvästi tarve lyödä lyötyä, vaikka ap tuli tänne avautumaan saadakseen vertaistukea. Onko hyvä mieli, kun satutit lisää satutettua?

En ole minäkään ap, mutta näin sivusta keskustelua seuranneena tunnistan hyvin minkälaisesta henkilöstä apn tapauksessa on kysymys. Ja kyllä tuli itselleni hyvä mieli, kun ajattelen että joku sai kommentillaan apta toivottavasti satutettua, mitä enemmän sen parempi.

Kyllä nyt olisi rehellisesti peiliin katsomisen paikka.

Välit omaan isääni menivät lopullisesti, kun en lukion jälkeen hakenut opiskelemaan niihin kahteen uraan, jotka hän olisi hyväksynyt minulle: varatuomariksi tai eläinlääkäriksi. Isäni oli maatalouskoulun käynyt maanviljelijä, joka oli jostakin lehtijutusta lukenut kuinka paljon varatuomarit ansaitsevat (isäni sanoin) "tekemättä yhtään mitään, katselemalla vain pari tuntia päivässä jotain papereita työhuoneessaan".  Lapsuudenkodissani olin isäni manipuloinnin, henkisen väkivallan ja pomottamisen kohteena. Äitini isä oli jo murtanut, hän ei osannut enää kuin hyssytellä. Muistan kuinka lapsena rukoilin iltaisin, että äitini jätttäisi isäni ja voisimme muuttaa äidin kanssa kirkonkylään pois kamalalta maatilalta. Isäni käytti vuosia poismuuttoni jälkeen siihen, että hän yritti saada minua vaihtamaan alaa eikä rekisteröinyt menestystäni valitsemallani alalla. Kun kuulin isäni sydänkohtauksesta, olin helpottunut. Toki olin kaikkien sukulaisten ja isäni tuttavien mielissä hirviötytär, joka oli hylännyt hyväsydämisen isänsä, mutta totuus oli se, että isäni oli hyvä vain niille, joita saattoi hallita tai joista saattoi hyötyä. 

Jätä tyttäresi rauhaan, ap. Annan hänen elää elämäänsä ja olla onnellinen ilman sinua. 

Vierailija kirjoitti:

On se vaan sillä tavalla, että syitä on niin” sysissä kuin sepissäkin”. Meillä on sama tilanne, aikuinen lapsi on ollut jo vuosia poissa meidän perhepiiristä. Syynä on se , että hänen ja meidän arvomaailma on erittäin kaukana toisistaan. Olemme suoria ja sanomme mielipiteemme lässyttämättä muuta mitä ajattelemme ja hän on samanlainen. Siispä ei ole missään yhteydessä meihin , eikä veljeensäkään.

En oikeastaan kaipaa häntä ollenkaa. Säälin kylläkin, mutta se olisi liian pitkä tarina kerrottavaksi.

Mitäs siitä. Annetaan elää omaa elämäänsä.

Kyllä, testamentti on tehty.

Pitäisikö aikuisilla lapsilla olla samanlainen arvomaailma kuin vanhemmillaan? Vain silloinko lapsen kanssa voi olla yhteydessä/tekemisissä? Vanhempien arvomaailmako on ainoa oikea ja hyväksyttävä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ole pitänyt äitiini mitään yhteyttä sen jälkeen kun kotoani muutin.

Hän myös silmät pyöreinä ihmettelee syytä ja väittää että kun siskoonkin on niin hyvät välit ja päläpälä. Niinhän niillä narsisteilla on ne lempilapset ja syyllistetyt.

Lapsiani ei todellakaan tapaa koskaan.

Mistä tiedät, että se "silmät pyöreinä" ihmettelee syytä, joe et pidä siihen mitään yhteyttä?

Se on vertauskuva voi pyhä yksinkertaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Ei se vika aina äidissä ole. Taitaa tytär omata erikoisen ja vaikean luonteen. Ei saa mitään kontaktia. Toinen ihminen on sitten neuvoton, eikä tiedä, kuinka lähestyisi.

Tässä tulee mieleen mahdollisuus, että tyttärellä saattaa olla psyykkinen sairaus tai alkava psykoosi.  Jos lapuudenkodissa ei tapahtunut mitään todella kauheaa (insesti, henkilöä on lyöty lapsena, jatkuva moittiminen lapsena) niin on vaikea ymmärtää täydellistä irrottautumista lapsuudenkodista. Itselläni oli joskus kahnausta äidin kanssa, mutta ajattelin aina, että omaa äitiä ei voi kokonaan hylätä. Myöhemmin välit kohenivat, kun itselle tuli elämänkokemusta.

Aikuisuuden merkki on se, että ihminen kykenee antamaan anteeksi vanhemmilleen.

