Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Mitä tehdä kun ei haluaisi lasta
29.06.2021 |
Olen umpikujassa. Katson sukulaisia, setiä ja tätejä isoine lapsineen ja haluaisin samanlaista yhteenkuuluvuutta ja oman perheen kanssa aikuisine lapsineen. En kuitenkaan mitenkään pysty edes kuvitella että olisin symbioosissa 24/7 täysin avuttoman, passattavan olennon kanssa vuosia, pelkkä ajatus saa ahdistuksen nousemaan pintaan. Että yksityisyys ja oma rauha olisi vuosiksi mennyttä. Osaako kukaan samaistua ja miten tästä eteenpäin? En haluaisi kuitenkaan olla vanhana yksinäinen mummeli. Onko kukaan puntaroinut samojen ongelmien vuoksi?
Kommentit (96)
Näinkö nykyajan nuoret ajattelevat? Että vauvan hoitaminen on vastenmielistä? Että vauvat ovat tylsiä olentoja ilman persoonallisuutta? Vauvat on ihania tuhisijoita, joissa on ihana vauvan tuoksu ja sädekehä. Taaperot on kiireisiä ihmisiä, joilla on loputtomasti tärkeitä projekteja. Kyllä siinä ihminen turhautuu välillä väkisinkin ja tulee itkua. Mutta sitten taas jatketaan hommien parissa. Koululaiset on mukavia ja itsenäisiä ja kiinnostuneita kaikesta. Teini-ikäiset on vilpittömiä, puoliksi lapsia, puoliksi aikuisia ja kun pääsee ne pari hankalinta vuotta, niin niistä kuoriutuu älykkäitä ja osaavia ihmisiä.
Naisen elimistö on rakennettu kantamaan ja synnyttämään vauva ja huolehtimaan siitä syntymän jälkeen. Tässäkin ketjussa synnyttämättömät naiset pohtivat elämää vauvan kanssa ja väitän, että sellainen pohdinta ei ole mahdollista. Hormonaaliset muutokset raskauden aikana ja jälkeen ovat hyvin voimakkaita. Ne muuttavat naisen aika totaalisesti ja varmistavat lapseen kiinnittymisen. Sen takia tämän asian pohtiminen lapsettoman nuoren aikuisen näkökulmasta on jossain mielessä turhaa (koska todellisuus raskauden jälkeen ja lapsen kanssa on ihan täysin toinen maailma, jossa kaikki aikaisemmat lainalaisuudet ovat muuttuneet)
Oma elämäni alkoi lasten saamisen jälkeen. "Oikea elämä". Olin ihan tyytyväinen ennenkin, mutta asiat menivät ihan eri tavalla perspektiiviin lasten saamisen jälkeen. Ei tällaista seikkailua voi kokea ilman lapsia ja olen pahoillani kaikkien lapsettomien ihmisten puolesta. En ymmärrä näitä loputtomia keskusteluja siitä, että sitten ei ole "omaa aikaa", "ei voi matkustella" jne. Samoin nämä "tehkää kirjallinen sopimus, jossa sovitte puolison kanssa pienimmistäkin yksityiskohdista" Haloo! Miten kontrollinhaluinen pitää olla, että tekee jotain tuollaista? Äidit haluavat hoitaa lapsiaan. Isät haluavat huolehtia lapsistaan ja vaimostaan. Se on ihan selvää, että kaikilla palaa joskus hihat ja loppuu usko, mutta niinhän se on kaikkien elämässä toisinaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että pukkaa lapsia ulos ei kerro yhtään mitään siitä, kuinka yksinäinen vahuus on. Se oma kersa voi päätyä narkkiimaan ja myy sutkin saadakseen lisää aineita. Lopeta fantasiointi ja ole realisti. Attendot yms on täynnä vanhuksia joita ei paljon muisteta vaan odotellaan perintöä enintään.
Mutta elämä voi olla monipuolisempaa ja mielenkiintoisempaa, kun saa lapsia. Harva joutuu vanhanakaan Attendolle, jos elää normaalin terveehkön elämän, joka ei sisällä riippuvuuksia ja muuta vaurioittavaa kuten tapaturmaa eikä suvussa ole muistisairauksia eikä luut murru osteoporoosissa niin, ettei selviä enää kotona. (hankkikaa naiset vaihdevuosissa luiden suojaksi hormonikorvavaushoito, jos ei ole perinnöllistä rintasyöpäriskiä!)
