Isovanhemmat ärsyttää!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin että teillä on täällä niin paljon töitä ettemme viitsi häiritä kauempaa. 

Tätä olen miettinyt monta kertaa. Kun se on niin TYLYÄ, kun lapset yrittävät puhua jotain "mummi, mummi, katso perhonen!" Ja mummi vastaa "mummilla on nyt kiire tehdä sitä ja tätä..."

Täytyy ehkä ensi kerralla sanoa, että tullaan seuraavan kerran, kun heillä ei ole niin kiire koko aikaa.

Et sä mitään tule sanomaan. Jos sinusta ei ole ottamaan sitä todellista vastuuta sinun pitää oppia elämään sen kanssa.

Saattaa olla ihan mahdollista. En ole koskaan ollut sellainen tyly töksäyttelijä, vaan yleisesti yritän tasapainoilla erilaisten ihmisten kanssa. Nyt meinaa vaan taas pinna kiristyä, mutta tuskin sanon mitään ainakaan kovin pahasti.

Vanhempasi käyttäytyneet sinua kohtaan samalla tavalla kuin nyt sinun lapsia? Ja haluat periyttää lapsillesi samat arvot? Yrität miellyttää kaikkia? Ja annat liikaa paino arvoa sillä mitä muut sinusta ajattelee?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Odota 10 vuotta niin isovanhempasi ovat matojen ruokana kirkkomaan mullissa. Sitten voit alkaa odottelemaan omaa vuoroasi.

Jaa, missäs on sanottu, että ap elää vanhempiaan kauemmin? Niinpä niin, ei missään, ja kun tuon totuuden muistaa saattaa tule mieleen, että jospa yritän lempeästi puhua tästä aiheesta omien vanhempien kanssa, koska tämä päivä voi olla viimeinen mahdollisuus puhua. Jopa ne lapset voivat olla huomenna poissa. Ihan j9kaista pikku ärsytystä ei kannattaisi vaahdota ilmoille. Tuskin apkään kovin kiva tyyppi on, ei ainakaan kirjoituksensa perusteella.

Aloittajasta huokuu lähinnä epävarmuus ja muiden miellyttämisen tarve. En usko, että hän käyttäytyy muita kohtaan huonosti vaikka nyt vähän pitäisi ihan omien lastenkin tähden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollaisia oli ennen vanhaan kaikki isovanhemmat ja varsinkin omat vanhemmat. Ei meidän lasten kanssa oltu, omia hommia tekivät arjen ja lomat. Tuttua on.

Totta. Tämä on niin suomalainen tapa. Kun asuin hetken italialaisessa perheessä vaihtovuotena näin toisenlaisen tavan olla, enkä ole siitä "toipunut" ikinä. Siellä lapset ovat koko suvun rakkauden kohteena ja heille annetaan tärkeä rooli, pusujen ja halien kera! Ei ihme että itsetunto kehittyy. Joillain ehkä liikaakin. Mutta suomalainen lapsivihamielisyys ja suorittajayhteiskunta poikii tällaista. Ei yleistetä mutta kovin on yleistä.

Suomalaisten muisti on kovin lyhyt ja se lähihistoria unohtunut. Suuret ikäluokat ovat kasvattanut nämä toisen sukupolven sotainvalidit. Heidän vanhemmat kävi läpi sodan, jälleen rakentamiset, sen traumat jne. Eli ollut aikaa ja kykyä pusutella ja halia.

Ap. Mulla on ollut täysin sama kuvio, joskin vielä pahempi sillä se sisälsi väkivallan uhkaa (ja lapsena paljon väkivaltaa). Siis sillä lailla että jos olimme vanhempieni mökillä, siellä saattoi tunnelma kiristyä ja isä alkoi käyttäytyä aggressiivisesti ja väkivallan lähestymisen merkit oli selvät.

Sittemmin olemme ajautuneet välirikkoon mikä on loistava asia. Suosittelen samaa sinullekin. Mutta ensin sun pitää ymmärtää yksi asia.

Tätä on vaikea selittää ja toivon että googlaat lisätietoa. Ongelma ei oikeastaan ole se että sun vanhemmat on ärsyttävät, itsekkäät, piittaamattomat ja rakkaudettomat. Ne siis on sitä, siis absoluuttisestikin, mutta se ei ole se ydinongelma. Ydinongelma on se että SINÄ et arvosta itseäsi, et uskalla puolustaa itseäsi, et koe olevasi sen arvoinen että sua kohdellaan hyvin, et koe että sulla on oikeus vaatia kunnioittavaa käytöstä.

Nämä ajatusmallit on alitajuisia ja tulleet lapsuudessa sun alitajuntaan. Voi olla että nyt jopa kiistät että ei, ei mulla tuollaista ole!

Mutta mieti asiaa tarkkaan. Olisiko sittenkin?

Mulle oli tosi kova paikka tajuta tuo sama, miten itse alitajuisesti ajattelin itsestäni ja miten sallin itseäni kohdeltavan kuin paskakasaa. Mä aloin parantua vasta kun tuli välirikko vanhempiin. Niin kauan kun olet myrkyllisessä suhteessa ja sinua tallotaan ja alistetaan (tuo on juuri tätä, mitä sun vanhemmat tekee!) niin et näe sitä etkä pääse pois kuviosta. Vasta kun astut syrjään ja näet asian etäältä, tajuat ja ”valaistut” ja huomaat miten sairas dynamiikka teillä on.

Lopuksi sanon jotain mikä särkee sun sydämen, pyydän anteeksi, mutta jonkun pitää sanoa se: sun vanhemmat on täysin rakkaudettomia, ei ne rakasta sua. Sinä olet väline, tavara, hyödyke, joka on olemassa vain heitä varten ja heidän iloksi. Ei heitä kiinnosta sun onni, ei heitä kiinnosta onko sulla asiat hyvin, ei heitä kiinnosta auttaa tai tukea sua. Heitä kiinnostaa vain oma napa ja omat asiat.