Vierailija kirjoitti:

No jotainhan siellä kotonanne on tapahtunut kun tytär ei halua olla missään tekemisissä. Koitas nyt muistella mikä meni pieleen.

Ehkä tyttärellä on mt-ongelmia, kuten todella monilla muilla nuorilla ihmisillä.?

Vierailija kirjoitti:

Myös minun äitini on sitä mieltä, että parhaansa aina teki ja kaikkensa antoi. Mä en ymmärrä miksi pitää moista väittää, kun ei se pidä paikkaansa käytännössä kenenkään kohdalla. Tai sitten puhutaan jo kunnon marttyyri-meiningistä.

Hän ei pysty käsittelemään mitään välejämme hiertäviä asioita. Mulle riittäisi, että myöntäisi mitä on tapahtunut, ja mentäisiin eteenpäin. Olen myös ilmoittanut omalta osaltani asioiden olevan käsitellyt ja anteeksi annetut, mutta ei, sekään ei riitä.

Hän lietsoo ja pyörittää asioita päässänsä, lopulta tulee aina siihen tulokseen, että ei, hän ei ole tehnyt mitään väärää koskaan, ja ne asiat, jotka on tapahtuneet - no ei ne ole tapahtuneet. Onneksi mulla on veli, joka on elänyt saman elämän, ja on mun tukena tässä. Äitimme välillä hänellekin yrittää ehdottaa, että ehkäpä musta olikin valkoista, ja minä vaan hullu, mutta onneksi siihen velikin sanoo tosi tiukasti, että pitäydytään nyt vaan totuudessa, joka oli jotain ihan muuta kuin se, mitä äitimme päässä tapahtuu.

Ehkä äitini mentaliteettia parhaiten kuvaa se kerta, kun kysyin häneltä, että "kerro yksi asia, mitä olet elämässäsi tehnyt väärin?" Hän ei pystynyt vastaamaan. Ei keksinyt tai pystynyt myöntämään yhtäkään, kaikkein pienintäkään asiaa, minkä olisi koskaan tehnyt väärin.

Itse pystyn kyllä, ja lastenkin kanssa ( teinejä jo kaikki), olemme paljonkin keskustelleet siitä, millaisten asioiden kohdalla koen itse toimineeni väärin ja huonosti, ja miten lapset on ne kokeneet. Mun on helppo myöntää, että suutun liian helposti, tiukassa tilanteessa kärttyilen, enkä kuuntele ollenkaan niin paljon kuin pitäisi. Tässä nyt vain muutama asia. Samoin olen pyrkinyt opettamaan lapsille omien rajojensa tunnistamista ja niistä huolen pitämistä. Olen myös jutellut heidän kanssaan siitä, mitä he pitävät minun osaltani heidän rajojensa rikkomisena, ja saanut osuvia ja pohtimaan pistäviä vastauksia.

Tällä hetkellä emme ole äitini kassa väleissä. Tämä on hänen päätöksensä sen jälkeen, kun en enää antanut hänen rikkoa rajojani, enkä suostunut olemaan pahoillani siitä, että en osaa lukea hänen ajatuksiaan ja toimia niiden mukaan.

 

Ihminen voi todellakin olla täysin sokea omalle toiminnalleen. Niin paljon tiedän äitejä jotka perustelevat oman etunsa lasten edulla, lasten edun ollessa kaukana takana, että en yhtään ihmettele että näiden lapsista tulee tällaisia kärsijöitä. Vieraannutetaan, syytellään isää, yritetään nyhtää erossa kaikki, uhkaillaan lapsilla, käytetään heitä pelinappuloina, ja päivästä toiseen täälläkin on ketjuja joissa kilvan kompataan että oikein teet, hyvähyvä!  Ja jos joku esittää että äidissä taitaa nyt tässä olla vähintään 50% syyllistä, nii alapeukkua ja halveksivaa naurua vain.

Tällainen on sitten sellaisen äidin lapsen aikuisuus. Äiti ei ikinä tule myöntämään että teki yhtään virhettä. Joka päivä lapset joutuu äidin uhreiksi tänäkin päivänä, kun äiti vain lasten parasta ja etua ajattelee.

Miettikääs tätä  hetki. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se vika aina äidissä ole. Taitaa tytär omata erikoisen ja vaikean luonteen. Ei saa mitään kontaktia. Toinen ihminen on sitten neuvoton, eikä tiedä, kuinka lähestyisi.

Tässä tulee mieleen mahdollisuus, että tyttärellä saattaa olla psyykkinen sairaus tai alkava psykoosi.  Jos lapuudenkodissa ei tapahtunut mitään todella kauheaa (insesti, henkilöä on lyöty lapsena, jatkuva moittiminen lapsena) niin on vaikea ymmärtää täydellistä irrottautumista lapsuudenkodista. Itselläni oli joskus kahnausta äidin kanssa, mutta ajattelin aina, että omaa äitiä ei voi kokonaan hylätä. Myöhemmin välit kohenivat, kun itselle tuli elämänkokemusta.

