Lue keskustelun säännöt.
Jaha, en saanut kutsua oman tyttäreni häihin ):
30.06.2021 |
Meillä on ollut käytännössä aina aika huonot välit tyttäreemme. Aina on tuntunut etten tiedä mitään hänen elämästään vaikka hän on oma lapseni. Tyttö ilmeisesti alkoi seurustelemaan yhden pojan kanssa ilmeisesti kahdeksan tai yhdeksän luokalla, mutta kuulin tästä vasta eräältä ulkopuoliselta ihmeseltä vasta ysin viimeisenä viikkona. Siitä sitten he menivätkin samaan lukioon pojan kanssa. Olen tavannut hänet pariin kertaan ja ihan mukavalta hän vaikuttaa, hänessä ja tyttäressäni on paljon yhteistä.
Siis monesti hänelle sanottiin että on ihan ok tuoda näytille ja pariin kertaan ehkä vähän pakotettukkin, mutta tytär on kieltänyt kokonaan koko pojan olemassa olon. Lukio meni ihan hyvin, mutta päiviä jolloin tytär on tullut humalassa kotiin (16-17) vuotiaana. Hän sitten lähti toiseen kaupunkiin opiskelemaan lukion jälkeen ja sen jälkeen en oikein tiedä mitä tyttären elämässä on tapahtunut. Ilmeisesti töissä on käynyt ja ammattikorkeassa myös. Ainakin kahden kuvan mukaan tämä poikakin on jossain siellä ollut opiskelemassa.
Siitä pari vuotta eteenpäin nykypäivään kun tytär on 26 ja sain kuulla perhetutuilta, joiden lapsella on ilmeisesti jotain kontaktia tyttäreemme että hän on mennyt naimisiin pari viikkoa sitten ja ihmetteli että miksi me emme olleet siellä. Myöskään poikamme ei saanut kutsua häihin. Nykypäivänä ei minulla ole paljoa mitään kontaktia tyttäreen, en tiedä missä hän asuu tai mitä työkseen tekee.
Että semmosta ): vertaistukea kiitos
Kommentit (444)
341/444
|
02.07.2021 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Pitää ihan sanoa kiitokset ap:lle tästä kirjoituksesta: todella hyvin tehty provo, joka on synnyttänyt ihan oikeaa keskustelua monille kipeistä asioista!
Vaikka muuten en niin välitä kiusaamismielessä keksityistä jutuista, niin ehkä tässä on Vauva.fi -palstan vähän kummallista kulttuuria parhaimmillaan.
Se, miten tämä tarina vähitellen aukeaa ja miten se pitää lukijoita otteessaan on todella onnistunut: lapsi lähtee yöllä ”oho, se katos, no, varmaan ulkomaille, liian työlästä selvittää yhteystietoja. Hänellä on ehkä voinut juuri olla ylioppilasjuhlatkin, (paitsi jos on niin näkymätön, ettei tämäkään tullut kenellekään mieleen) silti tulevaisuudesta ei mitään puhetta. Jostain syystä ei ole isovanhempiakaan, jotka olisivat kaivanneet. Somessa ei joko hyväksytä pyyntöjä tai ei tule edes mieleen kysyä.
Monta vuotta myöhemmin on häät, noloa kun ei tule kutsutuksi, mutta ”ne on muutenkin jo varmaan ulkomailla” :D
Kiitos tästä, välinpitämättömyys ja näkymättömyys perheessä on iso aihe, ja osasit käsitellä sitä hyvin, ”ihassama”- äitiä esittäen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja näin se keittiöpsykologia toimii!
Hirveän jyrkkiä kannanottoja ja neuvoja ihmisille, joita ei tunneta. Useimmiten välien viilenemiseen löytyy syytä molemmista osapuolista.
Jos haluaa pysyä erillään omista vanhemmistaan, niin olisi kai johdonmukaista jättää myös perintö ottamatta!! Vai toimitaanko sitten vanhan sanonnan mukaan: "Kuollessaan se koirakin tapansa parantaa".
Ajattelin aiemmin, että kun vanhempani ovat minut maailmaan tehneet, niin jos en rakkautta heiltä saa ja arvokasta lapsuutta niin sitten se, mikä on heille(hänelle) tärkeintä maailmassa, vien sen. Raha. Näyttää silti, että sairastelustaan huolimatta, ei tunnu heittävän lusikkaa nurkkaan millään, joten nykyään olen sitä mieltä että on se ja sama. Kuolen itse aiemmin. Lapsuudestani tullut sen verran pahoja mielenterveysongelmia, että minulle riittää tämä elämä.
T. Narsistin tytär
Vierailija kirjoitti:
Äitini on ihan samanlainen kuin ap, ettei ymmärrä mitä väärää hän on tehnyt kun molempiin lapsiin on hankalat välit ja meille kummallekin lapselle olisi valtava helpotus, jos ei oltaisi äidin kanssa yhteydessä ollenkaan.
