HS: kun isovanhemmat eivät hoida lapsenlapsia tasapuolisesti

Olen isoäiti viidelle ja kyllä vain yksi on läheisempi - en sano, että rakkaampi, sillä ei ole. Meillä yhdistävänä tekijänä on älykkyys ja viihdymme toistemme seurassa. 

Työni puolesta voin sanoa, että erityislapsi voi olla todella uuvuttava. Tuskin monetkaan isovanhemmat jaksavat pitkiä aikoja hoitaa vilkasta erityislasta, mutta jo pienikin tauko voi olla vanhemmille suuri helpotus.

Eivät erityislapset mitenkään automaattisesti ole vilkkaita ja vaikeita hoidettavia, moni heistä esim. pärjää oikein hyvin tavallisessa koululuokassa ilman minkäänlaisia tukitoimia.

oishan tuo voinu käydä peiliin kattomassa ja kysymässä että oliko pakko tehdä monta lasta jos ei kykyä hoitaa niitä.

Vierailija kirjoitti:

"Se herättää ajatuksen, että avun tarjoaminen on kiinni siitä, minkälaisia lapset ovat."

Jos ihan rehellisiä ollaan niin näinhän se on. Mulla on neljä sisarusta (olen perheen iltatähti :D), joilla on kaikilla useita lapsia. Valehtelisin jos väittäisin, että hoidan niitä kaikki yhtä mielelläni. Toki kaikki ovat yhtä rakkaita, mutta toiset on vaan helpompia kuin toiset. Otan mielelläni jopa koko viikonlopuksi osan lapsista, koska ovat tosi kivoja ja kilttejä, tottelevaisia lapsia. Voin kyllä katsoa niitä toisiakin, mutta en yhtä mielelläni kun noita toisia. Välillä tästä tulee huono omatunto,enkä lapsille tietenkään näytä näitä fiiliksiä, mutta vaikean lapsen kanssa on tosi rankkaa ja symppaan kyllä vanhempia, jotka kestävät sitä 24/7. 

Tämä. Siskoni lapset on niin pellossa eläneitä, että kestä heitä yhtään. Veljeni, joka on itse kyl niin saamaton, mutta kälyni on kasvattanut lapsista hyvätapaisia ja mukavia lapsia, niin mikäs heidän kanssa ollessa.

Ei sillä kaikki ovat omalla tavallaan rakkaita, mutta siskoni lapsia en jaksa hoitaa. Toki kaikki syntymäpäivät yms. Muistan ja koitan viettää aikaa kaikkien kanssa, mutta hoitaminen on sit eri

Isovanhemmiksi tullaan useimmiten 50-60-vuotiaina. Tuossä iässä ollaan yleensä vielä työelämässä mukana, ja mitä vanhemmaksi tulee, niin sitä enemmän tarvitsee lepoa ja palautumista. Monilla tuon ikäisillä on myös omat iäkkäät vanhemmat hoidettavinaan, ja monet ehkä haluavat mieluiten nauttia vapaa-ajastaan rauhassa, kun on saatu omat lapset kasvatettua aikuisiksi. Kyllä isovanhemmille ja lastenlapsille voi muodostua lämmin ja läheinen suhde ilman jatkuvaa hoitovastuutakin.

Luuletteko te oikeasti, että entisaikoina mummot aina riemusta kiljuen hoitivat lastenlapsiaan? Oli yksinkertaisesti pakko, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut, sillä siihen aikaan ei ollut esim. kunnallista päivähoitoa.

Vierailija kirjoitti:

Isovanhemmiksi tullaan useimmiten 50-60-vuotiaina. Tuossä iässä ollaan yleensä vielä työelämässä mukana, ja mitä vanhemmaksi tulee, niin sitä enemmän tarvitsee lepoa ja palautumista. Monilla tuon ikäisillä on myös omat iäkkäät vanhemmat hoidettavinaan, ja monet ehkä haluavat mieluiten nauttia vapaa-ajastaan rauhassa, kun on saatu omat lapset kasvatettua aikuisiksi. Kyllä isovanhemmille ja lastenlapsille voi muodostua lämmin ja läheinen suhde ilman jatkuvaa hoitovastuutakin.