Mieti tarkkaan haluatko lapsillesi tuollaisen kuvan läheisestä ihmissuhteesta. Mä en halunnut. Ja vasta välirikossa aloin paranemaan, vahvistumaan, ja tärkeintä: rakastamaan itseäni. Vasta tän jälkeen olen oppinut puolustamaan ja asettamaan rajat itselle, ja KUKAAN ei enää koslaan kohtele mua paskasti. Mun vanhemmat kaltoinkohteli, hakkasi, nöyryytti ja alisti mua liki 40 vuotta. En enää ikinä palaa tuohon sairaaseen ihmissuhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollaisia oli ennen vanhaan kaikki isovanhemmat ja varsinkin omat vanhemmat. Ei meidän lasten kanssa oltu, omia hommia tekivät arjen ja lomat. Tuttua on.

Totta. Tämä on niin suomalainen tapa. Kun asuin hetken italialaisessa perheessä vaihtovuotena näin toisenlaisen tavan olla, enkä ole siitä "toipunut" ikinä. Siellä lapset ovat koko suvun rakkauden kohteena ja heille annetaan tärkeä rooli, pusujen ja halien kera! Ei ihme että itsetunto kehittyy. Joillain ehkä liikaakin. Mutta suomalainen lapsivihamielisyys ja suorittajayhteiskunta poikii tällaista. Ei yleistetä mutta kovin on yleistä.

Suomalaisten muisti on kovin lyhyt ja se lähihistoria unohtunut. Suuret ikäluokat ovat kasvattanut nämä toisen sukupolven sotainvalidit. Heidän vanhemmat kävi läpi sodan, jälleen rakentamiset, sen traumat jne. Eli ollut aikaa ja kykyä pusutella ja halia.

Eikä se ehkäisynkään historia kovin pitkä ole. Lapsia vaan tuli vaikka ei niitä niin haluttukaan. Ja kun ei ole itse saanut sitä rakkautta ja huolenpitoa lapsena ei sitä osata antaa omillekaan lapsille ja nyt on menty toiseen ääripäähän ja ihmisistä on tullut itsekäitä.

Vierailija kirjoitti:

Ap. Mulla on oållut täysin sama kuvio, joskin vielä pahempi sillä se sisälsi väkivallan uhkaa (ja lapsena paljon väkivaltaa). Siis sillä lailla että jos olimme vanhempieni mökillä, siellä saattoi tunnelma kiristyä ja isä alkoi käyttäytyä aggressiivisesti ja väkivallan lähestymisen merkit oli selvät.

Sittemmin olemme ajautuneet välirikkoon mikä on loistava asia. Suosittelen samaa sinullekin. Mutta ensin sun pitää ymmärtää yksi asia.

Tätä on vaikea selittää ja toivon että googlaat lisätietoa. Ongelma ei oikeastaan ole se että sun vanhemmat on ärsyttävät, itsekkäät, piittaamattomat ja rakkaudettomat. Ne siis on sitä, siis absoluuttisestikin, mutta se ei ole se ydinongelma. Ydinongelma on se että SINÄ et arvosta itseäsi, et uskalla puolustaa itseäsi, et koe olevasi sen arvoinen että sua kohdellaan hyvin, et koe että sulla on oikeus vaatia kunnioittavaa käytöstä.

Nämä ajatusmallit on alitajuisia ja tulleet lapsuudessa sun alitajuntaan. Voi olla että nyt jopa kiistät että ei, ei mulla tuollaista ole!

Mutta mieti asiaa tarkkaan. Olisiko sittenkin?

Mulle oli tosi kova paikka tajuta tuo sama, miten itse alitajuisesti ajattelin itsestäni ja miten sallin itseäni kohdeltavan kuin paskakasaa. Mä aloin parantua vasta kun tuli välirikko vanhempiin. Niin kauan kun olet myrkyllisessä suhteessa ja sinua tallotaan ja alistetaan (tuo on juuri tätä, mitä sun vanhemmat tekee!) niin et näe sitä etkä pääse pois kuviosta. Vasta kun astut syrjään ja näet asian etäältä, tajuat ja ”valaistut” ja huomaat miten sairas dynamiikka teillä on.

Lopuksi sanon jotain mikä särkee sun sydämen, pyydän anteeksi, mutta jonkun pitää sanoa se: sun vanhemmat on täysin rakkaudettomia, ei ne rakasta sua. Sinä olet väline, tavara, hyödyke, joka on olemassa vain heitä varten ja heidän iloksi. Ei heitä kiinnosta sun onni, ei heitä kiinnosta onko sulla asiat hyvin, ei heitä kiinnosta auttaa tai tukea sua. Heitä kiinnostaa vain oma napa ja omat asiat.

Mieti tarkkaan haluatko lapsillesi tuollaisen kuvan läheisestä ihmissuhteesta. Mä en halunnut. Ja vasta välirikossa aloin paranemaan, vahvistumaan, ja tärkeintä: rakastamaan itseäni. Vasta tän jälkeen olen oppinut puolustamaan ja asettamaan rajat itselle, ja KUKAAN ei enää koslaan kohtele mua paskasti. Mun vanhemmat kaltoinkohteli, hakkasi, nöyryytti ja alisti mua liki 40 vuotta. En enää ikinä palaa tuohon sairaaseen ihmissuhteeseen.

Tässä tuli aivan loistava analyysi.

Olen itse käymässä läpi samankaltaista prosessia ja kipeäähän se tekee.

Minunkin lapsuuteni oli väkivallan kyllästämä ja isääni en ole ollut missään yhteydessä vuosiin.