Äiti vaan hokee ”parhaani oon tehnyt, mitään pahaa en oo koskaan teille halunnut”. No jos ei oo pahaa koskaan halunnut niin miksi koko meidän eliniän kestänyt haukkuminen, mitätöiminen, lyttääminen, ulkonäön arvostelu, vähätteleminen, huutaminen? Lisäksi hänen ja isäni jatkuva vapaa-ajan kännääminen ollessamme lapsia ja äidillä vuosikymmeniä hoitamaton masennus, johon ei ole suostunut hakemaan apua.
Selvä, ehkä et ole ”tietoisesti” halunnut pahaa mutta paljon pahaa olet kuitenkin saanut aikaan ja molemmat lapset yli 40-vuotiaina taistelemme mt-ongelmien kanssa, äiti!
Kaiken elämänkokemukseni perusteella musta on tullut kyyninen paskiainen, mutta tarinasi kosketti aidosti. Ehkä siksi, että pystyn samaistumaan siihen niin hyvin, mutta koskaan aikaisemmin en ole tuntenut sellaista suojelunhalua kuin lukiessani viestisi. Toivottavasti sinulla on edessä parempi ja onnellisempi tulevaisuus! ❤❤
Itse en ole läheinen äitini kanssa, en sitten yhtään. Häihin voisin kutsua, mutta muuten ei kiinnosta juuri kuulumisia vaihdella.
Kun olin pieni niin hänelle työ oli tärkeämpi kuin tutustua omaan tyttäreensä, joten etäisiksi jäätiin. Ja niinä harvoina kertoina kun äitiä näin, niin ei hän osannut lapsia käsitellä/hoitaa/puhutella, itse ennemminkin pelkäsin omaa äitiäni nuorempana.
Oot varmaan ollut kamala äiti, ei tuu muuta mieleen. Mulla on itellä etäiset välit isääni, hän on ulkomaalainen, mutta en riidoissa ole. Äitini on taas paras kaverini, ja kesän asun sen kanssa ja reissaan. Äiti on paras.
Mietipä mitä oot tehnyt. Et ole pistänyt lastasi ykköseksi elämässä, kun se olisi ollut tarpeen. Olet varmasti alkoholisti, vaihtanut miehiä, tai laiminlyönyt lastenhoidon. Ei mulla muuta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Misi ne välit ovat olleet aina huonot? haietteko väleihin jotakin apua, esim. perheneuvolasta tytön ollessa lapsi? Millaiset suhteet tytöllä ja hänen veljellään on ollut? Miksi ne ovat olleet sellaiset? Oletko ollut yhteydessä tyttöön? Soitellut? Lähettänyt viestejä? Auttanut muutoissa? Antanut opiskelija-asuntoon takuurahan? yms.?
Onko pojalle annettu enemmän vapauksia, huomiota tai rahaa kuin tytölle?
No siis en oikein itsekkään tiedä miksi niin huonot ovat olleet, kahta vuotta nuorempaan poikaan on paljon paljon paremmat olleet. Emme hakeneet mitään apua, kuvittelimme kyseessä olevan enemmänkin teini-iän angstailua. No siis ei tyttö kuulemma ikinä paljoa veljelleen puhunut (saattaa johtua ihan ikäerosta). No siis olen yrittänyt, muttei minulla ole hänen puhelinnumeroansa yms. Siis lukion jälkeen tytär "muutti" meiltä aikalailla niin että pakkasi tavaransa nosti rahat tililtänsä ja sanoi lähtevänsä, eli siis en auttanut muutossa tai opiskelia asunnon rahoittamisessa. Mielestäni en kyllä pojalle ole antanut yhtään enempää mitään, mutta tulemme tulemme niin paljon paremmin toimeen niin saattaa olla että kyllä jotain, mutta suoraan sanottuna niin vähän niin harvoin ettei siitä kukaa suuttuisi
ap
Et auttanut omaa lastasi taloudellisesti? Aika hurjaa, vaikka se olisi ollut hänen oma päätöksensä. Itselläni juuri tämä on aiheuttanut suuren vihan isääni kohtaan.
No siis miten minun olisi pitänyt tukea rahallisesti lasta, joka lähtee sanomatta mitään etukäteen mahdollisesti jopa toiselle paikkakunnalle
ap
Mä veikkaan että tyttö on viimeisen kerran yrittänyt saada huomiota tuolla tempulla, ja odottanut vuosia että teistä kuuluisi jotain. Kun ei ole kuulunut, niin hän ei ole halunnut olla se joka "antaa periksi" ja ottaa yhteyttä, ja sinähän et ole halunnut myöskään olla se henkilö joka ensin yhteyttä ottaa. Eli sellainen omena millainen puu. Eli loukatut egot siellä törmäilee. Muista että vanhemman tehtävä on ojentautua lapsen suuntaan, vaikka molemmat olisivat jo aikuisia.
Epäilenpä, että ei törmäile egot, vaan lapsi on kovettanut itsensäkin välittämästä. Näin minulle kävi. Isäni kuoli kun olin hyvin nuori, minkä jälkeen kuvioon astui väkivaltainen isäpuoli viinapullon kanssa, josta alkoi äidillekin huikka maittaa.
