Kirja, joka ravisutti sisintäsi niin, että se jäi mieleesi pitkäksi aikaa? Joko hyvässä tai pahassa..

Täällä Pohjantähden alla 

Fatiman käsi. Se sijoittuu Espanjan historiaan kahden suuren uskonnon törmäyksen aikaan. 

Sue Black: Kaikki mitä jäljelle jää

Vanha Testamentti kirjakokoelmasta Raamattu. Kammottavan väkivaltainen sekä pornografinen. 

Sielujen saari. Kertoo Seilin saarelle arkkulautojen kanssa joutuneista. Todella vaikuttava kirjallinen teos. 

Iida Turpeinen : Elolliset. Hieno kirja. 

Hyvässä mielessä: "Andrejev Leonid : Juudas Iskariot". Se tuotti sellaista "hengellistä heräämistä", mutta ei siis uskonnollisessa tai kristillisessä mielessä vaan ihan vain omassa henkilökohtaisessa mielessä. Ei se minua "ravisuttanut" vaan se vain "ravitsi" minua, siis ihan kuin sielunruokaa. Eipä tuo kirja "saanut alkuun" minussa niin yhtikäs mitään, mutta se ylläpiti minua. Eli ei, sittenkään ei pidä sanoa että se tuotti minulle hengellistä "heräämistä", vaan se vain tuotti minulle hengellistä "hengissäpysymistä". Hengellisesti ei mikään ole koskaan "herättänyt" minua.

Pahassa mielessä: "Albert Camus: Sivullinen". Tsiisus minä sairastuin pahasti kun tuon luin, aivan kuin olisin ollut jossain aivokuumeessa. Ihan tosi: aivokuumepotilaana sairaalassa - kamala kuumuus, paleleminen, hikoilu, heikkous,... ei mitään käsitystä enää itsestä, ihmiskunnasta, ympäristöstä, paikasta, tapahtumista, teoista, ajasta,... ei käsitystä enää mistään koska aivot eivät enää pysty käsittämään mitään niin kovassa aivokuumeessa. Tuo kirja tuotti minulle pelkkää pahoinvointia, ihan vain ihan sikana pahoinvointia, minua kuvotti, oksetti, pyörrytti, heikotti. Kirjassa tosiaan päähenkilö "jotenkin ihmeellisesti ilman mitään syytä tietämättä yhtään miksi tuostanoinvaan päätyy ampumaan jonkun tiesminkä tuntemattoman kenetlie tyypin kuoliaaksi". Ja kun luin tuon kirjan niin minusta tuntui, minä koin asian niin, että minä tein tuon teon. Tuon kirjan lukeminen ei ollut "lukemista" vaan "kokemista": minä koin että minä olin jossain himskatin autiomaan paahtavassa auringopaisteessa ja minä jotenkin vain päädyin ottamaan aseen esiin ja ampumaan jonkun tieskenet kuoliaaksi. Se oli aivan kamalaa, mitä minä tein!

Tuo Camus'n sivullinen on tuottanut minulle kaikista ylivoimaisesti parhaiten tuon aivan kammottavan aivokuumeolotilan. Toki jotkin muutkin kirjat ovat osittain pikkusen vähäsen onnistuneet samassa, lievästi. Esim Dostojevskin "Rikos ja Rangaistus" ja lisäksi jokin novelli jonka nimeä en muista, sen oli kirjoittanut Heinrich Böll, se novelli kertoi jostain saksalaissotilaasta luultavasti toisessa maailmansodassa, ja se sotilas oli vartiotehtävissä ja niissä vartiotehtävissään hän "jotenkin vain päätyi" ampumaan oman upseerinsa kuoliaaksi, siis juuri sen upseerin joka oli hänet niihin vartiotehtäviin määrännyt. Heti kun se sotilas oli vetänyt liipaisimesta, kun hän oli ampunut yhden luodin kohti upseeriaan - hän välittömästi katui tekoaan. Mutta ei mahtanut sille enää yhtään mitään. Hän ei voinut käsittää miten oli tekoonsa päätynyt.

Bravo Two Zero -kirja väänsi teini-ikäisenä käsitystäni maskuliinisesta vahvuudesta yhdestä sävystä toiseen. Isättömänä olin napannut mieskuvani sarjakuvista ja toimintaleffoista, joissa keho on steroidien ja aktiivisen kehonrakennuksen jäljiltä turvoksissa ja sankari selviää voittajana, usein yksin, mistä tilanteesta tahansa.

Ko. kirjassa taas väännetään monien virheiden jälkeen todellisessa kuolemanvaarassa, hypotermian eri tasoista kärsien eteenpäin, eteenpäin, ja eteenpäin, siinä toivossa että vielä joskus pääsisi kotiin, sen jälkeen kun moni, mukamas huolella tehty suunnitelma pettää alta.

Tämä Andy McNabb -nimimerkillä kirjoitettu kirja on sarjassa "tositapahtumiin perustuva". Kymmenisen vuotta jälkikäteen eräs samassa yksikössä palvellut britti teki dokumentin jossa hän yritti jäljittää alkuperäisen porukan reittiä ja tekosia. Kävi mm. ilmi, että romaanin suuri taistelukohtaus oli täysin mielikuvituksen tuotetta, mutta perustason reitti ja tehtävä olivat todenmukaisia.

Käsitykseni siitä, että miehen, eli minun, pitäisi olla kaikkivoipa sankari, vaihtui siis siihen että olisipa hyvä jos voisi hankalissa olosuhteissa vain edes rämpiä jotenkin eteenpäin senkin jälkeen kuin sovitut tuet ovat pettäneet, rohkaisi mm. kestävyyslajien harrastamiseen.

David L. Hoggan: The myth of the new history.