Vanhempani erosivat kun olin ko lähtenyt kotoa muualle opiskelemaan ja äitiini välit säilyivät, mutta aikuisena olen tajunnut, että kuvio on huono.

Omien lasten myötä tajuntaan iski aivan voimalla se ajatus, että isäni oli todella väkivaltainen, fyysisesti ja henkisesti, miksi äitini antoi tilanteen vain jatkua vuodesta toiseen? Isäni ei hakannut äitiäni, minua senkin edestä. Äitini on ollut varmasti tästä tietoinen, mutta ei tehnyt mitään.

Kysyä ei enää kannata, äitini on minun lapsuudestani asti paennut ikäviä asioita voivottelun ja valittamisen taakse.

On vain pakko ollut ymmärtää, että minua ei lapsena rakastettu, ei suojeltu, ei tuettu. Se sattuu vieläkin, mutta ehkä tämän ymmärtäminen tuo vapauden.

Äitini on uuden miehensä kanssa juuri aloituksessa kuvatun kaltainen isovanhempi. Olen omien lasteni kanssa tavallaan pudonnut sellaiseen sudenkuoppaan, että lapsilla olisi edes yksi isovanhempi.

Mieheni vanhemmat ovat kuolleet suhteellisen nuorina.

Nyt kaiketi täytyy kiivetä siitä kuopasta ylös. Äitini ei pidä minua tai minun perhettäni yhtään minkään arvoisina, ja miksi pitäisi, enhän ollut mitään lapsena, mihinkäs se dynamiikka muuttuisi.

Olen päättänyt, että saan vielä onnellisen elämän. Oma perheeni on ihana, ja sitä pitää suojella, samoin itseäni. Se, että vanhempani olivat kykenemättömiä edes alkeellisimpaan vanhemmuuteen, ei voi määrittää koko elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syyllistämisestä selviää kuuntelemalla. Ja kuten yllä sanottiin oppia ikä kaikki. Ensi kerralla olet menemättä ja annat heidän kiutella ihan yksinään.

Kun se ei tosiaan pääty siihen, ettei mennä. Minut haukutaan kaikille sukulaisille. Varsinkin isäni haukkuu minut äidilleen (minun mummolleni siis) ja mummo soittaa taas hädissään miksen käy mökillä🤯

Nuo selvä irtiotto ja itsensä arvostamisen opettelu ovat loistavia neuvoja, itsekin kannatan niitä, mutta jos et koe ihan vielä voivasi tuolle tielle menemistä aloittaa, niin onko tuo isäsi äiti missä kunnossa oleva?

Ajatuksena on, että jos hän osaa olla läsnä lapsille, joko menisitte hänen luokseen, tai kävisitte hakemassa hänet mukaan tuonne mökille. Lapsesi on jo tarpeeksi vanha kertomaan miten on kokenut nuo mökkeilyt isovanhempien seurassa, anna puhelin lapselle. Jos edes yksi sukulainen tajuaa, miksi ette sinne mökille halua, on helpompi aloittaa tuo irrottautuminen.

Mun appivanhemmat ei osaa olla yhtään paikallaan, touhuavat koko ajan jotain. Ottavat kyl lapsia tekemiseen mukaan, mutta ei se semmosta hengailua ole heidän kanssaan. Onneksi lapset näyttää nauttivan puuhastelusta ja ovat oppineet monia taitoja heiltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syyllistämisestä selviää kuuntelemalla. Ja kuten yllä sanottiin oppia ikä kaikki. Ensi kerralla olet menemättä ja annat heidän kiutella ihan yksinään.

Kun se ei tosiaan pääty siihen, ettei mennä. Minut haukutaan kaikille sukulaisille. Varsinkin isäni haukkuu minut äidilleen (minun mummolleni siis) ja mummo soittaa taas hädissään miksen käy mökillä🤯

Nuo selvä irtiotto ja itsensä arvostamisen opettelu ovat loistavia neuvoja, itsekin kannatan niitä, mutta jos et koe ihan vielä voivasi tuolle tielle menemistä aloittaa, niin onko tuo isäsi äiti missä kunnossa oleva?

Ajatuksena on, että jos hän osaa olla läsnä lapsille, joko menisitte hänen luokseen, tai kävisitte hakemassa hänet mukaan tuonne mökille. Lapsesi on jo tarpeeksi vanha kertomaan miten on kokenut nuo mökkeilyt isovanhempien seurassa, anna puhelin lapselle. Jos edes yksi sukulainen tajuaa, miksi ette sinne mökille halua, on helpompi aloittaa tuo irrottautuminen.

Apn pitäö lopettaa paskavanhempien suojelu. Ja kertoa reilusti sille mummolle että ne on paskat. Toki kaunilla sanankäänteillä.

Huomaan kaikesta että ap on kaltoinkohdeltu lapsi. Mulla on ihan samanlaiset vanhemmat. Ja mäkin häpesin pitkään tilannetta ja suojelin vanhempiani ja pidin kulisseja yllä. Koko suku luuli että on hyvät on välit ja ihanaa idylliä, vaikka oikeasti hirveää kaltoinkohtelua cuosikymmenet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syyllistämisestä selviää kuuntelemalla. Ja kuten yllä sanottiin oppia ikä kaikki. Ensi kerralla olet menemättä ja annat heidän kiutella ihan yksinään.

Kun se ei tosiaan pääty siihen, ettei mennä. Minut haukutaan kaikille sukulaisille. Varsinkin isäni haukkuu minut äidilleen (minun mummolleni siis) ja mummo soittaa taas hädissään miksen käy mökillä🤯

Nuo selvä irtiotto ja itsensä arvostamisen opettelu ovat loistavia neuvoja, itsekin kannatan niitä, mutta jos et koe ihan vielä voivasi tuolle tielle menemistä aloittaa, niin onko tuo isäsi äiti missä kunnossa oleva?