Minä yritin pitää yhteyttä, mutta en jaksanut, kun äidille yhteydenpito tarkoitti kännisiä öisiä puheluita, missä valitti isäpuolesta, josta tietenkään kuitenkaan ei voinut erota.
Kun täytin 19, minulla on synttäripäivänä selittämätön, kummallisen itkuinen olo. Illalla sen tajusin: äiti ei ollut muistanut syntymäpäivää mitenkään. Kotoahan minut patistettiin ulos 17 vuotiaana.
Siitä illasta alkoi kasvuni irti, tänään olemme hyvin löyhästi tekemisissä, isäpuoli on jo viinaansa kuollut. Nyt äidillä on ääni kellossa: lapsi on hänet, yksinäisen vanhuksen, hylännyt. Yrittää tiukata asioitani niinä 3 kertana (siskon lapsen synttärit) vuodessa, kun tapaamme.
Ei ole mitenkään egokysymys, että en yhteyttä pidä, tosiaankaan.
Joo siis mitä: kun vanhempi ei vuosikausiin edes yritä = halua ottaa yhteyttä lapseensa, se on lapsen egon törmäilyä, että ei vuosien jälkeen enää itse halua yhteyttä ottaa???
Molemmat pitää itsepäisesti kiinni siitä että minä en ainakaan ota yhteyttä, ottakoon se toinen. Ihan peruskuvio isoegoisilla ihmisillä. Mistään juoppojutuista ei apn kohdalla ollut kyse.
Ai tunnet heidät ja tyttären egon?
Minä luulen muuta. Luulen tyttären vihdoin saaneen kasatuksi itsensä ja elämänsä koko lapsuuden jatkuneen välinpitämättämyyden jälkeen, joten hän ei näe mitään syytä ottaa yhteyttä.
Eli kyse ei ole egosta, vaan siitä, että vanhemmasta on tullut hänelle yhdentekevä ihminen, jonka kuulumiset ei kiinnosta, kuten tyttären kuulumiset eivät ole koskaan kiinnostaneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Misi ne välit ovat olleet aina huonot? haietteko väleihin jotakin apua, esim. perheneuvolasta tytön ollessa lapsi? Millaiset suhteet tytöllä ja hänen veljellään on ollut? Miksi ne ovat olleet sellaiset? Oletko ollut yhteydessä tyttöön? Soitellut? Lähettänyt viestejä? Auttanut muutoissa? Antanut opiskelija-asuntoon takuurahan? yms.?
Onko pojalle annettu enemmän vapauksia, huomiota tai rahaa kuin tytölle?
No siis en oikein itsekkään tiedä miksi niin huonot ovat olleet, kahta vuotta nuorempaan poikaan on paljon paljon paremmat olleet. Emme hakeneet mitään apua, kuvittelimme kyseessä olevan enemmänkin teini-iän angstailua. No siis ei tyttö kuulemma ikinä paljoa veljelleen puhunut (saattaa johtua ihan ikäerosta). No siis olen yrittänyt, muttei minulla ole hänen puhelinnumeroansa yms. Siis lukion jälkeen tytär "muutti" meiltä aikalailla niin että pakkasi tavaransa nosti rahat tililtänsä ja sanoi lähtevänsä, eli siis en auttanut muutossa tai opiskelia asunnon rahoittamisessa. Mielestäni en kyllä pojalle ole antanut yhtään enempää mitään, mutta tulemme tulemme niin paljon paremmin toimeen niin saattaa olla että kyllä jotain, mutta suoraan sanottuna niin vähän niin harvoin ettei siitä kukaa suuttuisi
ap
Et auttanut omaa lastasi taloudellisesti? Aika hurjaa, vaikka se olisi ollut hänen oma päätöksensä. Itselläni juuri tämä on aiheuttanut suuren vihan isääni kohtaan.
No siis miten minun olisi pitänyt tukea rahallisesti lasta, joka lähtee sanomatta mitään etukäteen mahdollisesti jopa toiselle paikkakunnalle
ap
Mä veikkaan että tyttö on viimeisen kerran yrittänyt saada huomiota tuolla tempulla, ja odottanut vuosia että teistä kuuluisi jotain. Kun ei ole kuulunut, niin hän ei ole halunnut olla se joka "antaa periksi" ja ottaa yhteyttä, ja sinähän et ole halunnut myöskään olla se henkilö joka ensin yhteyttä ottaa. Eli sellainen omena millainen puu. Eli loukatut egot siellä törmäilee. Muista että vanhemman tehtävä on ojentautua lapsen suuntaan, vaikka molemmat olisivat jo aikuisia.
Epäilenpä, että ei törmäile egot, vaan lapsi on kovettanut itsensäkin välittämästä. Näin minulle kävi. Isäni kuoli kun olin hyvin nuori, minkä jälkeen kuvioon astui väkivaltainen isäpuoli viinapullon kanssa, josta alkoi äidillekin huikka maittaa.