Olen yrittänyt miniän kanssa diiliä, että jos otan lapsenlapset meille viikonlopuksi, niin hän ottaa seuraavana viikonloppuna 3 vuota sitten aivoinfarktin saaneen äitini heille. Ei ota, on kuulemma liian raskasta. Jostain syystä minulle se on arkea.

Minä olen onnellinen, että minulla on vain yksi lapsenlapsi. En tiedä, osaisinko olla tasapuolinen, jos lapsenlapsia (tai lapsia) olisi ollut useampia kuin 1, mutta pelkkä ajatus siitä, että joku heistä olisi minulle rakkaampi kuin toinen, on ahdistava.

Tiedän, minkälaista on elää "Tuhkimona" perheessä, jossa sisar on kaikessa "parempi" ja saa kaiken, mitä ikinä keksii pyytää ja haluta samalla kuin itse joutuu osaa, jossa joko ei oteta ollenkaan huomioon tai sitten otetaan huomioon niin, että päivitellään, miksen ole kuten sisko ja miksi olenkaan niin tyhmä ja muutenkin hankala.

Isovanhempana rakastan kaikkia lapsenlapsiani. En mitään maailmassa niin paljon kuin näitä mussukoita ja hoidan mielelläni aina kun se sopii molemmille osapuolille.

Mutta meillä isovanhemmillakin on oma elämä. Omat kaverit. Omat harrastukset. Omat lempipuuhamme jne. Kun ikää tulee niin kaipaa aika paljon ihan omaa rauhaa.

Itse nautin radion kuuntelemisesta, käsitöistä, lukemisesta, puutarhanhoidosta, pyöräilystä, taidenäyttelyistä ja monista muista asioista. Kun on vihdoinkin tällaiseen aikaa. Eikä sitä enää ole vanhempana energiaa liian kanssa pienten lasten kanssa puuhailuun paitsi silloin tällöin. Joskus tuntuu että nuorempi polvi ei ymmärrä että ikä tuo myös tietynlaista rauhoittumista askelten hidastumisen ohessa.

Ja sellainen rauha ja leppoisa elämä mitä iäkkäämpänä elää tuntuu hyvältä, kaikki on vähän hitaampaa eikö ole enää kiire minnekään. Ei se tarkoita etteikö välitä jälkikasvusta. Jokaisen pitäisi voida elää omannäköistä elämää ja jos siihen sisältyy jälkikasvun hoitoa kuten minulla, on se rikkautta. Mutta kaikilla ei sellaiseen riitä voimavarat ja se pitää myös hyväksyä.

Yks mummeli kirjoitti:

Isovanhempana rakastan kaikkia lapsenlapsiani. En mitään maailmassa niin paljon kuin näitä mussukoita ja hoidan mielelläni aina kun se sopii molemmille osapuolille.

Mutta meillä isovanhemmillakin on oma elämä. Omat kaverit. Omat harrastukset. Omat lempipuuhamme jne. Kun ikää tulee niin kaipaa aika paljon ihan omaa rauhaa.

Itse nautin radion kuuntelemisesta, käsitöistä, lukemisesta, puutarhanhoidosta, pyöräilystä, taidenäyttelyistä ja monista muista asioista. Kun on vihdoinkin tällaiseen aikaa. Eikä sitä enää ole vanhempana energiaa liian kanssa pienten lasten kanssa puuhailuun paitsi silloin tällöin. Joskus tuntuu että nuorempi polvi ei ymmärrä että ikä tuo myös tietynlaista rauhoittumista askelten hidastumisen ohessa.

