Kirja, joka ravisutti sisintäsi niin, että se jäi mieleesi pitkäksi aikaa? Joko hyvässä tai pahassa..

Primo Levin Tällainenko on ihminen ja monet muut toisen maailmansodan kauhuista kertovat kirjat myös

Sallay Salmisen Katrina, alkuperäinen käännös, EI Hurmeen käännöksenä.

Kertoo Pohjanmaalta haetun nuorikon elämästä, mies merikapteeni ja aina poissa. Elämä todella ankaraa köyhissä oloissa, asumus perivaatimaton. Suosittelen lämpimästi.

Vierailija kirjoitti:

The Blue Notebook by James A. Levine

Intialaisen, alaikäisen prostituoidun kuvitteellinen päiväkirja. Runollinen, kaunis ja surumielinen kuvaus yhden tytön elämästä. Kirjan tuotto menee hyväksikäytettyjen lasten tukemiseen.

Järkyttävä, todella pysäyttävä lukukokemus. Tarkoitus oli antaa se tyttärelle, mutta pelkäsin hänen reaktiotaan. Ehkä nyt voisi antaa, kun tytär on jo hyvän matkaa täysi-ikäinen.

... Ja kaikille niille, joiden mielestä "seksityö on vaan työtä". 😒

Cormac McCarthy: Tie (alk.p. The Road). Tulee kylmiä väreitä vuosienkin jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Pieni elämä oli hyvin kirjoitettu ja niin järkyttävä tarina, että tärisin, olin jotenkin ylivireä, enkä saanut nukuttua kunnolla.

tsekkasin tän kirjan juonen wikipediasta ja petyin. Siis täyttä mielikuvitusta koko kirja. Miten jonkun mieltä voi "ravistella niin ettei saa nukutuksikaan" jonkun keksimä tarina? Mulle tämmösten fiktiivisten tragediakirjojen lukeminen on ajan hukkaa, on paljon aitoja kokemuksista kertovia tragedia kirjoja, jotka kiinnostaa juuri sen selviytymistarinan takia, ja on opettavaisia. Mut tämmönen mielikuvitus kirja, kuka siitä hyötyy? Tarina on sepitteelinen ja fiktiivinen. EI aito. 

Vierailija kirjoitti:

Dalton Trumbon Sotilaspoika. Järkyttävä. Voin fyysisesti pahoin tuon jälkeen. Kertoo vammautuneesta sotamiehestä joka on menettänyt kaikki raajat, näön, kuulon, kielen ja alaleuan. Koko kirja on päähenkilön pään sisällä tapahtuvaa monologia ja elämän läpikäyntiä

Tämän luin joskus teininä, mutta en muistanut kirjan nimeä enkä tekijää. Mutta tätä ajattelin heti, kun luin ketjun aloituksen.

Riitta Ali-Rekolan Lintuni, kaivattuni. Kertoo 17-vuotiaana nopeasti etenevään maksasyöpään sairastuneen Riikan tarinan. Olin itse 17-vuotias, kun ostin kirjan ja luin sen. Olihan se silmät avaava kokemus.

Vierailija kirjoitti:

Luin juuri Pullopostia Seilin saarelta, potilas numero 43. Lukemisen jälkeen olen jäänyt miettimään tuota naista, hänellä on ollut niin rankka elämä. Tuli jotenkin hyvä mieli siitä, että hänen pulloihin laittamansa viestit löydettiin ja hänen tarinansa kerrottiin, ettei hän jäänyt unohduksiin, vain yhdeksi ristiksi Seilin hautausmaalle.

Samaa mieltä. Toinen Seilin saaren naisista kertova kirja, joka pyöri mielessä pitkään on Johanna Holmsrömin Sielujen saari. Äärettömän kaunista kieltä ja kaikesta kurjuudesta huolimatta mukana myös toivoa ja valoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pieni elämä oli hyvin kirjoitettu ja niin järkyttävä tarina, että tärisin, olin jotenkin ylivireä, enkä saanut nukuttua kunnolla.

tsekkasin tän kirjan juonen wikipediasta ja petyin. Siis täyttä mielikuvitusta koko kirja. Miten jonkun mieltä voi "ravistella niin ettei saa nukutuksikaan" jonkun keksimä tarina? Mulle tämmösten fiktiivisten tragediakirjojen lukeminen on ajan hukkaa, on paljon aitoja kokemuksista kertovia tragedia kirjoja, jotka kiinnostaa juuri sen selviytymistarinan takia, ja on opettavaisia. Mut tämmönen mielikuvitus kirja, kuka siitä hyötyy? Tarina on sepitteelinen ja fiktiivinen. EI aito. 