Tämä tytär kuitenkin onnistunut 26 ikävuoteen mennessä hankkimaan itselleen ammattikorkeakoulutuksen ja työpaikan, itse itsensä elättämällä ja apua esimerkiksi vanhemmilta saamatta, ilmeisesti kestäviä ja mielekkäitä ihmissuhteita myös kun on naimisiin mennyt ja häissä vanhoja tuttaviakin ollut. En toki tarkoita etteikö mielenterveysongelmaisella ja psykoottisellakin ihmisellä voisi olla kaikkea tätä, ja kyllä moni muukin on itsensä kouluttanut ilman latin latia avustusta vanhemmilta, mutta kyllä se nyt vaan kuitenkin aika hyvästä elämänhallinnasta kielii eikä mistään totaaliromahduksesta ainakaan. 

Ketjun aloittaja kuulosta narsistilta. Suosittelisin hänelle psykologille menoa, mutta epäilen pystyykö hän sielläkään katsomaan peiliin ja tajuamaan mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämähän on vallan omituinen ketju. Tuntuu siltä monen kirjoittajan mielestä, että me äidit ja isät ollaan vallan mahdottomia ja kaiken pahan juurisyitä sukupolvesta toiseen ja nämä ihanat lapsukaiset hellan duudelis aivan herran enkeleitä , joissa ei koskaan ole mitään vikaa. Ihan ovat täydellisiä.

Mistähän ne sitten tulevat ne pahat isät ja äidit😂

Mene marttyyri juomaan lisää viinaa ja aja perheesi pois kotoa niinkuin olet aina tehnyt.

Pointti oli varmaankin sanoa että ne vanhemmat ovat oman lapsuutensa tuotoksia? Jos kerran kaikki on aina vain ja ainoastaan vanhempien syy, niin eihän se syy ole näidenkään vanhempien, vaan heidän vanhempien vanhempien vanhempien jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myös minun äitini on sitä mieltä, että parhaansa aina teki ja kaikkensa antoi. Mä en ymmärrä miksi pitää moista väittää, kun ei se pidä paikkaansa käytännössä kenenkään kohdalla. Tai sitten puhutaan jo kunnon marttyyri-meiningistä.

Hän ei pysty käsittelemään mitään välejämme hiertäviä asioita. Mulle riittäisi, että myöntäisi mitä on tapahtunut, ja mentäisiin eteenpäin. Olen myös ilmoittanut omalta osaltani asioiden olevan käsitellyt ja anteeksi annetut, mutta ei, sekään ei riitä.

Hän lietsoo ja pyörittää asioita päässänsä, lopulta tulee aina siihen tulokseen, että ei, hän ei ole tehnyt mitään väärää koskaan, ja ne asiat, jotka on tapahtuneet - no ei ne ole tapahtuneet. Onneksi mulla on veli, joka on elänyt saman elämän, ja on mun tukena tässä. Äitimme välillä hänellekin yrittää ehdottaa, että ehkäpä musta olikin valkoista, ja minä vaan hullu, mutta onneksi siihen velikin sanoo tosi tiukasti, että pitäydytään nyt vaan totuudessa, joka oli jotain ihan muuta kuin se, mitä äitimme päässä tapahtuu.

Ehkä äitini mentaliteettia parhaiten kuvaa se kerta, kun kysyin häneltä, että "kerro yksi asia, mitä olet elämässäsi tehnyt väärin?" Hän ei pystynyt vastaamaan. Ei keksinyt tai pystynyt myöntämään yhtäkään, kaikkein pienintäkään asiaa, minkä olisi koskaan tehnyt väärin.

Itse pystyn kyllä, ja lastenkin kanssa ( teinejä jo kaikki), olemme paljonkin keskustelleet siitä, millaisten asioiden kohdalla koen itse toimineeni väärin ja huonosti, ja miten lapset on ne kokeneet. Mun on helppo myöntää, että suutun liian helposti, tiukassa tilanteessa kärttyilen, enkä kuuntele ollenkaan niin paljon kuin pitäisi. Tässä nyt vain muutama asia. Samoin olen pyrkinyt opettamaan lapsille omien rajojensa tunnistamista ja niistä huolen pitämistä. Olen myös jutellut heidän kanssaan siitä, mitä he pitävät minun osaltani heidän rajojensa rikkomisena, ja saanut osuvia ja pohtimaan pistäviä vastauksia.

Tällä hetkellä emme ole äitini kassa väleissä. Tämä on hänen päätöksensä sen jälkeen, kun en enää antanut hänen rikkoa rajojani, enkä suostunut olemaan pahoillani siitä, että en osaa lukea hänen ajatuksiaan ja toimia niiden mukaan.