Ja sellainen rauha ja leppoisa elämä mitä iäkkäämpänä elää tuntuu hyvältä, kaikki on vähän hitaampaa eikö ole enää kiire minnekään. Ei se tarkoita etteikö välitä jälkikasvusta. Jokaisen pitäisi voida elää omannäköistä elämää ja jos siihen sisältyy jälkikasvun hoitoa kuten minulla, on se rikkautta. Mutta kaikilla ei sellaiseen riitä voimavarat ja se pitää myös hyväksyä.

Samoilla linjoilla. Mutta kyllä ne lapsenlapset voi saada mukaan omiin nautintoihin. He oppivat nopeasti ja kasvavat vauhdilla.  Yhdessä lukeminen esimerkiksi on ihanaa. Minun tyttärentyttäreni rakastaa "kun mumma oli pieni"- ja "kun äiti oli pieni"-juttuja. Pyöräretkillä voi käydä, heillä voi olla oma pieni kasvimaa, luontoon voi tehdä pikku retkiä, ja taidenäyttelyissäkin voi visiteerata vähitellen. Virkkaamista ja neulomista voi reenata ja niin edelleen. Vauhdikkaammat tyypit harrastaa vaarin kanssa autotallihommia, veneilyä, metsänhoitoa, nikkarointia sun muuta.

Vierailija kirjoitti:

Juu kyllä isovanhempien kuuluu hoitaa! Meillä isovanhemmat on jo kuolleet ja sillä tavalla sluibailleet velvollisuuksistaan, ihan varmana tahallaan! Mistä saa korvauksia, voiko kaverin isovanhempia tai naapurin mummoa velvoittaa hoitamaan mun lapsia?

Totta kai voi. Mikä oikeus heilllä olisi päästä helpolla, kun et itsekään pääse.

Vierailija kirjoitti:

Yks mummeli kirjoitti:

Isovanhempana rakastan kaikkia lapsenlapsiani. En mitään maailmassa niin paljon kuin näitä mussukoita ja hoidan mielelläni aina kun se sopii molemmille osapuolille.

Mutta meillä isovanhemmillakin on oma elämä. Omat kaverit. Omat harrastukset. Omat lempipuuhamme jne. Kun ikää tulee niin kaipaa aika paljon ihan omaa rauhaa.

Itse nautin radion kuuntelemisesta, käsitöistä, lukemisesta, puutarhanhoidosta, pyöräilystä, taidenäyttelyistä ja monista muista asioista. Kun on vihdoinkin tällaiseen aikaa. Eikä sitä enää ole vanhempana energiaa liian kanssa pienten lasten kanssa puuhailuun paitsi silloin tällöin. Joskus tuntuu että nuorempi polvi ei ymmärrä että ikä tuo myös tietynlaista rauhoittumista askelten hidastumisen ohessa.

Ja sellainen rauha ja leppoisa elämä mitä iäkkäämpänä elää tuntuu hyvältä, kaikki on vähän hitaampaa eikö ole enää kiire minnekään. Ei se tarkoita etteikö välitä jälkikasvusta. Jokaisen pitäisi voida elää omannäköistä elämää ja jos siihen sisältyy jälkikasvun hoitoa kuten minulla, on se rikkautta. Mutta kaikilla ei sellaiseen riitä voimavarat ja se pitää myös hyväksyä.

Samoilla linjoilla. Mutta kyllä ne lapsenlapset voi saada mukaan omiin nautintoihin. He oppivat nopeasti ja kasvavat vauhdilla.  Yhdessä lukeminen esimerkiksi on ihanaa. Minun tyttärentyttäreni rakastaa "kun mumma oli pieni"- ja "kun äiti oli pieni"-juttuja. Pyöräretkillä voi käydä, heillä voi olla oma pieni kasvimaa, luontoon voi tehdä pikku retkiä, ja taidenäyttelyissäkin voi visiteerata vähitellen. Virkkaamista ja neulomista voi reenata ja niin edelleen. Vauhdikkaammat tyypit harrastaa vaarin kanssa autotallihommia, veneilyä, metsänhoitoa, nikkarointia sun muuta.