Ajatuksena on, että jos hän osaa olla läsnä lapsille, joko menisitte hänen luokseen, tai kävisitte hakemassa hänet mukaan tuonne mökille. Lapsesi on jo tarpeeksi vanha kertomaan miten on kokenut nuo mökkeilyt isovanhempien seurassa, anna puhelin lapselle. Jos edes yksi sukulainen tajuaa, miksi ette sinne mökille halua, on helpompi aloittaa tuo irrottautuminen.

Sinä oikeasti ehdotat, että ap laittaa lapsensa asialle? Miksi ap pitäisi saada ketään puolelleen? Hän on jo iso tyttö ja hän voi tehdä omia päätöksiä ilman, että hänen pitää niitä kenellekään puolustella.

Käväise. Olkaa puoli päivää. Kertokaa jo kutsussa, että tulemme mielellämme, mutta olemme tämän ja tämän ajan, koska meillä on muita suunnitelmia.

Kuule ap, et ole olemassa sitä varten että otat vastuun toisten ihmisten tunteista (isäsi, mummosi) ja kannattelet ja pehmittelet toisten tunteita. Sun vastuu on pitää itdestäsi huoli ja lapsistasi huoli. Lopeta hyvä ihminen se muiden miellyttäminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollaisia oli ennen vanhaan kaikki isovanhemmat ja varsinkin omat vanhemmat. Ei meidän lasten kanssa oltu, omia hommia tekivät arjen ja lomat. Tuttua on.

Totta. Tämä on niin suomalainen tapa. Kun asuin hetken italialaisessa perheessä vaihtovuotena näin toisenlaisen tavan olla, enkä ole siitä "toipunut" ikinä. Siellä lapset ovat koko suvun rakkauden kohteena ja heille annetaan tärkeä rooli, pusujen ja halien kera! Ei ihme että itsetunto kehittyy. Joillain ehkä liikaakin. Mutta suomalainen lapsivihamielisyys ja suorittajayhteiskunta poikii tällaista. Ei yleistetä mutta kovin on yleistä.

Suomalaisten muisti on kovin lyhyt ja se lähihistoria unohtunut. Suuret ikäluokat ovat kasvattanut nämä toisen sukupolven sotainvalidit. Heidän vanhemmat kävi läpi sodan, jälleen rakentamiset, sen traumat jne. Eli ollut aikaa ja kykyä pusutella ja halia.

On se myös kulttuurikysymys. Italiassa, Espanjassa, Kreikassa, Portugalissa jne ollut omat vaikeat aikakautensa. Ja myös slaavilainen perherakkaus on vahvempaa kuin suomalainen.

Meillä ei puhuta eikä pussata.

Nykyajan nuoret ehkä enemmän, en tiedä. Joskus tuntuu että ollaan niin hienoja ja koulutettuja ja ylläpitää ettei siihenkään kuulu läheisyys ja tunteiden ilmaiseminen.

Mutta tarinalla on myös toinen puoli. Näissä toisissa kulttuureissa myös PUUTUTAAN toisten elämään aivan eri tavalla kuin mihin suomalainen on tottunut. Itse en sitäkään jaksaisi. Olen liian itsenäinen nainen. Mutta kyllä ap: n kirjoittamat ongelmat on nekin rasittavia ja ei kai auta kuin selvitä ja koittaa olla siirtämättä lapsilleen tuota perintöä.

Muista, ystävät voi valita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap. Mulla on oållut täysin sama kuvio, joskin vielä pahempi sillä se sisälsi väkivallan uhkaa (ja lapsena paljon väkivaltaa). Siis sillä lailla että jos olimme vanhempieni mökillä, siellä saattoi tunnelma kiristyä ja isä alkoi käyttäytyä aggressiivisesti ja väkivallan lähestymisen merkit oli selvät.

Sittemmin olemme ajautuneet välirikkoon mikä on loistava asia. Suosittelen samaa sinullekin. Mutta ensin sun pitää ymmärtää yksi asia.

Tätä on vaikea selittää ja toivon että googlaat lisätietoa. Ongelma ei oikeastaan ole se että sun vanhemmat on ärsyttävät, itsekkäät, piittaamattomat ja rakkaudettomat. Ne siis on sitä, siis absoluuttisestikin, mutta se ei ole se ydinongelma. Ydinongelma on se että SINÄ et arvosta itseäsi, et uskalla puolustaa itseäsi, et koe olevasi sen arvoinen että sua kohdellaan hyvin, et koe että sulla on oikeus vaatia kunnioittavaa käytöstä.

Nämä ajatusmallit on alitajuisia ja tulleet lapsuudessa sun alitajuntaan. Voi olla että nyt jopa kiistät että ei, ei mulla tuollaista ole!

Mutta mieti asiaa tarkkaan. Olisiko sittenkin?

Mulle oli tosi kova paikka tajuta tuo sama, miten itse alitajuisesti ajattelin itsestäni ja miten sallin itseäni kohdeltavan kuin paskakasaa. Mä aloin parantua vasta kun tuli välirikko vanhempiin. Niin kauan kun olet myrkyllisessä suhteessa ja sinua tallotaan ja alistetaan (tuo on juuri tätä, mitä sun vanhemmat tekee!) niin et näe sitä etkä pääse pois kuviosta. Vasta kun astut syrjään ja näet asian etäältä, tajuat ja ”valaistut” ja huomaat miten sairas dynamiikka teillä on.

Lopuksi sanon jotain mikä särkee sun sydämen, pyydän anteeksi, mutta jonkun pitää sanoa se: sun vanhemmat on täysin rakkaudettomia, ei ne rakasta sua. Sinä olet väline, tavara, hyödyke, joka on olemassa vain heitä varten ja heidän iloksi. Ei heitä kiinnosta sun onni, ei heitä kiinnosta onko sulla asiat hyvin, ei heitä kiinnosta auttaa tai tukea sua. Heitä kiinnostaa vain oma napa ja omat asiat.