Minä yritin pitää yhteyttä, mutta en jaksanut, kun äidille yhteydenpito tarkoitti kännisiä öisiä puheluita, missä valitti isäpuolesta, josta tietenkään kuitenkaan ei voinut erota.
Kun täytin 19, minulla on synttäripäivänä selittämätön, kummallisen itkuinen olo. Illalla sen tajusin: äiti ei ollut muistanut syntymäpäivää mitenkään. Kotoahan minut patistettiin ulos 17 vuotiaana.
Siitä illasta alkoi kasvuni irti, tänään olemme hyvin löyhästi tekemisissä, isäpuoli on jo viinaansa kuollut. Nyt äidillä on ääni kellossa: lapsi on hänet, yksinäisen vanhuksen, hylännyt. Yrittää tiukata asioitani niinä 3 kertana (siskon lapsen synttärit) vuodessa, kun tapaamme.
Ei ole mitenkään egokysymys, että en yhteyttä pidä, tosiaankaan.
Joo siis mitä: kun vanhempi ei vuosikausiin edes yritä = halua ottaa yhteyttä lapseensa, se on lapsen egon törmäilyä, että ei vuosien jälkeen enää itse halua yhteyttä ottaa???
Molemmat pitää itsepäisesti kiinni siitä että minä en ainakaan ota yhteyttä, ottakoon se toinen. Ihan peruskuvio isoegoisilla ihmisillä. Mistään juoppojutuista ei apn kohdalla ollut kyse.
Ai tunnet heidät ja tyttären egon?
Minä luulen muuta. Luulen tyttären vihdoin saaneen kasatuksi itsensä ja elämänsä koko lapsuuden jatkuneen välinpitämättämyyden jälkeen, joten hän ei näe mitään syytä ottaa yhteyttä.
Eli kyse ei ole egosta, vaan siitä, että vanhemmasta on tullut hänelle yhdentekevä ihminen, jonka kuulumiset ei kiinnosta, kuten tyttären kuulumiset eivät ole koskaan kiinnostaneet.
Näin meillä kävi, mutta kyllä siinä oli egostakin kyse, nimittäin äitini. Hänelle on todella kova paikka, kun ihmiset kyselevät, missä olen esim. töissä ja hän ei osaa vastata. Olen siis tekemisissä parin muun sukulaisen kanssa, jotka kyllä tuntevat tarinan.
Nyt on äidille käynyt pakkomielteeksi "palauttaa" äiti/tytärsuhde, mutta miten palautat jotain sellaista, mitä ei koskaan ole ollutkaan? Enkä todellakaan mene siihen lankaan, että pitäisin yhteyttä sen vuoksi, että minulla on nyt hänen egoaan hierova välinearvo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Misi ne välit ovat olleet aina huonot? haietteko väleihin jotakin apua, esim. perheneuvolasta tytön ollessa lapsi? Millaiset suhteet tytöllä ja hänen veljellään on ollut? Miksi ne ovat olleet sellaiset? Oletko ollut yhteydessä tyttöön? Soitellut? Lähettänyt viestejä? Auttanut muutoissa? Antanut opiskelija-asuntoon takuurahan? yms.?
Onko pojalle annettu enemmän vapauksia, huomiota tai rahaa kuin tytölle?
No siis en oikein itsekkään tiedä miksi niin huonot ovat olleet, kahta vuotta nuorempaan poikaan on paljon paljon paremmat olleet. Emme hakeneet mitään apua, kuvittelimme kyseessä olevan enemmänkin teini-iän angstailua. No siis ei tyttö kuulemma ikinä paljoa veljelleen puhunut (saattaa johtua ihan ikäerosta). No siis olen yrittänyt, muttei minulla ole hänen puhelinnumeroansa yms. Siis lukion jälkeen tytär "muutti" meiltä aikalailla niin että pakkasi tavaransa nosti rahat tililtänsä ja sanoi lähtevänsä, eli siis en auttanut muutossa tai opiskelia asunnon rahoittamisessa. Mielestäni en kyllä pojalle ole antanut yhtään enempää mitään, mutta tulemme tulemme niin paljon paremmin toimeen niin saattaa olla että kyllä jotain, mutta suoraan sanottuna niin vähän niin harvoin ettei siitä kukaa suuttuisi
ap
Et auttanut omaa lastasi taloudellisesti? Aika hurjaa, vaikka se olisi ollut hänen oma päätöksensä. Itselläni juuri tämä on aiheuttanut suuren vihan isääni kohtaan.
No siis miten minun olisi pitänyt tukea rahallisesti lasta, joka lähtee sanomatta mitään etukäteen mahdollisesti jopa toiselle paikkakunnalle
ap
Mä veikkaan että tyttö on viimeisen kerran yrittänyt saada huomiota tuolla tempulla, ja odottanut vuosia että teistä kuuluisi jotain. Kun ei ole kuulunut, niin hän ei ole halunnut olla se joka "antaa periksi" ja ottaa yhteyttä, ja sinähän et ole halunnut myöskään olla se henkilö joka ensin yhteyttä ottaa. Eli sellainen omena millainen puu. Eli loukatut egot siellä törmäilee. Muista että vanhemman tehtävä on ojentautua lapsen suuntaan, vaikka molemmat olisivat jo aikuisia.