Täytyy luottaa siihen, että kun ei itse ole narkki tai suku ja ystävät ole narkkeja ja on vieläpä älykäs ja antaa aikaa lapselle, niin lapsesta kasvaa hyvä tyyppi. Jos lapsi meinaakin joutua huonoille teille, on valmis heti radikaaleihin torjuntatoimiin.
Voi kuinka naiivia, aivan uskomatonta potaskaa aikuisen ihmisen suusta.
Meillä ei ole narkkaavia lapsia, vaikka lasten luokilla on kyllä ollut. Lapsillemme ei maistu tupakka, nuuska, energiajuoma, alkoholi tai muut. Eivät ole riippuvaisia edes kännykästä. Keskiaarvot jokaisella yli ysin. Hyvin menee ja helppoa on. Vanhin on kohta ylioppilas.
Silti voit päätyä yksin sinne Attendoon makaamaan, kun lapsesi elävät omaa elämäänsä. Ei siihen päihteitä tarvita, että lapset hylkäävät ikääntyvät vanhempansa. Osa ei edes tarkoituksella hylkää, vaan elämä vain menee niin, ettei ole mahdollista hoivata äitiä tai isää.
Tähän on niin vaikea vastata, kun useimmille vanhemmillekin vanhemmuus on ristiriitaista. Välillä on todella raskasta, ahdistavaakin ja välillä taas on haljeta rakkaudesta ja ylpeydestä. Mutta kannattaa huomioida se, että ulkopuoliset näkee vanhemmuudesta turhan usein sen v**utuksen pinta-aallokon, mutta ei sitä syvemmällä olevaa onnellisuuden tunnetta. Mutta vaikea päätös tuo on ja kannattaa olla itselleen niin brutaalin rehellinen kuin voi. Silloin ei kadu, teki mitä tahansa.
Hanki mies jolla jo melkein aikuiset lapset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että pukkaa lapsia ulos ei kerro yhtään mitään siitä, kuinka yksinäinen vahuus on. Se oma kersa voi päätyä narkkiimaan ja myy sutkin saadakseen lisää aineita. Lopeta fantasiointi ja ole realisti. Attendot yms on täynnä vanhuksia joita ei paljon muisteta vaan odotellaan perintöä enintään.
Mutta elämä voi olla monipuolisempaa ja mielenkiintoisempaa, kun saa lapsia. Harva joutuu vanhanakaan Attendolle, jos elää normaalin terveehkön elämän, joka ei sisällä riippuvuuksia ja muuta vaurioittavaa kuten tapaturmaa eikä suvussa ole muistisairauksia eikä luut murru osteoporoosissa niin, ettei selviä enää kotona. (hankkikaa naiset vaihdevuosissa luiden suojaksi hormonikorvavaushoito, jos ei ole perinnöllistä rintasyöpäriskiä!)
Täytyy luottaa siihen, että kun ei itse ole narkki tai suku ja ystävät ole narkkeja ja on vieläpä älykäs ja antaa aikaa lapselle, niin lapsesta kasvaa hyvä tyyppi. Jos lapsi meinaakin joutua huonoille teille, on valmis heti radikaaleihin torjuntatoimiin.
Voi kuinka naiivia, aivan uskomatonta potaskaa aikuisen ihmisen suusta.
Meillä ei ole narkkaavia lapsia, vaikka lasten luokilla on kyllä ollut. Lapsillemme ei maistu tupakka, nuuska, energiajuoma, alkoholi tai muut. Eivät ole riippuvaisia edes kännykästä. Keskiarvot jokaisella yli ysin. Hyvin menee ja helppoa on. Vanhin on kohta ylioppilas.
Niin jos teillä ei ole niin kenelläkään muullakaan ei voi olla, vaikka lapset olisivat kuinka hyvästä ja rakastavasta perheestä? Osaatko katsoa yhtään laajemmin oman omahyväisyytesi lomasta?
Katsomme kokoajan ympärillemme. Helpottavaa on ollut se, että jokainen lapsemme on perinyt korkeat älynlahjat.
