Kirja, joka ravisutti sisintäsi niin, että se jäi mieleesi pitkäksi aikaa? Joko hyvässä tai pahassa..

minä yritin lukea sofi oksasen kirjaa puhdistus en pystynyt

minulla on paljon virolaisia ystäviä ja he kertoivat samoista asioista

en voinut käsittää että minun elinaikana voi tapahtua sellaista

miksi meille ei kerrottu

toinen aino räsäsen kirja soita minulle helena ai miten romanttinen ja viaton

helsingissä asuessa luin moneen kertaan nyt kun asun maalla ei ole

tarvetta enää

Luin aikuisena kaksi kertaa. Terapiakirja.

Satakunnan Säästöpankki - Pankkikirja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pieni elämä oli hyvin kirjoitettu ja niin järkyttävä tarina, että tärisin, olin jotenkin ylivireä, enkä saanut nukuttua kunnolla.

tsekkasin tän kirjan juonen wikipediasta ja petyin. Siis täyttä mielikuvitusta koko kirja. Miten jonkun mieltä voi "ravistella niin ettei saa nukutuksikaan" jonkun keksimä tarina? Mulle tämmösten fiktiivisten tragediakirjojen lukeminen on ajan hukkaa, on paljon aitoja kokemuksista kertovia tragedia kirjoja, jotka kiinnostaa juuri sen selviytymistarinan takia, ja on opettavaisia. Mut tämmönen mielikuvitus kirja, kuka siitä hyötyy? Tarina on sepitteelinen ja fiktiivinen. EI aito. 

En olisi pystynyt lukemaan tuollaista jos kyseessä olisi tositarina, tekisi liian pahaa. Olen kohtuullisen empaattinen ja minulla on jonkinasteista traumataustaa.

Koen esim. Torey Haydenin kirjat sosiaalipornona ja loukkauksena henkilöiden yksityisyyttä kohtaan. En tiennyt kirjan juonesta muuta kuin takakannen alkaessani lukemaan a little life-kirjaa. Kirjalla oli rankasta aiheesta huolimatta kaunokirjallista arvoa.

Minulle Tuntematon sotilas myös. Samasta syystä.👍😅

Vierailija kirjoitti:

Pentti Linkola: Johdatus 1990-luvun ajatteluun. Se sai hyytävällä tavalla tajuamaan, että elämä maapallolla ei pääty siihen kun aurinko sammuu. Se päättyy ihmislajin pohjattoman itsekkään ja ajattelemattoman toiminnan takia jo paljon paljon aikaisemmin.

No ei.

Ei ihminen kykene elämää sammuttamaan, kun siihen eivät kyenneet asteroiditörmäyksetkään.

Itsensä ja joukon muita lajeja ihminen toki voi tuhota.

Vaikuttava kirja kyllä, luin sen joskus 1990- luvun alussa.

Vierailija kirjoitti:

Pyhä Raamattu on viisauden kirja, joka auttaa ymmärtämään Jumalan ihmeellisiä salaisuuksia.

Jos kysyt joltakin, onko hän lukenut Raamatun kokonaan ja jos hän vastaa 'kyllä', kysy häneltä kuinka kauan siihen meni aikaa. Jos hän vastaa, että on lukenut sen viikonlopun aikana, tiedät, että hän valehtelee. Raamatun kokonaan lukemiseen kuluu noin vuosi aikaa. Miksi ? Koska se on niin painavaa asiaa, sitä ei voi niellä suurina annoksina. Raamatussa on paljon sellaisia lauseita, joita täytyy miettiä ja sisäistää, ennenkuin siirtyy seuraavaan lauseeseen.

Kun on lukenut Raamatun, mikään muu kirja ei tunnu enää missään sen jälkeen. Yksi lukukerta ei riitä, Raamatun Sana on kuin uutta tuhansia kertoja uudelleen, koska se on totta. Sana virkistää kuin lähdevesi.

Kokemus oli sinulle tuollainen, mutta älä yleistä.

Olen lukenut, kolmeenkin kertaan, osin useampaan, lukukokemus on vaihdellut uskoni asteen välillä.