Epäilenpä, että ei törmäile egot, vaan lapsi on kovettanut itsensäkin välittämästä. Näin minulle kävi. Isäni kuoli kun olin hyvin nuori, minkä jälkeen kuvioon astui väkivaltainen isäpuoli viinapullon kanssa, josta alkoi äidillekin huikka maittaa.
Minä yritin pitää yhteyttä, mutta en jaksanut, kun äidille yhteydenpito tarkoitti kännisiä öisiä puheluita, missä valitti isäpuolesta, josta tietenkään kuitenkaan ei voinut erota.
Kun täytin 19, minulla on synttäripäivänä selittämätön, kummallisen itkuinen olo. Illalla sen tajusin: äiti ei ollut muistanut syntymäpäivää mitenkään. Kotoahan minut patistettiin ulos 17 vuotiaana.
Siitä illasta alkoi kasvuni irti, tänään olemme hyvin löyhästi tekemisissä, isäpuoli on jo viinaansa kuollut. Nyt äidillä on ääni kellossa: lapsi on hänet, yksinäisen vanhuksen, hylännyt. Yrittää tiukata asioitani niinä 3 kertana (siskon lapsen synttärit) vuodessa, kun tapaamme.
Ei ole mitenkään egokysymys, että en yhteyttä pidä, tosiaankaan.
Joo siis mitä: kun vanhempi ei vuosikausiin edes yritä = halua ottaa yhteyttä lapseensa, se on lapsen egon törmäilyä, että ei vuosien jälkeen enää itse halua yhteyttä ottaa???
Molemmat pitää itsepäisesti kiinni siitä että minä en ainakaan ota yhteyttä, ottakoon se toinen. Ihan peruskuvio isoegoisilla ihmisillä. Mistään juoppojutuista ei apn kohdalla ollut kyse.
No jos on peruskuviona se, että vanhempi asettaa egonsa lapsensa edelle, niin mitäpä se lapsi voisi muuta oppia?
Huomaa nyt, että vanhempi on ollut kuviossa egonsa kanssa ensin, hän on siis ottanut ensimmäiset egoilun askeleet.
Peruskuvio näin yleisesti vanhempien keskuudessa tämä kyllä ei ole.
Omena on pudonnut kauas puusta.
Olet jo pelkästään kirjoituksesi perusteella umpimielinen omaan napaan tuijottaja.
Vilkaise peiliin ja mieti miksi et saanut kutsua...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei minullakaan ole kontaktia tyttäriini. Eron yhteydessä ex , narsisitimieheni valehteli ja manipuloi heitä, sekä lahjoi, mm. ostamalla maatilan nuorimmalle. Pisti kaiken syykseni, kuten avioliiton aikanakin ja eristi suvusta ja ystävistä. Kertoi heille, että osituksessa vien heidän perintöään. Sanoin, että eikö ensin pidä kuolla, ennen kuin perintöä lasketaan. Olin koko ajan tehnyt rahaa talouteen
Mun äidin suhde minuun oli lapsena jatkuvaa huutamista, haukkumista, nimittelyä ja ivaa. Hän vihasi minua. Olin koko ajan jännittynyt ja yritin keksiä kuinka olla milloinkin, koska vaatimukset vaihteli koko ajan ja hän oli hyvin manipulatiivinen.
Omasta mielestään hän oli ihan kelpo äiti ja minulla hyvä lapsuus.
Olen hänen kanssaan tekemisissä ainoastaan suvun watsappiryhmässä. Meillä ei ole mitään suhdetta mitä voisi alkaa parantamaan, koska mitään suhdetta ei koskaan syntynyt. Edes puhe anteeksiannosta tms on turhaa, koska hän on pääasiassa tyhjyyttä minulle. Jos hautajaisissa tulee kyynel, se tulee siitä surusta, ettei minulla ollut äitiä.
Ap: n kohdalla epäilen jotain tällaista. Tytär on vaan ollut rohkeampi ja suoraselkäisempi kuin minä olisin uskaltanut olla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä, joka kommentoit että äidille kova pala kun muut kyselee kuulumisiasi. Sama juttu, ja mun vanhemmat kuittaa sukulaisille ja muille tutuille että mulla on vakava persoonallisuushäiriö... No, pakko sanoa että pidän tästä uudesta persoonastani paljon enemmän kun olen käsitellyt asiat läpi ja jättänyt toksiset suhteet menneisyyteen ja voin hyvin.
Tän ketjun ap taitaa olla aika tiedostamaton ja niin kai on parempi. Tyttö jatkoi omaa elämäänsä ja toivottavasti hän on onnellinen. Toivottavasti myös ap jatkaa omaa polkuaan ja löytää onnensa. Mennyttä ei voi muuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Misi ne välit ovat olleet aina huonot? haietteko väleihin jotakin apua, esim. perheneuvolasta tytön ollessa lapsi? Millaiset suhteet tytöllä ja hänen veljellään on ollut? Miksi ne ovat olleet sellaiset? Oletko ollut yhteydessä tyttöön? Soitellut? Lähettänyt viestejä? Auttanut muutoissa? Antanut opiskelija-asuntoon takuurahan? yms.?