Ehdin miettiä, että entä jos meille syntyisi vanhempiaan vähemmän älykäs lapsi, mutta ei onneksi syntynyt. Jos niin olisi tapahtunut, niin toki olisimme tehneet vanhempina parhaamme. Myönnän, että meillä on helpompaa. Tutulle kävikin niin, että lapsi ei vain ollut yhtä hyvä opinnoissa kuin äitinsä, joten hän ohjasi lapsensa läpi karikoiden aina ammattikoulututkintoon ja teiniäitiyteen asti! Joutui valvomaan öitäkin, jotta sai lapsensa pysymään irti ongelmista!
Tiedämme koko ajan missä seurassa lapsemme liikkuvat. Olemme kieltäneet joitakin kontakteja (lasten ollessa alakouluikäisiä, myöhemmin ei ole ollut tarpeen, koska valikoivat itse) ja kertoneet lapsille syyt kieltoon. Lapset ovat ymmärtäneet ja sosiaalisestikin lahjakkaina löytäneet sopivampaa seuraa.
Tunnemme lapsemme niin hyvin, minä kohdusta tähän päivään, että huomaamme heti, jos jokin muuttuu. Lapset ovat tyytyväisiä vanhempiinsa, paitsi teini-iässä tietenkin vähän kritisoivat ja siten kasvattavat vanhempiaan. Paiskovat esim ovia, kun rajat on asetettu, mutta pitäisivät itsekin typeränä esim. jotain nuuskakokeilua tai koulussa opettajan kiusaamista/tunnilla häiriön aiheuttamista.
Lapset moittivat meitä vanhempia ulkomailla lomalla kerran siitä, että paikka näytti heistä vaaralliselta. Sitä se olikin, joten poistuimme (huumekauppaa ja aseita kadun kulmassa yms). Sanoimme, että kuten näitte, jotkut lapsetkin joutuvat elämään ko ympäristössä.
Kyllä lasten on ymmärrettävä elämää laajasti ja avuksi tarvitaan maltillisia aikuisia, joilla ei ole omia ratkaisemattomia ongelmia. Kenellä on ongelmia, voi tietysti olla paljon epävarmempi lastensa suhteen.
Jos ei ole esim. tutustunut lapsiinsa joka päivä hyvin, koska esim. leivän syrjässä kiinni pysyminen tai jokin oma riippuvuus on ottanut liian kovan veron, niin voi olla vanhempana huolestuneempi. Uskon, että lasteni elämä kantaa! Aina voi sattua jotain, mutta se on sitten sellaista, mihin emme ole voineet varautua ja voimme hoitaa vain sen seurauksia.
Kukaan ei ole pyytänyt sinua kirjoittamaan omaa ja perheesi elämäntarinaa tähän. Voi kuinka oksettavan itserakkaalta ja omahyväiseltä vaikutat, toivottavasti en koskaan joudu tekemisiin sinun ja perheesi kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näinkö nykyajan nuoret ajattelevat? Että vauvan hoitaminen on vastenmielistä? Että vauvat ovat tylsiä olentoja ilman persoonallisuutta? Vauvat on ihania tuhisijoita, joissa on ihana vauvan tuoksu ja sädekehä. Taaperot on kiireisiä ihmisiä, joilla on loputtomasti tärkeitä projekteja. Kyllä siinä ihminen turhautuu välillä väkisinkin ja tulee itkua. Mutta sitten taas jatketaan hommien parissa. Koululaiset on mukavia ja itsenäisiä ja kiinnostuneita kaikesta. Teini-ikäiset on vilpittömiä, puoliksi lapsia, puoliksi aikuisia ja kun pääsee ne pari hankalinta vuotta, niin niistä kuoriutuu älykkäitä ja osaavia ihmisiä.