Koskaan se ei minulle ollut "mikään muu ei tunnu miltään"- tasoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pieni elämä oli hyvin kirjoitettu ja niin järkyttävä tarina, että tärisin, olin jotenkin ylivireä, enkä saanut nukuttua kunnolla.

tsekkasin tän kirjan juonen wikipediasta ja petyin. Siis täyttä mielikuvitusta koko kirja. Miten jonkun mieltä voi "ravistella niin ettei saa nukutuksikaan" jonkun keksimä tarina? Mulle tämmösten fiktiivisten tragediakirjojen lukeminen on ajan hukkaa, on paljon aitoja kokemuksista kertovia tragedia kirjoja, jotka kiinnostaa juuri sen selviytymistarinan takia, ja on opettavaisia. Mut tämmönen mielikuvitus kirja, kuka siitä hyötyy? Tarina on sepitteelinen ja fiktiivinen. EI aito. 

Pieni elämä pääsee hyvin sen ytimeen, miten ihminen joka rikotaan jo lapsena, ei välttämättä koskaan näe valoa vaikka saisi kaiken mitä on aina halunnut. Ja nimenomaan sellaisen mielenlaadun ihminen joka on täysin sisäistänyt olevansa arvottomampi kuin torakka, pitää sitä totuutena ja oman paskuutensa poistamista lahjana kaikille. Vailla itsesääliä, vain toteavasti että näin on. Normaali ihminen ei pääse sellaista ihmistä tosielämässä lähelle. Aitoa tarinaa ei ole, koska kyseisen mielenlaadun omaavat ihmiset eivät pidä itseään minään, tarinaansa minään eivätkä sitä kirjoittaisi. Vain itsesäälissä rypevä ja huomiota hakeva niin tekisi.

Ymmärsit alusta lähtien väärin: pieni elämä ei ole selviytymistarina. Se on tarina ihmisestä joka ei selvinnyt. Koska ei mistään huolimatta kokenut olevansa minkään arvoinen.

Väärin, moni on kirjoittanut omista kokemuksistaan. Vaikkapa Natascha Kampusch, vaikkakin kirjassa ei puhunut seks.hyv käytöstä vielä.myöhemmin paljasti senkin. Mutta näitä on paljon, joku salanimellä, Yroy Haydenin kirjat , keskitysleirikirjat, aidot tarinat.

Puhut edelleen selviytymistarinoista, kuten sanoin, pieni elämä ei ole sellainen. Se on kirja paskasta elämästä johon ei tule koskaan mitään hyvää ja loppuu paskasti. Oliko tarpeeksi selvästi sanottu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pieni elämä oli hyvin kirjoitettu ja niin järkyttävä tarina, että tärisin, olin jotenkin ylivireä, enkä saanut nukuttua kunnolla.

tsekkasin tän kirjan juonen wikipediasta ja petyin. Siis täyttä mielikuvitusta koko kirja. Miten jonkun mieltä voi "ravistella niin ettei saa nukutuksikaan" jonkun keksimä tarina? Mulle tämmösten fiktiivisten tragediakirjojen lukeminen on ajan hukkaa, on paljon aitoja kokemuksista kertovia tragedia kirjoja, jotka kiinnostaa juuri sen selviytymistarinan takia, ja on opettavaisia. Mut tämmönen mielikuvitus kirja, kuka siitä hyötyy? Tarina on sepitteelinen ja fiktiivinen. EI aito. 

Pieni elämä pääsee hyvin sen ytimeen, miten ihminen joka rikotaan jo lapsena, ei välttämättä koskaan näe valoa vaikka saisi kaiken mitä on aina halunnut. Ja nimenomaan sellaisen mielenlaadun ihminen joka on täysin sisäistänyt olevansa arvottomampi kuin torakka, pitää sitä totuutena ja oman paskuutensa poistamista lahjana kaikille. Vailla itsesääliä, vain toteavasti että näin on. Normaali ihminen ei pääse sellaista ihmistä tosielämässä lähelle. Aitoa tarinaa ei ole, koska kyseisen mielenlaadun omaavat ihmiset eivät pidä itseään minään, tarinaansa minään eivätkä sitä kirjoittaisi. Vain itsesäälissä rypevä ja huomiota hakeva niin tekisi.