Mieti tarkkaan haluatko lapsillesi tuollaisen kuvan läheisestä ihmissuhteesta. Mä en halunnut. Ja vasta välirikossa aloin paranemaan, vahvistumaan, ja tärkeintä: rakastamaan itseäni. Vasta tän jälkeen olen oppinut puolustamaan ja asettamaan rajat itselle, ja KUKAAN ei enää koslaan kohtele mua paskasti. Mun vanhemmat kaltoinkohteli, hakkasi, nöyryytti ja alisti mua liki 40 vuotta. En enää ikinä palaa tuohon sairaaseen ihmissuhteeseen.

Tässä tuli aivan loistava analyysi.

Olen itse käymässä läpi samankaltaista prosessia ja kipeäähän se tekee.

Minunkin lapsuuteni oli väkivallan kyllästämä ja isääni en ole ollut missään yhteydessä vuosiin.

Vanhempani erosivat kun olin ko lähtenyt kotoa muualle opiskelemaan ja äitiini välit säilyivät, mutta aikuisena olen tajunnut, että kuvio on huono.

Omien lasten myötä tajuntaan iski aivan voimalla se ajatus, että isäni oli todella väkivaltainen, fyysisesti ja henkisesti, miksi äitini antoi tilanteen vain jatkua vuodesta toiseen? Isäni ei hakannut äitiäni, minua senkin edestä. Äitini on ollut varmasti tästä tietoinen, mutta ei tehnyt mitään.

Kysyä ei enää kannata, äitini on minun lapsuudestani asti paennut ikäviä asioita voivottelun ja valittamisen taakse.

On vain pakko ollut ymmärtää, että minua ei lapsena rakastettu, ei suojeltu, ei tuettu. Se sattuu vieläkin, mutta ehkä tämän ymmärtäminen tuo vapauden.

Äitini on uuden miehensä kanssa juuri aloituksessa kuvatun kaltainen isovanhempi. Olen omien lasteni kanssa tavallaan pudonnut sellaiseen sudenkuoppaan, että lapsilla olisi edes yksi isovanhempi.

Mieheni vanhemmat ovat kuolleet suhteellisen nuorina.

Nyt kaiketi täytyy kiivetä siitä kuopasta ylös. Äitini ei pidä minua tai minun perhettäni yhtään minkään arvoisina, ja miksi pitäisi, enhän ollut mitään lapsena, mihinkäs se dynamiikka muuttuisi.

Olen päättänyt, että saan vielä onnellisen elämän. Oma perheeni on ihana, ja sitä pitää suojella, samoin itseäni. Se, että vanhempani olivat kykenemättömiä edes alkeellisimpaan vanhemmuuteen, ei voi määrittää koko elämääni.

Oho. Siis olen yllättynyt tästä vastauksesta. Nimittäin meilläkin tosiaan oli väkivaltaa lapsuudenkodissa (isäni on edelleen todella arvaamaton). Siitäkin syystä olen vältellyt lapsien jättämistä vanhemmilleni, jos isäni on paikalla (eli lähes aina).

Tulipahan mietittävää tähän juhannukseen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin että teillä on täällä niin paljon töitä ettemme viitsi häiritä kauempaa. 

Tätä olen miettinyt monta kertaa. Kun se on niin TYLYÄ, kun lapset yrittävät puhua jotain "mummi, mummi, katso perhonen!" Ja mummi vastaa "mummilla on nyt kiire tehdä sitä ja tätä..."

Täytyy ehkä ensi kerralla sanoa, että tullaan seuraavan kerran, kun heillä ei ole niin kiire koko aikaa.

Kyllä te olette hirveää sakkia ihan tasapuolisesti koko porukka.

Puistattavaa.

Riidelkää edes keskenänne älkääkä oksentako naurettavaa kitinäänne tänne muiden kiusaksi.

Siis tää palsta on nimenomaan keskustelupalsta....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin että teillä on täällä niin paljon töitä ettemme viitsi häiritä kauempaa. 

Tätä olen miettinyt monta kertaa. Kun se on niin TYLYÄ, kun lapset yrittävät puhua jotain "mummi, mummi, katso perhonen!" Ja mummi vastaa "mummilla on nyt kiire tehdä sitä ja tätä..."

Täytyy ehkä ensi kerralla sanoa, että tullaan seuraavan kerran, kun heillä ei ole niin kiire koko aikaa.

Et sä mitään tule sanomaan. Jos sinusta ei ole ottamaan sitä todellista vastuuta sinun pitää oppia elämään sen kanssa.

Saattaa olla ihan mahdollista. En ole koskaan ollut sellainen tyly töksäyttelijä, vaan yleisesti yritän tasapainoilla erilaisten ihmisten kanssa. Nyt meinaa vaan taas pinna kiristyä, mutta tuskin sanon mitään ainakaan kovin pahasti.

Vanhempasi käyttäytyneet sinua kohtaan samalla tavalla kuin nyt sinun lapsia? Ja haluat periyttää lapsillesi samat arvot? Yrität miellyttää kaikkia? Ja annat liikaa paino arvoa sillä mitä muut sinusta ajattelee?

Minä priorisoin lapset aina edelle. Siksi tuntuukin hullulta raahata heitä paikkaan, jossa heistä ei samalla tavalla välitetä. Leikitäänhän me siellä mökillä yhdessä, mutta sitä voidaan tehdä kotonakin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap. Mulla on oållut täysin sama kuvio, joskin vielä pahempi sillä se sisälsi väkivallan uhkaa (ja lapsena paljon väkivaltaa). Siis sillä lailla että jos olimme vanhempieni mökillä, siellä saattoi tunnelma kiristyä ja isä alkoi käyttäytyä aggressiivisesti ja väkivallan lähestymisen merkit oli selvät.