Kirja avasi silmäni siitä, mitä potaskaa virallinen historiankirjoitus on.

Esim. 1. ja 2. toisen maailmansodan historiaa ei ole kerrottu oikein. Monet sankareina pidetyt poliitikot ovat myös täysiä konnia.

Ja esim. Abraham Lincoln oli valmis työntämään mustat Etelä-Amerikkaan ja Afrikkaan pois USAsta.

Vierailija kirjoitti:

Hyvässä mielessä: "Andrejev Leonid : Juudas Iskariot". Se tuotti sellaista "hengellistä heräämistä", mutta ei siis uskonnollisessa tai kristillisessä mielessä vaan ihan vain omassa henkilökohtaisessa mielessä. Ei se minua "ravisuttanut" vaan se vain "ravitsi" minua, siis ihan kuin sielunruokaa. Eipä tuo kirja "saanut alkuun" minussa niin yhtikäs mitään, mutta se ylläpiti minua. Eli ei, sittenkään ei pidä sanoa että se tuotti minulle hengellistä "heräämistä", vaan se vain tuotti minulle hengellistä "hengissäpysymistä". Hengellisesti ei mikään ole koskaan "herättänyt" minua.

Pahassa mielessä: "Albert Camus: Sivullinen". Tsiisus minä sairastuin pahasti kun tuon luin, aivan kuin olisin ollut jossain aivokuumeessa. Ihan tosi: aivokuumepotilaana sairaalassa - kamala kuumuus, paleleminen, hikoilu, heikkous,... ei mitään käsitystä enää itsestä, ihmiskunnasta, ympäristöstä, paikasta, tapahtumista, teoista, ajasta,... ei käsitystä enää

PS. Aivokuumeessa jotenkin vain ihmeellisesti päätyy tappamaan jonkun.

Joskus nuorena kauan aikaa sitten luin Alex Haleyn Juuret -kirjan. Tuli myös tv-sarjana. Jäi kyllä mieleen.

Peter Hoeg: Hiljainen tyttö

Aapinen. Sitä ekaluokalla käytiin läpi ja oli jo kevätlukukausi aika pitkällä. Oli taas jotain lukuläksyjä jossa piti lukea jotain lyhyitä tavuja sanoja, jotka alkoivat kaikki samalla kirjaimella.  Minä luin niitä ja sitten yllättäen tajusin, että minähän osaa jo lukea ihan sujuvasti kaiken, mitä Aapisessa lukea. En siis enää vain mitään lyhyitä tavuja kuten AI, OU, tai UI ja pelkästään lyhyitä sanoja, vaan kokonaisia lauseita ja lyhyitä tarinoita. Muistan siis hyvin sen kun opin lukemaan. Sen jälkeen olenkin lukenut paljon. Siitä lapsesta, joka aikaisemmin lähinnä leikki tuli nyt lapsi joka luki melkein kaiken minkä käsiinsä sai, vaikka ei vielä kunnolla kaikkea ymmärtänyt. Esim. aikuisten romaaneja mitä salaa luin. Kun jo ensimmäisenä kesälomana luin jonkun äidin omistaman romaanin, jossa oli esim. seksikohtauksia.

V. Nabokov: "Lolita". Taiturimaista tekstiä, oivallisesti päästy kirjan "minän" harhaiseen ajatuskulkuun mukaan, helppo kuvitella että noin voi joku kieroutunut toimia, ja siksi juuri jäi pyörimään mieleen inhottavasta aiheesta huolimatta. En yhtään ihmettele että on ilmestyessään aikanaan (1955) ollut melkoinen skandaali.

Huojuva talo on jo nuoruudesta saakka ollut mieleenpainunein kirja ja on sitä edelleen. N74

On niitä ollut elämän aikana joitakin. 

Lapsuuden suuria juttuja olivat Lindgrenin Veljeni Leijonamieli ja de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi. Bachin Lokki Joonatan oli myös kaunis. 

Nuorena järisyttivät eniten Solzhenitsynin Syöpäosasto, Tolstoin Anna Karenina, Orwellin Vuonna 1984 ja Umberto Econ Ruusun nimi. 

Aikuisiällä isoja kokemuksia ovat olleet Sofi Oksasen Puhdistus, Liksomin Hytti nro 6 ja Utrion Eevan tyttäret. 

Muitakin kyllä, mutta nämä nyt päällimäisinä. 

Suosittelen tutustumaan Marcel Proustin kirjasarjaan Kadonnutta aikaa etsimässä - In Search of Lost Time. Itse luin sen kyllä englannin kielellä. En tiedä, onko siitä kirjasarjasta olemassa kokonaista suomenkielistä käännöstä. Ihan alkukieli ei valitettavasti onnistu.

Jos joskus on sanottu, että Tolkienin kirjojen mielikuvitusmaailma on poikkeuksellisen laaja, niin sama pätee vähintäänkin Proustin mielikuvitusmaailmaan. Tosin Proustin mielikuvitusmaailma muodostuu 1800-luvun loppupuolen ranskalaisista seurapiireistä nuoren miehen silmin. Se on täynnä hyvin erikoisia persoonia, jotka kuvataan psykologisen perusteellisesti.

Täällä Pohjan tähden alla. Kuljetin mukana koulussa 15-vuotiaana ja luin välitunneilla. On tullut luettua varmaan x kertaa sen jälkeen ja leffa on dvd:nä himassa.

Kirjastossa erehdyin selaamaan Poliisi kertoo- opusta. Perkule kun ei saa enää pois aivoista niitä kuvia.

Dalton Trumbo: Sotilaspoika

Elokuvana toimii yhtä räväkästi.

(olin muistaakseni 16-17-vuotias)

T: Nainen