Naisen elimistö on rakennettu kantamaan ja synnyttämään vauva ja huolehtimaan siitä syntymän jälkeen. Tässäkin ketjussa synnyttämättömät naiset pohtivat elämää vauvan kanssa ja väitän, että sellainen pohdinta ei ole mahdollista. Hormonaaliset muutokset raskauden aikana ja jälkeen ovat hyvin voimakkaita. Ne muuttavat naisen aika totaalisesti ja varmistavat lapseen kiinnittymisen. Sen takia tämän asian pohtiminen lapsettoman nuoren aikuisen näkökulmasta on jossain mielessä turhaa (koska todellisuus raskauden jälkeen ja lapsen kanssa on ihan täysin toinen maailma, jossa kaikki aikaisemmat lainalaisuudet ovat muuttuneet)
Oma elämäni alkoi lasten saamisen jälkeen. "Oikea elämä". Olin ihan tyytyväinen ennenkin, mutta asiat menivät ihan eri tavalla perspektiiviin lasten saamisen jälkeen. Ei tällaista seikkailua voi kokea ilman lapsia ja olen pahoillani kaikkien lapsettomien ihmisten puolesta. En ymmärrä näitä loputtomia keskusteluja siitä, että sitten ei ole "omaa aikaa", "ei voi matkustella" jne. Samoin nämä "tehkää kirjallinen sopimus, jossa sovitte puolison kanssa pienimmistäkin yksityiskohdista" Haloo! Miten kontrollinhaluinen pitää olla, että tekee jotain tuollaista? Äidit haluavat hoitaa lapsiaan. Isät haluavat huolehtia lapsistaan ja vaimostaan. Se on ihan selvää, että kaikilla palaa joskus hihat ja loppuu usko, mutta niinhän se on kaikkien elämässä toisinaan.
Oksensin vähän suuhuni tästä kirjoituksesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Adoptoi joku 12-vuotias. Tai sitten unohdat asian kunnes kasvat aikuiseksi itse.
Ei tässä ole kyse mistään aikuistumisesta, monilla ainakaan. Ei aikuisuuden mittari ole se että joku symbioosi- tai hoivavietti herää. On paljon ihmisiä jotka tarvitsevat omaa fyysistä ja henkistä tilaa. Yhdenkään muun ihmisen kuin oman lapsen kanssa ei tarvitse kiehnätä niin tiiviisti, seurustelukumppaninkaan kanssa.
Mistä sinulle on syntynyt käsitys, että oman lapsen kanssa kiehnätään 24/7 eikä omaa tilaa ole lainkaan?
t. viiden äiti
Tätä samaa ihmettelen. En minäkään ole koskaan tykännyt ajatuksesta vauvasta, ehkä joskus ohimennen, mutta olen tehnyt lapset koska ihminen on hyvin lyhyen ajan niin pieni että on vanhemman lähellä jatkuvasti, ja toki vanhempia on yleensä kaksi. Vauvavuosi menee yllättävän nopeasti ohi, ja sitten alkaa lapsen itsenäistymien aika.
Se ei ole kuin hujaus kun huomaat että ei sulla olekaan enää vauva, vaan iso lapsi, ja mietit että mihin tämä aika katosi. Minä suorastaan säikähdän joskus kun näen 12-vuotiaan poikani sivusilmällä että mikä vieras mies tuolla on...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikeastiko tunnette hoitolaitoksissa asuvia vanhuksia? Sukuni on sentään suurehko. 75-95 vuotiaita on nopeasti laskien vainajina neljä (kuolivat vähintään 75 v iässä) ja elossa yksitoista. Ykiskään ei ole asunut Attendolla tai vastaavassa, vaan asuvat kotona. Lyhyesti sairaanhoidossa tai terveyskeskuksessa kuntoutumassa esim. leikkauksen jälkeen kyllä. Kotisairaanhoito käy joillakin. Kauppa- tai ateriapalvelu tuo ruokaa ja siivooja käy tarpeen mukaan. Moni hoitaa arkensa vielä itse ja on toiminut tai toimii myös omaishoitajana.
Ei ole yhtään rapajuoppoa suvussa! Ei yhtään dementoitunutta tai kalkkeutunutta. Yhdelläkään ei pala tupakka. Jotkut ovat maistaneet nuorena tupakkaa, mutta luopuneet tavasta.
Vanhusten sukupolvi on saavuttanut vähintään opistotasoiset tutkinnot ja omasta sukupolvestani kaikki noin 30, paitsi kaksi, akateemiset. Kahdesta toisella on ammattikoulututkinto ja toisella akateeminen tutkinto kesken.
Tämä on minun kuplani. Täällä lapsilla ei ole suurta hätää kasvaessa.
Ihanan katkeria lyhyitä kommentteja täällä (sanottu sarkastisesti). Oikeastiko luulee, että voisi vaikuttaa joidenkin pidemmin kommentoineiden lapsirikkaaseen elämään näillä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä jos se rakkaus lapseen ei synny vaan vaikka yrittää?