Onko pojalle annettu enemmän vapauksia, huomiota tai rahaa kuin tytölle?
No siis en oikein itsekkään tiedä miksi niin huonot ovat olleet, kahta vuotta nuorempaan poikaan on paljon paljon paremmat olleet. Emme hakeneet mitään apua, kuvittelimme kyseessä olevan enemmänkin teini-iän angstailua. No siis ei tyttö kuulemma ikinä paljoa veljelleen puhunut (saattaa johtua ihan ikäerosta). No siis olen yrittänyt, muttei minulla ole hänen puhelinnumeroansa yms. Siis lukion jälkeen tytär "muutti" meiltä aikalailla niin että pakkasi tavaransa nosti rahat tililtänsä ja sanoi lähtevänsä, eli siis en auttanut muutossa tai opiskelia asunnon rahoittamisessa. Mielestäni en kyllä pojalle ole antanut yhtään enempää mitään, mutta tulemme tulemme niin paljon paremmin toimeen niin saattaa olla että kyllä jotain, mutta suoraan sanottuna niin vähän niin harvoin ettei siitä kukaa suuttuisi
ap
Et auttanut omaa lastasi taloudellisesti? Aika hurjaa, vaikka se olisi ollut hänen oma päätöksensä. Itselläni juuri tämä on aiheuttanut suuren vihan isääni kohtaan.
No siis miten minun olisi pitänyt tukea rahallisesti lasta, joka lähtee sanomatta mitään etukäteen mahdollisesti jopa toiselle paikkakunnalle
ap
Mä veikkaan että tyttö on viimeisen kerran yrittänyt saada huomiota tuolla tempulla, ja odottanut vuosia että teistä kuuluisi jotain. Kun ei ole kuulunut, niin hän ei ole halunnut olla se joka "antaa periksi" ja ottaa yhteyttä, ja sinähän et ole halunnut myöskään olla se henkilö joka ensin yhteyttä ottaa. Eli sellainen omena millainen puu. Eli loukatut egot siellä törmäilee. Muista että vanhemman tehtävä on ojentautua lapsen suuntaan, vaikka molemmat olisivat jo aikuisia.
Epäilenpä, että ei törmäile egot, vaan lapsi on kovettanut itsensäkin välittämästä. Näin minulle kävi. Isäni kuoli kun olin hyvin nuori, minkä jälkeen kuvioon astui väkivaltainen isäpuoli viinapullon kanssa, josta alkoi äidillekin huikka maittaa.
Minä yritin pitää yhteyttä, mutta en jaksanut, kun äidille yhteydenpito tarkoitti kännisiä öisiä puheluita, missä valitti isäpuolesta, josta tietenkään kuitenkaan ei voinut erota.
Kun täytin 19, minulla on synttäripäivänä selittämätön, kummallisen itkuinen olo. Illalla sen tajusin: äiti ei ollut muistanut syntymäpäivää mitenkään. Kotoahan minut patistettiin ulos 17 vuotiaana.
Siitä illasta alkoi kasvuni irti, tänään olemme hyvin löyhästi tekemisissä, isäpuoli on jo viinaansa kuollut. Nyt äidillä on ääni kellossa: lapsi on hänet, yksinäisen vanhuksen, hylännyt. Yrittää tiukata asioitani niinä 3 kertana (siskon lapsen synttärit) vuodessa, kun tapaamme.
Ei ole mitenkään egokysymys, että en yhteyttä pidä, tosiaankaan.
Joo siis mitä: kun vanhempi ei vuosikausiin edes yritä = halua ottaa yhteyttä lapseensa, se on lapsen egon törmäilyä, että ei vuosien jälkeen enää itse halua yhteyttä ottaa???
Molemmat pitää itsepäisesti kiinni siitä että minä en ainakaan ota yhteyttä, ottakoon se toinen. Ihan peruskuvio isoegoisilla ihmisillä. Mistään juoppojutuista ei apn kohdalla ollut kyse.
Ai tunnet heidät ja tyttären egon?
Minä luulen muuta. Luulen tyttären vihdoin saaneen kasatuksi itsensä ja elämänsä koko lapsuuden jatkuneen välinpitämättämyyden jälkeen, joten hän ei näe mitään syytä ottaa yhteyttä.
Eli kyse ei ole egosta, vaan siitä, että vanhemmasta on tullut hänelle yhdentekevä ihminen, jonka kuulumiset ei kiinnosta, kuten tyttären kuulumiset eivät ole koskaan kiinnostaneet.
Mä taas luulen että nuori odotti kyllä että äiti soittaisi edes perään, mutta kun ei soittanut, niin ei sitten itsekään enää ottanut yhteyttä. Noin minäkin olisin tehnyt, ja muutamaan otteeseen noin on käynytkin, kunnes isäni on sovitellut välissämme. Kyllä siinä pitää omasta egosta pitää kiinni, ettei tule joka kerta vedetyksi kölin alta. Miksi noin kitkerä suhtautuminen?