Onpas vanhanaikaisen sukupuolittunutta ajattelua. Tietenkin kaikkia noita voi tehdä yhdessä, mutta oletusarvoista se ei ole. Isovanhemmilla on oikeus nauttia eläkepäivistään ihan itse valitsemassaan seurassa ja määritellä ajankäyttönsä tavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isovanhemmiksi tullaan useimmiten 50-60-vuotiaina. Tuossä iässä ollaan yleensä vielä työelämässä mukana, ja mitä vanhemmaksi tulee, niin sitä enemmän tarvitsee lepoa ja palautumista. Monilla tuon ikäisillä on myös omat iäkkäät vanhemmat hoidettavinaan, ja monet ehkä haluavat mieluiten nauttia vapaa-ajastaan rauhassa, kun on saatu omat lapset kasvatettua aikuisiksi. Kyllä isovanhemmille ja lastenlapsille voi muodostua lämmin ja läheinen suhde ilman jatkuvaa hoitovastuutakin.

Olen yrittänyt miniän kanssa diiliä, että jos otan lapsenlapset meille viikonlopuksi, niin hän ottaa seuraavana viikonloppuna 3 vuota sitten aivoinfarktin saaneen äitini heille. Ei ota, on kuulemma liian raskasta. Jostain syystä minulle se on arkea.

Miksi tarjoat diiliä miniällesi, etkä pojallesi? Poikasi isoäiti hän on eikä miniän!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ollaan oltu miehen kanssa kahdestaan yksi yö viimeksi 4 vuotta sitten, koska isovanhempia ei voisi vähempää kiinnostaa (tuolloin kukaan isovanhemmista ei suostunut lapsia katsomaan). Olisihan se ihanaa päästä edes kerran vuodessa kaksin jonnekin, mutta toki tämä oli tiedossa, kun ei ole meidän kummankaan hoito ja huolenpito kummoista ollut. Poika totesikin, kun juteltiin isovanhemmista, että ihan sama hänelle, ei häntäkään enää kiinnosta vähääkään tuollaiset isovanhemmat. Parasta tässä on se, ettei lapset osaa kaivata mitään sellaista, mitä ei ole koskaan ollutkaan. 

Voimia kaikille samassa tilanteessa oleville! 

Aika kylmiä ja ikäviä vastauksia täällä...

Oma vastauksesi on ihan yhtä kylmä ja ikävä.

Samaa mieltä. Harmi että moni siirtää omat kokemukset oman lapsen kokemuksiksi. Kannattaisi yrittää päästä eroon omasta katkeruudesta, koska jos siitä ei pääse, se myrkyttää myös omaa lastasi, ja hänen suhdettaan isovanhempiinsa. Vaikka mummu ei hoidakaan lasta, ei ole mitään syytä esittää aisaa lapselle niin että mummu ei sinusta välitä. Tuota samaa tehdään myös tosi paljon erotilanteissa, jolloin lapselle kerrotaan valheita ettei isä välitä hänestä. Tällainen vahingoittaa lasta, eikä sille ole muuta perustetta kuin äidin loukattu ego.

Luojan kiitos, ei ole vielä lapsenlapsia. Yksi vapaapäivä viikossa menee aina sairaan äitini hoitoon. Toinen ihan työviikosta toipumiseen. En ymmärrä, miten jaksaisin tähän vielä katraan lapsenlapsia hoitaa. Varsinkin vielä erityislapsia.