Joillakin on ihana elämä. Ja muut, voisitte tehdä omasta elämästänne itsellenne mieleisempää.
Sitä voisi pohtia, että miksi jokin melkein oksettaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No tuollaiset pelot ovat aika luonnollisia, kun ei ole vanhemmuutta kokenut. Se on vaan punnittava sitä, kuinka tärkeä asia sinulle oma perhe on. Moni yllättyy sitten, että ei se vauvan tai taaperon hoivaaminen olekaan kovin ihmeellistä, vaikka isolta asialta tuntuikin, mutta eivät toki kaikki. Ja se aika toisaalta myös menee nopeasti.
Itsekin myönnän, että nyt kun nuorin lapsi on eskarissa ja vanhemmat koulussa, niin nautin perheestä paljon enemmän kuin esim vaippaikäisten kanssa. Mutta olivat nuo vauvoinakin ihania, vaikka etenkin ensimmäisen kohdalla pelotti.
Voisitko kertoa miksi nautit nyt enemmän kun lapset on koulussa? Useasti näkee vedottavan siihen että aika menee nopeasti, usein näkee fraaseja "aika aikaansa kutakin" ja "se on yksi hujaus kun lapset lentää pesästä ". Tuntuu että vanhempana olo on yhtä odottamista, että vauva kasvaa, lapsi menee eskariin, että sen voi jättää yksin, että se muuttaa kotoa jne. Tosi harvoin kuulee puhuttavan että kuluisipa aika hitaammin tai voisipa lapsi pysyä kauemmin pienenä. Siksi epäilyttää kun sellaisetkin ihmiset jotka on lapsia halunneet puhuu niin. Itse en edes haluaisi niin se varmaan olisi pelkkää odottamista se lapsiperhe elämä. Ap
En minä odottanut varsinaisesti, että lapsi kasvaa. Nautin kyllä vauvoista ja taaperoista, mutta miksi nyt on mukavampaa on lähinnä se, että lapsista on kunnolla seuraa itselle - se ei ole pelkkä hoivasuhde.
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos se rakkaus lapseen ei synny vaan vaikka yrittää?
Luonto hoitaa tämän asian. Turha murehtia etukäteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joillakin on ihana elämä. Ja muut, voisitte tehdä omasta elämästänne itsellenne mieleisempää.
Sitä voisi pohtia, että miksi jokin melkein oksettaa?
Antisi tähän keskusteluun on nolla ja ilmaiset itseäsi lisäksi tavalla, joka pistää epäilemään "korkeita älynlahjoja".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan kun yksi kaveri pohti samoja asioita pitkään kolmenkympin lähestyessä. Päätti sitten jättää lapset tekemättä, eikä ole katunut, vaikka siitä kaikki häntä varoittivat. Ei lapsenteko ole pakollista. Itselleen pitää olla rehellinen. Minä olin aina ajatellut, etten halua lapsia, mutta niin vaan muutin mieleni, ja sain ensimmäisen lapseni kun olin jo lähemmäs nelikymppinen. Toisenkin ehdin vielä saada. Minäkään en ole katunut asiaa.
Sinä muutit mielesi, mutta jos kaverisi muuttaisi, niin hän voisi jäädä ikänsä vuoksi lapsettomaksi? Sinulla on onnea matkassa. Entä jos kaverisi onkin vain hiljaa, kun muuttaa mielensä?
Keskustelin yli 80 v vanhuksen kanssa, kun puheeksi tuli, että onko minulla kohta 30 v lapsia. Hän kertoi, että eläkkeelle jäätyään vasta hän ajatteli, että olisi sittenkin ollut parempi yrittää saada lapsi/lapsia, niin elämästä olisi tullut monipuolisempi ja mielenkiintoisempi. Työ oli vienyt häntä. Totesi, etä jos lapsista ei koe olevan haittaa, mutta ei erityisesti tahdokaan lasta, niin hänen mielestään kannattaisi lisääntyä ajoissa.
Jos kaverini muuttaisi mielensä, niin tosiaankin jäisi ilman lapsia. Meillä on ikää jo melkein 60. Ei ole tosiaan vielä katunut.