Minä olen sitä mieltä että yhteyden otto kuuluu aina vanhemmalle. Itse en sitä äidiltäni saanut, mutta oma tyttäreni saa joka ikinen kerta, eli en ikinä odottele että hän soittaisi minulle, ja jos ei soittaisi, niin en minäkään sitten soittaisi, ja näin välit menisivät katki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pah, taas tällainen. Voisi olla äitini kirjoittama, hänkään ei lainkaan ymmärrä, miksi en halua olla tekemisissä. Viinanhuuruinen, epävakaa ja pelottava lapsuuteni ei voi olla siihen osasyynä sitten mitenkään, ehei. Eikä koko elämäni jatkunut alistaminen, lyttääminen, hulluksi, kehitysvammaiseksi jne. haukkuminen, ei tietenkään. Minä vain haluan olla hankala.
Varmaan tässä perheessä ollaan estyneitä, varauksellisia, sulkeutuneita. Ehkä äiti, isä ja velikin. Ehkä suvussa muitakin. Ei siis kukaan oikein avaudu asioistaan. Ehkä aspergeria, tai sulkeutunutta persoonallisuutta tms. Mulla tämmösta ja pojalla myös ja luulen että mummoni ja hänen suvusta periytyy. Siksi karmealta kuulostaa tuo arvostelu, kun ette yhtään tunne perhettä. Kaverini isä käyttäyti minua kohtaan jotenkin oudosti. Ei kertonut puheluistani ym. Luulin että inhoaa minua. Sitten kaverini, joka ei jäykän ajatusmaailmansa takia kykene töihin, ahdistuu heti, sanoi, että hän varmaan asperger autistinen, kun nuoruus ja kaikki niin vaikeaa. Silloin tajusin, että nìn onkin ja isänsä myös. Kertoikin että isän ihmissuhteet outoja. Ilmanko eivät auttaneet lastaan, kun itse samanlaisia. Se on silloin normaalia. Apn perheessä voi myös olla tämmöstä.
Vierailija kirjoitti:
Pah, taas tällainen. Voisi olla äitini kirjoittama, hänkään ei lainkaan ymmärrä, miksi en halua olla tekemisissä. Viinanhuuruinen, epävakaa ja pelottava lapsuuteni ei voi olla siihen osasyynä sitten mitenkään, ehei. Eikä koko elämäni jatkunut alistaminen, lyttääminen, hulluksi, kehitysvammaiseksi jne. haukkuminen, ei tietenkään. Minä vain haluan olla hankala.
Oletko kertonut tuota äidillesi? Ehkä kannattaisi. Oma tyttäreni kertoi minulle kyllä millainen hänen mielestään olen, ja se kyllä kannatti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pah, taas tällainen. Voisi olla äitini kirjoittama, hänkään ei lainkaan ymmärrä, miksi en halua olla tekemisissä. Viinanhuuruinen, epävakaa ja pelottava lapsuuteni ei voi olla siihen osasyynä sitten mitenkään, ehei. Eikä koko elämäni jatkunut alistaminen, lyttääminen, hulluksi, kehitysvammaiseksi jne. haukkuminen, ei tietenkään. Minä vain haluan olla hankala.
Oletko kertonut tuota äidillesi? Ehkä kannattaisi. Oma tyttäreni kertoi minulle kyllä millainen hänen mielestään olen, ja se kyllä kannatti.
Olen kertonut, monta kertaakin kun vielä yritin olla väleissä. Minä kuvittelin kaiken, ei meillä ole ollut tuollaista. Olen hullu ja siksi luulen tuollaista tapahtuneen, minulla on ollut hyvä lapsuus ja elämä ja olen vain hankala ja kiusallani teen äidin elämästä hankalaa. Ja yritin todellakin monta kertaa ja oli muutamakin välirikko ennen lopullista. Kerroin hänelle myös syyt, miksi en enää halunnut olla tekemisissä ja sen jälkeen en ole vastannut hänelle mihinkään ja olen vaihtanut kaikki tietoni salaisiksi, kun ei jätänyt minua rauhaan ja uhkaili, kiristi ja lahjoi. Minä vain sain tarpeekseni ja tein päätökseni, hänelläkin oli aikaa tehdä omansa liki 20 vuotta.
Nyt kannattaisi ehkä ap:n tehdä aleksitymia-testi sekä asperger-testi.