Ymmärsit alusta lähtien väärin: pieni elämä ei ole selviytymistarina. Se on tarina ihmisestä joka ei selvinnyt. Koska ei mistään huolimatta kokenut olevansa minkään arvoinen.

Minulle myös rankka kirja lukea, vaikka en todellakaan ole kokenut niin paljon pahaa jos kirjan henkilöön vertaa. Silti tunnen tuon ajatuksen, että olen aivan arvoton ja turha ihminen. En kaipaa sääliä ja hae huomiota vaan mieluummin joudun todistamaan itselleni, että olen arvokas ja ajatuksillani on väliä. Tavallaan mietin usein onko minulla samoja oikeuksia esim vaatia hyvää kohtelua kuin muilla. Jos tottuu siihen, että on jonkun silmissä arvoton niin voi sillä tavalla hylätä myös itsensä. Minäkin hylkäsin itseni vuosiksi ja nyt vasta hetkittäin "herään" ja huomaan eläväni. Silti tulee huonoja hetkiä ja vaikeaa olla sellainen tasapainoinen ihminen jos monesti pelkää suunnan taas muuttuvan ja miettii ettei ansaitse hyvää. En ehkä tunne edes itseäni niin hyvin ja ole ainakaan vielä sellainen ihminen mitä tahtoisin, koska jännitän elämää niin paljon ja ihmisten kanssa vaikeaa toimia. Sitä tavallaan kasvaa vähän väärän suuntaan ja pitäisi nyt aikuisena pystyä korjaamaan kaikkea.

Tykkään myös lukea kirjoja, jotka ovat rehellisiä ja niissä ei ole mitään sankaritarinaa. Täällä, kun on paljon niitä ihmisiä, jotka eivät ole selvinneet ja jos jotenkin ovat niin silti elävät aina niissä menneisyyden kokemuksissa tai ainakin ne varjostavat elämää. Jotkut kestävät enemmän, mutta luonnollista on se, että moni joutuu tekemään paljon töitä saadakseen itsensä ehjäksi ja moni ei koskaan saa.

Luen paljon myös toteen perustuvia kirjoja joilla ns hyvä loppu ja henkilö esim pelastuu, mutta kyllä heistä monet kantavat kokemaansa mukanaan läpi elämän ja se vaikuttaa kaikkeen. En edes lue heidän kirjojaan ajatuksella, että ne ovat sankarinoita vaan niin, että samaistun siihen mitä ovat kokeneet ja mietin kuinka rehellisesti tuovat elämäänsä ja kokemuksiaan julki sekä samalla kertovat monista epäkohdista ja julmuuksista, että kukaan ei unohtaisi tai olisi tietämätön mitä tapahtuu. Silti he tuskin itsekään ajattelevat olevansa mitään sankareita vaan haluavat mieluummin tehdä kirjallaan ja kauheilla kokemuksillaan jotain hyvää ja auttaa esim samaan kansaan kuuluvia (jesidit) tai samaa kokeneita. Tämä edellisiin viesteihin. Sivusta.

Quo vadis?

Joku kirjoitti, että Ennen päivänlaskua ei voi, on huono kirja. Kannattaa tutustua Johanna Sinisalon Vieraat kirjaan niin tunnelma menee vielä kauheammaksi. En pitänyt kirjasta yhtään ja minusta kamala tunnelma kirjassa. Tuskin luen enää kirjailijalta mitään, kun olen niin pettynyt näihin kirjoihin. Vieraat-kirja menee varmaan ikävien ja samalla hyvin epämiellyttävien kärkijoukkoon fiktiokirjoissa.

Desmond Morris: Alaston Apina (1967)

Lainasin kirjastosta muutama vuosi sitten kun Occidentali's Karma voitti Sanremon festivaalin (asun Italiassa). Vaikka on "tiedekirja" on tosi helppoa lukea, voisi olla kirjotettu eilen tai toissapäivänä. Tämä kirja jotenkin kolahti, ostin oman viime vuonna.