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos se rakkaus lapseen ei synny vaan vaikka yrittää?
Parempi antaa sitten avoimeen adoptioon, mutta älä hätiköi, joillakin syttyy hitaasti.
Minulla syttyi, hassua kyllä, heti esikoisen saatua tai oikeastaan jo, kun oli kohdussa ja tunsin liikkeet. Tutustuin hänen luonteeseensa jo silloin.
Sukulainen sanoi, kun odotin toista, että miten voin rakastaa toista yhtä paljon ensimmäistä ja että altistan esikoisen pettymykselle. Ei tullut tästäkään ongelmaa:)
Jatkanko?
Pelkosektioon mennyt naapuri sanoi, että kuinka uskallan synnyttää alateitse, enkö pelkää, että repeän? En revennyt:)
Vierailija kirjoitti:
Oikeastiko tunnette hoitolaitoksissa asuvia vanhuksia? Sukuni on sentään suurehko. 75-95 vuotiaita on nopeasti laskien vainajina neljä (kuolivat vähintään 75 v iässä) ja elossa yksitoista. Ykiskään ei ole asunut Attendolla tai vastaavassa, vaan asuvat kotona. Lyhyesti sairaanhoidossa tai terveyskeskuksessa kuntoutumassa esim. leikkauksen jälkeen kyllä. Kotisairaanhoito käy joillakin. Kauppa- tai ateriapalvelu tuo ruokaa ja siivooja käy tarpeen mukaan. Moni hoitaa arkensa vielä itse ja on toiminut tai toimii myös omaishoitajana.
Ei ole yhtään rapajuoppoa suvussa! Ei yhtään dementoitunutta tai kalkkeutunutta. Yhdelläkään ei pala tupakka. Jotkut ovat maistaneet nuorena tupakkaa, mutta luopuneet tavasta.
Vanhusten sukupolvi on saavuttanut vähintään opistotasoiset tutkinnot ja omasta sukupolvestani kaikki noin 30, paitsi kaksi, akateemiset. Kahdesta toisella on ammattikoulututkinto ja toisella akateeminen tutkinto kesken.
Tämä on minun kuplani. Täällä lapsilla ei ole suurta hätää kasvaessa.
Oikeasti tunnen, kun niitä jokaikinen työpäivä näen. Kuplassa on kiva elää, mutta menee pelottavaksi, jos ei osaa yhtään nähdä sen kuplan ulkopuolelle. Silloin tulee kuvitelleeksi, että elämä on satukirjaa, jossa kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun asti ja mitään ikävää ei ikinä tapahdu.
Vierailija kirjoitti:
Samoja ajatuksia. Haluaisin että minulla olisi tulevaisuudessa lapsia, mutta se aika kun ne ovat pieniä tökkii. Erityisesti uhmaikä ja taaperovaihe.
Voisipa niistä saada suoraan kouluikäisiä
Kyllä se onnistuu.
Lapset voi lykätä päiväkotiin nykyään vaikka itse löhöö kotona.
Moni tekee niin ja se on ihan ok.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näinkö nykyajan nuoret ajattelevat? Että vauvan hoitaminen on vastenmielistä? Että vauvat ovat tylsiä olentoja ilman persoonallisuutta? Vauvat on ihania tuhisijoita, joissa on ihana vauvan tuoksu ja sädekehä. Taaperot on kiireisiä ihmisiä, joilla on loputtomasti tärkeitä projekteja. Kyllä siinä ihminen turhautuu välillä väkisinkin ja tulee itkua. Mutta sitten taas jatketaan hommien parissa. Koululaiset on mukavia ja itsenäisiä ja kiinnostuneita kaikesta. Teini-ikäiset on vilpittömiä, puoliksi lapsia, puoliksi aikuisia ja kun pääsee ne pari hankalinta vuotta, niin niistä kuoriutuu älykkäitä ja osaavia ihmisiä.