Ilman lapsenlapsiakin olen jo ihan uupumispisteessä, koska lopun itsekkin kokonaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isovanhemmiksi tullaan useimmiten 50-60-vuotiaina. Tuossä iässä ollaan yleensä vielä työelämässä mukana, ja mitä vanhemmaksi tulee, niin sitä enemmän tarvitsee lepoa ja palautumista. Monilla tuon ikäisillä on myös omat iäkkäät vanhemmat hoidettavinaan, ja monet ehkä haluavat mieluiten nauttia vapaa-ajastaan rauhassa, kun on saatu omat lapset kasvatettua aikuisiksi. Kyllä isovanhemmille ja lastenlapsille voi muodostua lämmin ja läheinen suhde ilman jatkuvaa hoitovastuutakin.

Olen yrittänyt miniän kanssa diiliä, että jos otan lapsenlapset meille viikonlopuksi, niin hän ottaa seuraavana viikonloppuna 3 vuota sitten aivoinfarktin saaneen äitini heille. Ei ota, on kuulemma liian raskasta. Jostain syystä minulle se on arkea.

Miksi tarjoat diiliä miniällesi, etkä pojallesi? Poikasi isoäiti hän on eikä miniän!

Ehkä miniä on ollut se, joka lapsiaan on tarjonnut anopille viikonlopuksi hoitoon?

Vierailija kirjoitti:

Älytöntä että ko kirjoitus julkaistiin. Isovanhemmilla on tasan nolla velvollisuus hoitaa lapsenlapsiaan. Hävettää kirjoittajan puolesta!

Normaalit ihmiset haluaa auttaa lapsiaan mahdollisuuksien mukaan. Totta on, että nyt isovanhempins on ehkä historian itsekkään sukupolvi. Itse on hoidatettu omat lapset isovanhemmilla, mutta omille lapsille ei apua tipu. Lapsenlapsiin ei edes haluta luoda suhdetta. Tämä johtuu siitä ,että aiemmin oli sosiaalinen normi hankkia kumppani ja vähintään pari kakara ,halusipa tai ei. Lapsen lapset makselee nyt laskua tästä tunnekylmien itsekkäiden lisääntymisestä.

Näissäkin on aina eroja, pitää tietää kokonaiskuva. Ehkä sisarukset auttavat mummoa muuten tai jopa itse hoitavat lapsensa aina kyläilyjen ohessa. Näin oma äitini teki. On mahdollista, että kirjoittaja marssii hirveän vaatimuslistan kanssa mummolaan ja odottaa täyshoitoa lastensa lisäksi myös itselleen. Siihen päälle, että sisarusten lapset ehkä myös auttavat mummoa eri askareissa vs. kirjoittajan lapset ketkä hajoittavat paikkoja ja tarvitsisivat enemmän lähinnä ammattiapua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ollaan oltu miehen kanssa kahdestaan yksi yö viimeksi 4 vuotta sitten, koska isovanhempia ei voisi vähempää kiinnostaa (tuolloin kukaan isovanhemmista ei suostunut lapsia katsomaan). Olisihan se ihanaa päästä edes kerran vuodessa kaksin jonnekin, mutta toki tämä oli tiedossa, kun ei ole meidän kummankaan hoito ja huolenpito kummoista ollut. Poika totesikin, kun juteltiin isovanhemmista, että ihan sama hänelle, ei häntäkään enää kiinnosta vähääkään tuollaiset isovanhemmat. Parasta tässä on se, ettei lapset osaa kaivata mitään sellaista, mitä ei ole koskaan ollutkaan. 

Voimia kaikille samassa tilanteessa oleville! 

Aika kylmiä ja ikäviä vastauksia täällä...

Oma vastauksesi on ihan yhtä kylmä ja ikävä.

Samaa mieltä. Harmi että moni siirtää omat kokemukset oman lapsen kokemuksiksi. Kannattaisi yrittää päästä eroon omasta katkeruudesta, koska jos siitä ei pääse, se myrkyttää myös omaa lastasi, ja hänen suhdettaan isovanhempiinsa. Vaikka mummu ei hoidakaan lasta, ei ole mitään syytä esittää aisaa lapselle niin että mummu ei sinusta välitä. Tuota samaa tehdään myös tosi paljon erotilanteissa, jolloin lapselle kerrotaan valheita ettei isä välitä hänestä. Tällainen vahingoittaa lasta, eikä sille ole muuta perustetta kuin äidin loukattu ego.