Sittemmin olemme ajautuneet välirikkoon mikä on loistava asia. Suosittelen samaa sinullekin. Mutta ensin sun pitää ymmärtää yksi asia.

Tätä on vaikea selittää ja toivon että googlaat lisätietoa. Ongelma ei oikeastaan ole se että sun vanhemmat on ärsyttävät, itsekkäät, piittaamattomat ja rakkaudettomat. Ne siis on sitä, siis absoluuttisestikin, mutta se ei ole se ydinongelma. Ydinongelma on se että SINÄ et arvosta itseäsi, et uskalla puolustaa itseäsi, et koe olevasi sen arvoinen että sua kohdellaan hyvin, et koe että sulla on oikeus vaatia kunnioittavaa käytöstä.

Nämä ajatusmallit on alitajuisia ja tulleet lapsuudessa sun alitajuntaan. Voi olla että nyt jopa kiistät että ei, ei mulla tuollaista ole!

Mutta mieti asiaa tarkkaan. Olisiko sittenkin?

Mulle oli tosi kova paikka tajuta tuo sama, miten itse alitajuisesti ajattelin itsestäni ja miten sallin itseäni kohdeltavan kuin paskakasaa. Mä aloin parantua vasta kun tuli välirikko vanhempiin. Niin kauan kun olet myrkyllisessä suhteessa ja sinua tallotaan ja alistetaan (tuo on juuri tätä, mitä sun vanhemmat tekee!) niin et näe sitä etkä pääse pois kuviosta. Vasta kun astut syrjään ja näet asian etäältä, tajuat ja ”valaistut” ja huomaat miten sairas dynamiikka teillä on.

Lopuksi sanon jotain mikä särkee sun sydämen, pyydän anteeksi, mutta jonkun pitää sanoa se: sun vanhemmat on täysin rakkaudettomia, ei ne rakasta sua. Sinä olet väline, tavara, hyödyke, joka on olemassa vain heitä varten ja heidän iloksi. Ei heitä kiinnosta sun onni, ei heitä kiinnosta onko sulla asiat hyvin, ei heitä kiinnosta auttaa tai tukea sua. Heitä kiinnostaa vain oma napa ja omat asiat.

Mieti tarkkaan haluatko lapsillesi tuollaisen kuvan läheisestä ihmissuhteesta. Mä en halunnut. Ja vasta välirikossa aloin paranemaan, vahvistumaan, ja tärkeintä: rakastamaan itseäni. Vasta tän jälkeen olen oppinut puolustamaan ja asettamaan rajat itselle, ja KUKAAN ei enää koslaan kohtele mua paskasti. Mun vanhemmat kaltoinkohteli, hakkasi, nöyryytti ja alisti mua liki 40 vuotta. En enää ikinä palaa tuohon sairaaseen ihmissuhteeseen.

Tässä tuli aivan loistava analyysi.

Olen itse käymässä läpi samankaltaista prosessia ja kipeäähän se tekee.

Minunkin lapsuuteni oli väkivallan kyllästämä ja isääni en ole ollut missään yhteydessä vuosiin.

Vanhempani erosivat kun olin ko lähtenyt kotoa muualle opiskelemaan ja äitiini välit säilyivät, mutta aikuisena olen tajunnut, että kuvio on huono.

Omien lasten myötä tajuntaan iski aivan voimalla se ajatus, että isäni oli todella väkivaltainen, fyysisesti ja henkisesti, miksi äitini antoi tilanteen vain jatkua vuodesta toiseen? Isäni ei hakannut äitiäni, minua senkin edestä. Äitini on ollut varmasti tästä tietoinen, mutta ei tehnyt mitään.

Kysyä ei enää kannata, äitini on minun lapsuudestani asti paennut ikäviä asioita voivottelun ja valittamisen taakse.

On vain pakko ollut ymmärtää, että minua ei lapsena rakastettu, ei suojeltu, ei tuettu. Se sattuu vieläkin, mutta ehkä tämän ymmärtäminen tuo vapauden.

Äitini on uuden miehensä kanssa juuri aloituksessa kuvatun kaltainen isovanhempi. Olen omien lasteni kanssa tavallaan pudonnut sellaiseen sudenkuoppaan, että lapsilla olisi edes yksi isovanhempi.

Mieheni vanhemmat ovat kuolleet suhteellisen nuorina.

Nyt kaiketi täytyy kiivetä siitä kuopasta ylös. Äitini ei pidä minua tai minun perhettäni yhtään minkään arvoisina, ja miksi pitäisi, enhän ollut mitään lapsena, mihinkäs se dynamiikka muuttuisi.

Olen päättänyt, että saan vielä onnellisen elämän. Oma perheeni on ihana, ja sitä pitää suojella, samoin itseäni. Se, että vanhempani olivat kykenemättömiä edes alkeellisimpaan vanhemmuuteen, ei voi määrittää koko elämääni.

Oho. Siis olen yllättynyt tästä vastauksesta. Nimittäin meilläkin tosiaan oli väkivaltaa lapsuudenkodissa (isäni on edelleen todella arvaamaton). Siitäkin syystä olen vältellyt lapsien jättämistä vanhemmilleni, jos isäni on paikalla (eli lähes aina).

Tulipahan mietittävää tähän juhannukseen.

Ap

Kuule nyt, kai ymmärrät että et voi koskaan jättää lapsiasi valvomatta vanhempiesi kanssa? Isäsi on arvaamaton ja väkivaltainen, ja se reagointi on hänellä selkäytimessä. Kun lapsesi ärsyttää häntä liikaa, hän lyö. Koska ei osaa muutakaan.