Minä tykkään uusien kirjojen tuoksuista ja monista vanhoista kirjoista löytyy alleviivauksia ja kommentteja edellisen lukijan jäljiltä. En tykkää lukee tabletilla tai kännykällä.

Lapsuudesta muistan Andersenin satu kirjat, luin uudestaan aikuisena ja olivatpa melko väkivaltasia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä jo mainittu James Herriotin Kaikenkarvaiset ystäväni oli ala-asteikäiselle vaikuttava lukukokemus. Täytyisi joskus näin aikuisiällä kokeilla lukea uudelleen. Tuntuisiko kirja enää yhtä liikuttavalta ja hyvin kirjoitetulta kuin silloin. Kerran tein testin Tarzan-kirjoille. Niitä luin aivan tohkeissani pikkutyttönä, hienompaa ei ollutkaan. Niinpä kokeeksi lainasin yhden Tarzanin kirjastosta kerran. Sen hohde oli aikuisen silmiin kieltämättä himmennyt :D

Mulle kävi näin Tiina-kirjojen kanssa. Rakastin niitä lapsena, mutta kun aikuisena tartuin pariin, niin huomasin, että ne olivatkin itse asiassa aika kehnosti kirjoitettuja. Myös niiden seksismi ja muu asenteellisuus ärsytti suuresti, vaikka tiedänkin, että ovat vanhoja kirjoja :/

Minulla sama juttu. Minä myös tykkäsin lapsena Tiina-kirjoista kovasti. Nyt luen niitä omalle tytölleni ääneen. Hänkin tykkää niistä ja haluaa aina, että lainataan lisää Tiina-kirjoja, mutta häntä (ja minua) ärsyttää se tyttöjen arvostuksen puute "ethän sinä osaa, kun sinä olet vain tyttö". Olen selittänyt monta kertaa, että ennen monet ihmiset pitivät poikia parempina nykyiseen verrattuna.

Jep, rasittaa, että siihen suhtaudutaan niissä jonain suurena ihmeenä, jos tyttö osaa urheilla tai säilyttää salaisuuksia... Sama juttu on kyllä muissakin Polvan kirjoissa, lieköhän sitten itse kokenut tuon arvostuksen puutteen niin voimakkaasti. Sitten taas esimerkiksi Lotta-kirjoissa - Tiina-sarjan ruotsalaisessa vastineessa - mitään tuollaista ei ole, vaikka ne on kirjoitettu samalla aikakaudella.

Vierailija kirjoitti:

Bim mustakorva - elokuva on upea! Täydellisesti koulutettu surusilmäinen koira, upea musiikki, miljöönä 1970- luvun Neuvostoliitto ajankuvineen. Suosittelen elokuvaa kaikille!

Hylätty koira etsii isäntäänsä ja isäntä löytää lopulta kuolleen koiransa rankkuriautosta. Koira hakataan välillä verille. Elokuvan sankareita ovat pienet koululaiset, jotka yrittävät auttaa koiraa, kuten jokaisen pikku-pioneerin kuuluukin tehdä!

Ihana elokuva vaikka loppu onkin äärimmäisen surullinen eikä elokuva ehkä sovellu katsottavaksi koiraihmisille- liian järkyttävä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Bim Mustakorva. Olin ehkä jotain 10-vuotias ja itkin lukiessani.

Meinasin just laittaa tämän saman.

Olen 50 vuotias ja en vieläkään ole täysin selvinnyt siitä henkisestä traumasta, jonka elokuva minuun lapsena jätti. Koko kirja ja elokuva pitäisi lailla kieltää... T. yksi ehkä hieman liian herkkä eläinrakas ihminen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Humiseva harju vavisutti minua nuorena ja yksinäisenä. Kai se teroitti sitä, että on olemassa suuria tunteita, melodraamaan asti yltävää rakkautta ja tunteiden voima voi jopa tuhota elämiä. Mutta kun on yksin ja pelokas ja ei osaa luoda suhteita muihin, voi ainoastaan lukea sellaisesta kirjoista... Ja oli se muutenkin minusta hirveän hyvä kirja, ihanan överi.