Naisen elimistö on rakennettu kantamaan ja synnyttämään vauva ja huolehtimaan siitä syntymän jälkeen. Tässäkin ketjussa synnyttämättömät naiset pohtivat elämää vauvan kanssa ja väitän, että sellainen pohdinta ei ole mahdollista. Hormonaaliset muutokset raskauden aikana ja jälkeen ovat hyvin voimakkaita. Ne muuttavat naisen aika totaalisesti ja varmistavat lapseen kiinnittymisen. Sen takia tämän asian pohtiminen lapsettoman nuoren aikuisen näkökulmasta on jossain mielessä turhaa (koska todellisuus raskauden jälkeen ja lapsen kanssa on ihan täysin toinen maailma, jossa kaikki aikaisemmat lainalaisuudet ovat muuttuneet)
Oma elämäni alkoi lasten saamisen jälkeen. "Oikea elämä". Olin ihan tyytyväinen ennenkin, mutta asiat menivät ihan eri tavalla perspektiiviin lasten saamisen jälkeen. Ei tällaista seikkailua voi kokea ilman lapsia ja olen pahoillani kaikkien lapsettomien ihmisten puolesta. En ymmärrä näitä loputtomia keskusteluja siitä, että sitten ei ole "omaa aikaa", "ei voi matkustella" jne. Samoin nämä "tehkää kirjallinen sopimus, jossa sovitte puolison kanssa pienimmistäkin yksityiskohdista" Haloo! Miten kontrollinhaluinen pitää olla, että tekee jotain tuollaista? Äidit haluavat hoitaa lapsiaan. Isät haluavat huolehtia lapsistaan ja vaimostaan. Se on ihan selvää, että kaikilla palaa joskus hihat ja loppuu usko, mutta niinhän se on kaikkien elämässä toisinaan.
Oksensin vähän suuhuni tästä kirjoituksesta.
Saako kysyä miksi?
Katsomme kokoajan ympärillemme. Helpottavaa on ollut se, että jokainen lapsemme on perinyt korkeat älynlahjat.
Ehdin miettiä, että entä jos meille syntyisi vanhempiaan vähemmän älykäs lapsi, mutta ei onneksi syntynyt. Jos niin olisi tapahtunut, niin toki olisimme tehneet vanhempina parhaamme. Myönnän, että meillä on helpompaa. Tutulle kävikin niin, että lapsi ei vain ollut yhtä hyvä opinnoissa kuin äitinsä, joten hän ohjasi lapsensa läpi karikoiden aina ammattikoulututkintoon ja teiniäitiyteen asti! Joutui valvomaan öitäkin, jotta sai lapsensa pysymään irti ongelmista!
Tiedämme koko ajan missä seurassa lapsemme liikkuvat. Olemme kieltäneet joitakin kontakteja (lasten ollessa alakouluikäisiä, myöhemmin ei ole ollut tarpeen, koska valikoivat itse) ja kertoneet lapsille syyt kieltoon. Lapset ovat ymmärtäneet ja sosiaalisestikin lahjakkaina löytäneet sopivampaa seuraa.
Tunnemme lapsemme niin hyvin, minä kohdusta tähän päivään, että huomaamme heti, jos jokin muuttuu. Lapset ovat tyytyväisiä vanhempiinsa, paitsi teini-iässä tietenkin vähän kritisoivat ja siten kasvattavat vanhempiaan. Paiskovat esim ovia, kun rajat on asetettu, mutta pitäisivät itsekin typeränä esim. jotain nuuskakokeilua tai koulussa opettajan kiusaamista/tunnilla häiriön aiheuttamista.
Lapset moittivat meitä vanhempia ulkomailla lomalla kerran siitä, että paikka näytti heistä vaaralliselta. Sitä se olikin, joten poistuimme (huumekauppaa ja aseita kadun kulmassa yms). Sanoimme, että kuten näitte, jotkut lapsetkin joutuvat elämään ko ympäristössä.
Kyllä lasten on ymmärrettävä elämää laajasti ja avuksi tarvitaan maltillisia aikuisia, joilla ei ole omia ratkaisemattomia ongelmia. Kenellä on ongelmia, voi tietysti olla paljon epävarmempi lastensa suhteen.
Jos ei ole esim. tutustunut lapsiinsa joka päivä hyvin, koska esim. leivän syrjässä kiinni pysyminen tai jokin oma riippuvuus on ottanut liian kovan veron, niin voi olla vanhempana huolestuneempi. Uskon, että lasteni elämä kantaa! Aina voi sattua jotain, mutta se on sitten sellaista, mihin emme ole voineet varautua ja voimme hoitaa vain sen seurauksia.