Mun kimppuun on oma väkivaltainen vanhempi käynyt pari kertaa aikuisiälläkin. Luotto on täysi nolla. En anna tavata lapsiani ollenkaan. Tiedän että heti kun sillä kilahtaa (ja sillähän kilahtaa) niin nyrkki heiluu ja se ei katso onko siinä aikuinen vai lapsi kohteena.

Ap sun pitää nähdä myös se että teet monia haitallisia asioita (pakotat itsesi yhteydenpitoon, menev väkisin mökille, salailet mummolta totuutta) siksi että PELKÄÄT ISÄÄSI. Pelko pn aiheellista, sitä sun ei tarvi hävetä. Mutta mieti nyt hyvä ihminen että mille kaikelle altistat itsesi vain hullua isääsi miellyttääksesi.

Uskallan väittää että olisit paljon onnellisempi jos vaan jäädytät välit etkä ole tekemisissä.

T. Aiemmin vastannut väkivaltaa kokenut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap. Mulla on oållut täysin sama kuvio, joskin vielä pahempi sillä se sisälsi väkivallan uhkaa (ja lapsena paljon väkivaltaa). Siis sillä lailla että jos olimme vanhempieni mökillä, siellä saattoi tunnelma kiristyä ja isä alkoi käyttäytyä aggressiivisesti ja väkivallan lähestymisen merkit oli selvät.

Sittemmin olemme ajautuneet välirikkoon mikä on loistava asia. Suosittelen samaa sinullekin. Mutta ensin sun pitää ymmärtää yksi asia.

Tätä on vaikea selittää ja toivon että googlaat lisätietoa. Ongelma ei oikeastaan ole se että sun vanhemmat on ärsyttävät, itsekkäät, piittaamattomat ja rakkaudettomat. Ne siis on sitä, siis absoluuttisestikin, mutta se ei ole se ydinongelma. Ydinongelma on se että SINÄ et arvosta itseäsi, et uskalla puolustaa itseäsi, et koe olevasi sen arvoinen että sua kohdellaan hyvin, et koe että sulla on oikeus vaatia kunnioittavaa käytöstä.

Nämä ajatusmallit on alitajuisia ja tulleet lapsuudessa sun alitajuntaan. Voi olla että nyt jopa kiistät että ei, ei mulla tuollaista ole!

Mutta mieti asiaa tarkkaan. Olisiko sittenkin?

Mulle oli tosi kova paikka tajuta tuo sama, miten itse alitajuisesti ajattelin itsestäni ja miten sallin itseäni kohdeltavan kuin paskakasaa. Mä aloin parantua vasta kun tuli välirikko vanhempiin. Niin kauan kun olet myrkyllisessä suhteessa ja sinua tallotaan ja alistetaan (tuo on juuri tätä, mitä sun vanhemmat tekee!) niin et näe sitä etkä pääse pois kuviosta. Vasta kun astut syrjään ja näet asian etäältä, tajuat ja ”valaistut” ja huomaat miten sairas dynamiikka teillä on.

Lopuksi sanon jotain mikä särkee sun sydämen, pyydän anteeksi, mutta jonkun pitää sanoa se: sun vanhemmat on täysin rakkaudettomia, ei ne rakasta sua. Sinä olet väline, tavara, hyödyke, joka on olemassa vain heitä varten ja heidän iloksi. Ei heitä kiinnosta sun onni, ei heitä kiinnosta onko sulla asiat hyvin, ei heitä kiinnosta auttaa tai tukea sua. Heitä kiinnostaa vain oma napa ja omat asiat.

Mieti tarkkaan haluatko lapsillesi tuollaisen kuvan läheisestä ihmissuhteesta. Mä en halunnut. Ja vasta välirikossa aloin paranemaan, vahvistumaan, ja tärkeintä: rakastamaan itseäni. Vasta tän jälkeen olen oppinut puolustamaan ja asettamaan rajat itselle, ja KUKAAN ei enää koslaan kohtele mua paskasti. Mun vanhemmat kaltoinkohteli, hakkasi, nöyryytti ja alisti mua liki 40 vuotta. En enää ikinä palaa tuohon sairaaseen ihmissuhteeseen.

Tässä tuli aivan loistava analyysi.

Olen itse käymässä läpi samankaltaista prosessia ja kipeäähän se tekee.

Minunkin lapsuuteni oli väkivallan kyllästämä ja isääni en ole ollut missään yhteydessä vuosiin.

Vanhempani erosivat kun olin ko lähtenyt kotoa muualle opiskelemaan ja äitiini välit säilyivät, mutta aikuisena olen tajunnut, että kuvio on huono.

Omien lasten myötä tajuntaan iski aivan voimalla se ajatus, että isäni oli todella väkivaltainen, fyysisesti ja henkisesti, miksi äitini antoi tilanteen vain jatkua vuodesta toiseen? Isäni ei hakannut äitiäni, minua senkin edestä. Äitini on ollut varmasti tästä tietoinen, mutta ei tehnyt mitään.

Kysyä ei enää kannata, äitini on minun lapsuudestani asti paennut ikäviä asioita voivottelun ja valittamisen taakse.

On vain pakko ollut ymmärtää, että minua ei lapsena rakastettu, ei suojeltu, ei tuettu. Se sattuu vieläkin, mutta ehkä tämän ymmärtäminen tuo vapauden.

Äitini on uuden miehensä kanssa juuri aloituksessa kuvatun kaltainen isovanhempi. Olen omien lasteni kanssa tavallaan pudonnut sellaiseen sudenkuoppaan, että lapsilla olisi edes yksi isovanhempi.

Mieheni vanhemmat ovat kuolleet suhteellisen nuorina.