Fakta nyt vaan on, että mikäli isovanhempi/eroisä ei halua vapaaehtoisesti viettää aikaa lapsen kanssa niin se on selkeä osoitus siitä ettei lapsi ko henkilöä kiinnosta. Turha yrittää valehdella lapselle, että välittää, koska lapsen oma kokemus on ettei välitä. Äidillä ei ole mitään velvollisuutta valehdella lapselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yks mummeli kirjoitti:

Isovanhempana rakastan kaikkia lapsenlapsiani. En mitään maailmassa niin paljon kuin näitä mussukoita ja hoidan mielelläni aina kun se sopii molemmille osapuolille.

Mutta meillä isovanhemmillakin on oma elämä. Omat kaverit. Omat harrastukset. Omat lempipuuhamme jne. Kun ikää tulee niin kaipaa aika paljon ihan omaa rauhaa.

Itse nautin radion kuuntelemisesta, käsitöistä, lukemisesta, puutarhanhoidosta, pyöräilystä, taidenäyttelyistä ja monista muista asioista. Kun on vihdoinkin tällaiseen aikaa. Eikä sitä enää ole vanhempana energiaa liian kanssa pienten lasten kanssa puuhailuun paitsi silloin tällöin. Joskus tuntuu että nuorempi polvi ei ymmärrä että ikä tuo myös tietynlaista rauhoittumista askelten hidastumisen ohessa.

Ja sellainen rauha ja leppoisa elämä mitä iäkkäämpänä elää tuntuu hyvältä, kaikki on vähän hitaampaa eikö ole enää kiire minnekään. Ei se tarkoita etteikö välitä jälkikasvusta. Jokaisen pitäisi voida elää omannäköistä elämää ja jos siihen sisältyy jälkikasvun hoitoa kuten minulla, on se rikkautta. Mutta kaikilla ei sellaiseen riitä voimavarat ja se pitää myös hyväksyä.

Samoilla linjoilla. Mutta kyllä ne lapsenlapset voi saada mukaan omiin nautintoihin. He oppivat nopeasti ja kasvavat vauhdilla.  Yhdessä lukeminen esimerkiksi on ihanaa. Minun tyttärentyttäreni rakastaa "kun mumma oli pieni"- ja "kun äiti oli pieni"-juttuja. Pyöräretkillä voi käydä, heillä voi olla oma pieni kasvimaa, luontoon voi tehdä pikku retkiä, ja taidenäyttelyissäkin voi visiteerata vähitellen. Virkkaamista ja neulomista voi reenata ja niin edelleen. Vauhdikkaammat tyypit harrastaa vaarin kanssa autotallihommia, veneilyä, metsänhoitoa, nikkarointia sun muuta.

Onpas vanhanaikaisen sukupuolittunutta ajattelua. Tietenkin kaikkia noita voi tehdä yhdessä, mutta oletusarvoista se ei ole. Isovanhemmilla on oikeus nauttia eläkepäivistään ihan itse valitsemassaan seurassa ja määritellä ajankäyttönsä tavat.

Tämä on totta. Mutta tällä on seurauksena. He jäävät lapsille vieraiksi. Turha on myöskään esittää kavereilleen hyvää ihmistä ja välittävää isovanhempäa sekä odottaa mitään apua kun makaa vanhana pskavaipoissaan. Ihmissuhteet ovat kaksisuuntainen tie. Jos päättää ettei ole omille lapsilleen mitään velkaa, ei nämäkään ole mitenkään vastuussa vanhemmistaan. Ei siinä mitään , yhteiskunta hoitaa myös itsekkäät vanhukset. Ehkä.