Minusta tuolla kirjalla ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa, pikemminkin käsitellyt tunteet ovat pakkomielteistä omistamishalua. Mutta niin meitä on erilaisia lukijoita ja hyvä niin.

Itselläni on kolahtanut enemmän Marion Zimmer Bradleyn Darkover -sarja, etenkin Thendara House ja muut Renounciates-teemaiset kirjat. Tämä oli kauan ennen häntä kohtaan esitettyjä hyväksikäyttösyytöksiä. En oikein välitä cancel-kulttuurista ja mielestäni kuolleet kirjailijat voisi jättää rauhaan ja antaa teosten puhua puolestaan.

Minä pidän sitä edelleen rakkauskirjana, vaikkakin sairaana ja melodramaattisena. Ei kaikki rakkaus ole hyvästä ja tervettä, eivätkä vialliset ja julmat ihmiset osaa rakastaa kuin noin, omistushalulla ja hulluudella. Vähän semantiikkaa sitten, miten haluaa asiat luokitella ja mitä sanoja käyttää. Eivät tunteet myöskään ole mitään mustavalkoisia ja tarkkarajaisia ja minusta ihan selkeästi yksi vahva teema on rakkaus, mutta sen tuhoava puoli. Humisevassa harjussahan kaikki ovat aika kieroja tavalla tai toisella, kukaan ei tee kovin terveitä valintoja, tai valintoja ei edes voi tehdä. 

T. Sama tyyppi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Bim mustakorva - elokuva on upea! Täydellisesti koulutettu surusilmäinen koira, upea musiikki, miljöönä 1970- luvun Neuvostoliitto ajankuvineen. Suosittelen elokuvaa kaikille!

Hylätty koira etsii isäntäänsä ja isäntä löytää lopulta kuolleen koiransa rankkuriautosta. Koira hakataan välillä verille. Elokuvan sankareita ovat pienet koululaiset, jotka yrittävät auttaa koiraa, kuten jokaisen pikku-pioneerin kuuluukin tehdä!

Ihana elokuva vaikka loppu onkin äärimmäisen surullinen eikä elokuva ehkä sovellu katsottavaksi koiraihmisille- liian järkyttävä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Bim Mustakorva. Olin ehkä jotain 10-vuotias ja itkin lukiessani.

Meinasin just laittaa tämän saman.

Olen 50 vuotias ja en vieläkään ole täysin selvinnyt siitä henkisestä traumasta, jonka elokuva minuun lapsena jätti. Koko kirja ja elokuva pitäisi lailla kieltää... T. yksi ehkä hieman liian herkkä eläinrakas ihminen

Mites tuo Ruttokoirat?

Camilla Läckbergin Hopeasiivet ja se toinen saman sarjan kirja oli kyllä niin huonoja, että hetkeksi jätti jäljen. Mutta eipä nekään huonoudellaan elämääni ravisuttaneet. Oikeastaan tosi vaikea keksiä muuta kuin HYVIÄ kirjoja, jotka ovat minuun vaikuttaneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Bim mustakorva - elokuva on upea! Täydellisesti koulutettu surusilmäinen koira, upea musiikki, miljöönä 1970- luvun Neuvostoliitto ajankuvineen. Suosittelen elokuvaa kaikille!

Hylätty koira etsii isäntäänsä ja isäntä löytää lopulta kuolleen koiransa rankkuriautosta. Koira hakataan välillä verille. Elokuvan sankareita ovat pienet koululaiset, jotka yrittävät auttaa koiraa, kuten jokaisen pikku-pioneerin kuuluukin tehdä!

Ihana elokuva vaikka loppu onkin äärimmäisen surullinen eikä elokuva ehkä sovellu katsottavaksi koiraihmisille- liian järkyttävä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Bim Mustakorva. Olin ehkä jotain 10-vuotias ja itkin lukiessani.

Meinasin just laittaa tämän saman.

Olen 50 vuotias ja en vieläkään ole täysin selvinnyt siitä henkisestä traumasta, jonka elokuva minuun lapsena jätti. Koko kirja ja elokuva pitäisi lailla kieltää... T. yksi ehkä hieman liian herkkä eläinrakas ihminen

Mites tuo Ruttokoirat?