Nyt kaiketi täytyy kiivetä siitä kuopasta ylös. Äitini ei pidä minua tai minun perhettäni yhtään minkään arvoisina, ja miksi pitäisi, enhän ollut mitään lapsena, mihinkäs se dynamiikka muuttuisi.

Olen päättänyt, että saan vielä onnellisen elämän. Oma perheeni on ihana, ja sitä pitää suojella, samoin itseäni. Se, että vanhempani olivat kykenemättömiä edes alkeellisimpaan vanhemmuuteen, ei voi määrittää koko elämääni.

Oho. Siis olen yllättynyt tästä vastauksesta. Nimittäin meilläkin tosiaan oli väkivaltaa lapsuudenkodissa (isäni on edelleen todella arvaamaton). Siitäkin syystä olen vältellyt lapsien jättämistä vanhemmilleni, jos isäni on paikalla (eli lähes aina).

Tulipahan mietittävää tähän juhannukseen.

Ap

Kuule nyt, kai ymmärrät että et voi koskaan jättää lapsiasi valvomatta vanhempiesi kanssa? Isäsi on arvaamaton ja väkivaltainen, ja se reagointi on hänellä selkäytimessä. Kun lapsesi ärsyttää häntä liikaa, hän lyö. Koska ei osaa muutakaan.

Mun kimppuun on oma väkivaltainen vanhempi käynyt pari kertaa aikuisiälläkin. Luotto on täysi nolla. En anna tavata lapsiani ollenkaan. Tiedän että heti kun sillä kilahtaa (ja sillähän kilahtaa) niin nyrkki heiluu ja se ei katso onko siinä aikuinen vai lapsi kohteena.

Ap sun pitää nähdä myös se että teet monia haitallisia asioita (pakotat itsesi yhteydenpitoon, menev väkisin mökille, salailet mummolta totuutta) siksi että PELKÄÄT ISÄÄSI. Pelko pn aiheellista, sitä sun ei tarvi hävetä. Mutta mieti nyt hyvä ihminen että mille kaikelle altistat itsesi vain hullua isääsi miellyttääksesi.

Uskallan väittää että olisit paljon onnellisempi jos vaan jäädytät välit etkä ole tekemisissä.

T. Aiemmin vastannut väkivaltaa kokenut

Kiitos tästäkin vastauksesta. Saatatte olla oikeassa.. Minun täytyy nyt vähän syvällisemmin miettiä tätä kaikkea.

Ap

Aloitus kuulostaa niin tutulta.

Mun vanhemmat tekee sitä, että pyydellään ja pyydellään sinne kylään. Välimatkaa on n. 300 km, joten ihan hirveän usein ei käydä.

Sitten kun sinne mennään, onkin aina kauhea touhottaminen ja työleirikin päällä. En todellakaan odota passaamista, mutta voisiko kahvit juoda rauhassa ja ihan hetken vain oleskella?

Mulle ja mun miehelle vapaat yhdessä ovat molempien tehdessä vuorotöitä harvinaista herkkua. Lapsemmekin ovat jo isompia, joita ei tarvitse ihan joka hetki paimentaa.

Äitini varsinkin aloittaa hirveän shown joka kerta, pyykit pitää saada narulle heti kun pesukone piippaa, tämän oven pitää olla kiinni ja tuon auki ja hetken päästä toisinpäin ja kauhea valitus, kun eihän kukaan voi sattumanvaraisten sääntöjen koko ajan muuttuessa mitenkään tietä miten tämän oven nyt pitikään olla.

Tiskaamme, laitamme ruokaa jne käydessämme, mutta emme tietenkään osaa oikein...

Välillä emme sitten käy lainkaan kuukausimääriin ja äitini alkaa puhelimessa huokailla, kun kukaan ei käy jne ja sama rumba alkaa taas uudelleen.

Tai sitten päättävät tulla käymään meillä. Ja se onkin jo ihan oma esityksensä. Kysyvät voiko tulla jonain tiettynä päivänä. Vastaan että ok. Tiedän jo, että muuttavat suunnitelmiaan vielä viime hetkillä, mahdollisesti useaankin kertaan. Syyt ovat tyyliin, ruohonleikkaaminen kesken tms.

Sitten sovitaan taas jokin uusi ajankohta ja äitini keksiikin, että nyt kun tullaan sinne, niin voitaisiinko tehdä sitä tai tätä yhdessä. Usein soittaa lapsillekin tässä kohtaa ja saavat lapset innostumaan.

Ja sitten seuraa tanssin seuraavat askelkuviot. Eli suunnitelmien muuttaminen ja peruminen. Tulevat ehkä pikaisesti käymään, juovat kahvit, haluavatkin lähteä jonnekin muualle keskenään, kuin sovittuun juttuun, kun on nyt niin kiire sen tai tämän kanssa.

Pettyneille lapsille sanovat, että kyllä te olette jo niin isoja että ymmärrätte.

Tähän väliin huomio, että ovat alle 70-vuotiaita, hyväkuntoisia eläkeläisiä.

Enkä todellakaan ole vailla lastenhoitoapua tai muutakaan apua. Sellainen rauhallinen ja kiva yhdessä oleminen olisi todella ihanaa joskus, mutta ei onnistu.

Olen tullut siihen päätelmään, että tämä vanhempieni harrastama säätäminen ja sählääminen on jotain vallankäyttöä ja kontrollointia.

Tänä kesänä taidamme jättää mummolan väliin kokonaan.

Koronan ollessa pahemmassa tilanteessa, oli helpotus, kun säätämisen ja sähläämisen ssi torpattua pelkällä toteamuksella ettei nyt voida nähdä. Nyt on isovanhemmat rokotettu, ja sauhuavat taas missä milloinkin...

Minulla on aina mysteeri, miten niin moni jaksaa paskaa kohtelua muilta. Fool me once...