Nyt ei kaikki ole kohdillaan. Normaaliperheessä tai läheisimpien kesken tulisi syntyä syvä tunneyhteys ja rakkaus sekä välittäminen. Jotain tällaista puuttuu teidän perheestänne ja sinusta ap. Normaali välittävä äiti ei pysty elää, vaikka olisi kuinka kiireinen, tietämättä, minne lapsi muutti ja mitä teki. Normaali äiti lähtee vierailemaan hetimmiten lapsen asuntoon, hankkii sinne tarvikkeita ja kyselee, mitä lapsi tarvitsee. Ja jo ennen lapsen muuttoa ikävuosina 1-16 vanhempien tulee olla kiinnostuneita, kehua lastaan. Siitä syntyy side lapsen ja vanhemman välille.
esim testi
Kyllä on kauheaa lukea äitien/ äidin tuomitsemista. Kukahan olisi varmuudella riittävän kyvykäs hankkimaan lapsia, kun pitäisi olla suorastaan epäinhimillisen yli-ihminen ollakseen hyvä ja riittävä äiti? Kukaan täällä kirjoitteleva ei tasan tarkkaan tiedä toisen perheen elämästä yhtään mitään, ei siis yhtään mitään, silti ollaan jokaista huonosti voivan nuoren äitiä työntämässä roviolle ja vastuuseen nuoren aikuisen pahoinvoinnista. Aivan varmasti on perheitä, joissa moni asia on henkisesti huonosti, mutta se ei suoraan johda pahoinvointiin nuorella, niistäkin perheistä tulee ihan ok nuoria ja aikuisia. Sitten on myös satavarmasti perheitä, joissa ei ole mikään asia suoraan huonosti, eli vanhemmat eivät ole syyllisiä lapsen pahoinvointiin, mutta joku lapsista ei vaan kehity tasapainoiseksi aikuiseksi. Ilman, että äidissä on syy, silti syytä haetaan vain ja ainoastaan äidistä. Tämä muistuttaa entisaikojen noitavainoa enemmän,kuin mitään muuta. Jostain syystä tälle palstalle ei tulemoniakaan osallistujia, joilla olisi laajempaa näkemystä asioista. Aina ei tarvitse olla omaa kokemusta tällaisista ongelmista ymmärtääkseen, ettei elämä ole mustavalkoista. Todella minimaalinen osa kommenteista on lähtenyt siitä, että varsinaisesti eitarvitse mennäminkään erityisesti isosti pieleen, että nuori voi murrosiässä kasvaa vinoon ja haluta irtautua perheestä. Onneksi suurelta osin tällaista ei tapahdu, edes silloin, kun välit lapsen ja vanhempien kesken eivät ole sydämellisimmät, sillä se on normaalia, ettei välejä katkaista. Etäisyyttä on joskus hyvä ottaa, mutta täydellistä välien katkaisua ei pitäisi tehdä liian herkästi. Ja tiedän mistä puhun, jokainen perheestään repäisemällä irtautuva nuori ei ole kokenut oikeasti väkivaltaa, hyväksikäyttöä tms. Ihan omien nuorten kanssa on myös huomannut, että erityisesti hahmotusvaikeuksista ja pienistä neurologisista häiriöistä kärsivät nuoret ymmärtävät joskus vuorovaikutuksen ja vanhempien kommentit ihan kummallisella tavalla. Jos kyseessä on puhumaton nuori, nämä asiat voivat paisua nuoren pään sisällä vääriin mittasuhteisiin ja johtaa vääriin tulkintoihin. Vierestä seuranneena voin sanoa, että myös tällainen on mahdollista.
Omien kokemusteni kautta haluan tukea kaikkia vanhempia ja erityisesti äitejä, sillä me äidit emme ole yli-ihmisiä. Meillä on omat tunteemme, omat stressimme, vaikeutemme, haasteemme elämässä. Mikään perhe eiole kiiltokuvamaisesti täydellinen. Elämä ei ole paikallaan pysyvä asia, kukaan äiti ei voi pelkästään keskittyä siihen, ettei vahingossakaan esimerkiksi päästä suustaan mitään sellaista, joka nuorta saattaisi joissakin olosuhteissa loukata, tai nuorelle voisi tulla käsitys, että häntä alistetaan, nujerretaan, henkisesti pahoinpidellään? Minusta tämä noitavaino äitejä kohtaan sisältää täydellisen inhimillisyyden puuttumisen äitinä olemista kohtaan. Tuomitaan siitä, ettei ole ollut tarpeeksi kiinnostunut tai sitten siitä, että on sekaantunut ja rajoittanut liikaa? Olen aivan varma, että suurin osa myös näistä äideistä, joiden lapset täällä syyllistävät narsisteiksi tms nujertajiksi, ovat lastaan oikeasti rakastavia ja heidän hyvinvoinnistaan kiinnostuneita.. siis suurin osa. Silti vuorovaikutuksessa on vaaran paikkoja, erityisesti siksi, että nuoren aivot eivät ole vielä kypsyneet ja elämänkokemus on hyvin puutteellinen. Enemmänkin uskon siitä johtuvan, että tällaisia kriisejä perheissä syntyy. Aika harva vanhempilähtee siitä, että omalla lapsella on ehkä joku psykiatrinen häiriö, useimmat uskovat mielialan vaihtelun murrosiässä kuuluvan ikään ja olevan ohimenevä asia. Jälkikäteen on niin helppo sanoa, että silloin ja silloin olisi pitänyt asioihin puuttua sillä ja sillä tavalla. Jälkiviisaus...