 

Ihminen voi todellakin olla täysin sokea omalle toiminnalleen. Niin paljon tiedän äitejä jotka perustelevat oman etunsa lasten edulla, lasten edun ollessa kaukana takana, että en yhtään ihmettele että näiden lapsista tulee tällaisia kärsijöitä. Vieraannutetaan, syytellään isää, yritetään nyhtää erossa kaikki, uhkaillaan lapsilla, käytetään heitä pelinappuloina, ja päivästä toiseen täälläkin on ketjuja joissa kilvan kompataan että oikein teet, hyvähyvä!  Ja jos joku esittää että äidissä taitaa nyt tässä olla vähintään 50% syyllistä, nii alapeukkua ja halveksivaa naurua vain.

Tällainen on sitten sellaisen äidin lapsen aikuisuus. Äiti ei ikinä tule myöntämään että teki yhtään virhettä. Joka päivä lapset joutuu äidin uhreiksi tänäkin päivänä, kun äiti vain lasten parasta ja etua ajattelee.

Miettikääs tätä  hetki. 

Hitto, nyt oli hyvä teksti! Tämän kyllä todellakin näkee jo näistä pikkulasten vanhemmista kenestä on tulossa lapsensa lähinnä mt- ongelmaiseksi tekevä äityliini.

Vähän offari, mutta minä menin naimisiin maistraatissa erään ystäväpariskunnan olessa todistajana. En ole koskaan halunnut isoja häitä, joiksi ne olisi muodostunut, jos olisin kertonut asiasta etukäteen. Ilmoitin asiasta vanhemilleni tilaisuuden jälkeen (minulla ihan hyvät välit vanhempiini).

En voinut edes kuvitella, että tästä seurasi puolen vuoden mykkäkoulu. Äiti ottaa tämän ”naimisiin karkaamisen” edelleen tasaisin väliajoin esille. Olen kuitenkin ollut 10 vuotta naimisissa.

Tulipa opittua, että äid(e)ille tyttären häät ovat pyhä asia.

Itsellä välit poikki isosiskoon. Ilkeämpää, manipuloivampaa ja dominoivampaa henkilöä saa etsiä. Alistaa kai nykyään lapsiaan. Itse hän pitää itseään "erittäin kilttinä ja valoisana". Olkoon mukamas sellainen ihan omassa rauhassa, en kaipaa.

Vierailija kirjoitti:

Aikuisuuden merkki on se, että ihminen kykenee antamaan anteeksi vanhemmilleen.

Enemmän tuurista kiinni. Jos siihen pystyy, niin vanhempi ei ole varmasti ensinnäkin ollut pahimpaa sorttia ja/tai elämässä on ollut muita luotettavia aikuisia, jotka ovat pystyneet olemaan tueksi. Ei vanhempi saa käyttäytyä ihan miten tahansa lapsiaan kohtaan.

https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/kaikella-kunnioituksella-irtiotto…

"Tämänhetkisissä terapiasuuntauksissa ovat olleet jo pitkään vallalla anteeksiannon ja unohtamisen korostukset. Todetaan, että vanhemmat tekivät parhaansa, ettei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus, ettei ole syytä katkaista välejä häikäilemättömästi valtaansa käyttäviin vanhempiin, koska he ovat silti vanhempia. Katriina Järvinen arvostelee ankarasti näitä näkemyksiä. Hän viittaa ohimennen tunnetun psykoanalyytikon Alice Millerin näkemyksiin, mutta mielestäni Millerin ajatusmaailma, mustan pedagogiikan käsite, on Järvisen taustalla laajemmaltikin. Vanhemmat eivät kertakaikkiaan aina ole hyviä, eikä heille tarvitse antaa anteeksi, ainakaan jos he eivät todella kadu tekemisiään."

Kirjoita testamentti pojallesi. Ja testamentissä kerro tyttärellesi, että on ollut maailman paskin tytär ja ainoa toiveesi on, että kieltäytyisi myös lakisääteisestä osasta perintöä.

Hienoja kirjoituksia täällä mutta ajatelkaapa joskus millainen mahtoi olla oman äitinne lapsuus, kasvatus, kotiolot ja viinan käyttö ja etenkin vanhempiensa keskinäiset välit.

Ihan liian vähälle huomiolle jätätte isänne roolin (isän suvun) eli sen millaisessa puristuksessa hän ehkä piti äitiänne ja mitä ette edes huomanneet!

Et ole äiti tyttärellesi. Ilmeisesti ikinä ollutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Aikuisuuden merkki on se, että ihminen kykenee antamaan anteeksi vanhemmilleen.

Aikuisuuden merkki on että ihminen kykenee jättämään narsistiset manipuloijat taakseen!