Mulla on varmaan joku trauma siitä leffasta :( Niin hirveetä. Karmeeta. En halua edes ajatella sitä enää ikinä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Humiseva harju vavisutti minua nuorena ja yksinäisenä. Kai se teroitti sitä, että on olemassa suuria tunteita, melodraamaan asti yltävää rakkautta ja tunteiden voima voi jopa tuhota elämiä. Mutta kun on yksin ja pelokas ja ei osaa luoda suhteita muihin, voi ainoastaan lukea sellaisesta kirjoista... Ja oli se muutenkin minusta hirveän hyvä kirja, ihanan överi.

Minusta tuolla kirjalla ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa, pikemminkin käsitellyt tunteet ovat pakkomielteistä omistamishalua. Mutta niin meitä on erilaisia lukijoita ja hyvä niin.

Itselläni on kolahtanut enemmän Marion Zimmer Bradleyn Darkover -sarja, etenkin Thendara House ja muut Renounciates-teemaiset kirjat. Tämä oli kauan ennen häntä kohtaan esitettyjä hyväksikäyttösyytöksiä. En oikein välitä cancel-kulttuurista ja mielestäni kuolleet kirjailijat voisi jättää rauhaan ja antaa teosten puhua puolestaan.

Minusta on myös tosi pelottavaa, miten moni ns. ”Suuri rakkaustarina” on oikeasti kertomus kontrolloinnista ja muista synkistä asioista. Ja miten moneen ”ihanaan rakkaustarinaan” sisältyy esim. raiskauskohtaus.

Onko syynä yksisilmäinen miesnäkökulma? Mikä vaikutus tällä on oikeaan perheväkivaltaan, että kulttuurimme ”ihanimmat tarinat” ovat melko painajaismaisia?

Niin, no. Todella monella naisella on raiskausfantasia*.

Ja tuli mieleen, että naisetkin kirjoittavat rakkaustarinoita kontrolloivista miehistä. Äärimmäisen suosittuja esimerkkejä ovat Twilight-sarja ja Fifty Shades Of Grey. Jokin siinä selkeästi kiehtoo molempia sukupuolia. Ja se on ihan ok, kun on kyse kirjallisuudesta. IRL toki eri asia.

*Aiheesta löytyy lukuisia tutkimuksia. Alla lainaus yhdestä:

"Results indicated that 62% of women have had a rape fantasy, which is somewhat higher than previous estimates. For women who have had rape fantasies, the median frequency of these fantasies was about 4 times per year, with 14% of participants reporting that they had rape fantasies at least once a week."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Bim mustakorva - elokuva on upea! Täydellisesti koulutettu surusilmäinen koira, upea musiikki, miljöönä 1970- luvun Neuvostoliitto ajankuvineen. Suosittelen elokuvaa kaikille!

Hylätty koira etsii isäntäänsä ja isäntä löytää lopulta kuolleen koiransa rankkuriautosta. Koira hakataan välillä verille. Elokuvan sankareita ovat pienet koululaiset, jotka yrittävät auttaa koiraa, kuten jokaisen pikku-pioneerin kuuluukin tehdä!

Ihana elokuva vaikka loppu onkin äärimmäisen surullinen eikä elokuva ehkä sovellu katsottavaksi koiraihmisille- liian järkyttävä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Bim Mustakorva. Olin ehkä jotain 10-vuotias ja itkin lukiessani.

Meinasin just laittaa tämän saman.

Olen 50 vuotias ja en vieläkään ole täysin selvinnyt siitä henkisestä traumasta, jonka elokuva minuun lapsena jätti. Koko kirja ja elokuva pitäisi lailla kieltää... T. yksi ehkä hieman liian herkkä eläinrakas ihminen

Mites tuo Ruttokoirat?

Juu, ei kiitos :). Bim Mustakorvan jälkeen opittuna, silmäilen edelleen 50 vuotiaana kirjan lopun ensin... Ihan puhtaasti itsesuojeluvaiston ohjaamana...