Suurelle osalle fiktion lukijoista - tai ainakin minulle - juonella ei ole suurtakaan merkitystä. Jos haluan lukea vetävistä ihmiskohtaloista, valitsen esim. aikakauslehtien jutut. Fiktiota luen mm. sanankäytön, kielikuvien, teoksen rakenteen ja henkilöhahmojen sisäisen puheen takia. Ne tekevät taiteen, antavat lukukokemuksen ja olon siitä, että maailmassa on muutakin kuin tämä arkinen tallaaminen ja "selviytyminen".

Lasi maitoa, kiitos. Häivähdys purppuraa. Prinsessa. Kätilö. Huojuva talo. Leyla. Kauimpana kuolemasta. Ennen kuin aika loppuu. Poikani Kevin. Huone. Täällä Pohjantähden alla. Middlesex.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pieni elämä oli hyvin kirjoitettu ja niin järkyttävä tarina, että tärisin, olin jotenkin ylivireä, enkä saanut nukuttua kunnolla.

tsekkasin tän kirjan juonen wikipediasta ja petyin. Siis täyttä mielikuvitusta koko kirja. Miten jonkun mieltä voi "ravistella niin ettei saa nukutuksikaan" jonkun keksimä tarina? Mulle tämmösten fiktiivisten tragediakirjojen lukeminen on ajan hukkaa, on paljon aitoja kokemuksista kertovia tragedia kirjoja, jotka kiinnostaa juuri sen selviytymistarinan takia, ja on opettavaisia. Mut tämmönen mielikuvitus kirja, kuka siitä hyötyy? Tarina on sepitteelinen ja fiktiivinen. EI aito. 

Pieni elämä pääsee hyvin sen ytimeen, miten ihminen joka rikotaan jo lapsena, ei välttämättä koskaan näe valoa vaikka saisi kaiken mitä on aina halunnut. Ja nimenomaan sellaisen mielenlaadun ihminen joka on täysin sisäistänyt olevansa arvottomampi kuin torakka, pitää sitä totuutena ja oman paskuutensa poistamista lahjana kaikille. Vailla itsesääliä, vain toteavasti että näin on. Normaali ihminen ei pääse sellaista ihmistä tosielämässä lähelle. Aitoa tarinaa ei ole, koska kyseisen mielenlaadun omaavat ihmiset eivät pidä itseään minään, tarinaansa minään eivätkä sitä kirjoittaisi. Vain itsesäälissä rypevä ja huomiota hakeva niin tekisi.

Ymmärsit alusta lähtien väärin: pieni elämä ei ole selviytymistarina. Se on tarina ihmisestä joka ei selvinnyt. Koska ei mistään huolimatta kokenut olevansa minkään arvoinen.

up

Sami Lopakka - Loka

Poikani Kevin. Vieläkin iho kaniksella kun muistelee. 

Pentti Linkola: Johdatus 1990-luvun ajatteluun. Se sai hyytävällä tavalla tajuamaan, että elämä maapallolla ei pääty siihen kun aurinko sammuu. Se päättyy ihmislajin pohjattoman itsekkään ja ajattelemattoman toiminnan takia jo paljon paljon aikaisemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pieni elämä oli hyvin kirjoitettu ja niin järkyttävä tarina, että tärisin, olin jotenkin ylivireä, enkä saanut nukuttua kunnolla.

tsekkasin tän kirjan juonen wikipediasta ja petyin. Siis täyttä mielikuvitusta koko kirja. Miten jonkun mieltä voi "ravistella niin ettei saa nukutuksikaan" jonkun keksimä tarina? Mulle tämmösten fiktiivisten tragediakirjojen lukeminen on ajan hukkaa, on paljon aitoja kokemuksista kertovia tragedia kirjoja, jotka kiinnostaa juuri sen selviytymistarinan takia, ja on opettavaisia. Mut tämmönen mielikuvitus kirja, kuka siitä hyötyy? Tarina on sepitteelinen ja fiktiivinen. EI aito. 

Pieni elämä pääsee hyvin sen ytimeen, miten ihminen joka rikotaan jo lapsena, ei välttämättä koskaan näe valoa vaikka saisi kaiken mitä on aina halunnut. Ja nimenomaan sellaisen mielenlaadun ihminen joka on täysin sisäistänyt olevansa arvottomampi kuin torakka, pitää sitä totuutena ja oman paskuutensa poistamista lahjana kaikille. Vailla itsesääliä, vain toteavasti että näin on. Normaali ihminen ei pääse sellaista ihmistä tosielämässä lähelle. Aitoa tarinaa ei ole, koska kyseisen mielenlaadun omaavat ihmiset eivät pidä itseään minään, tarinaansa minään eivätkä sitä kirjoittaisi. Vain itsesäälissä rypevä ja huomiota hakeva niin tekisi.

Ymmärsit alusta lähtien väärin: pieni elämä ei ole selviytymistarina. Se on tarina ihmisestä joka ei selvinnyt. Koska ei mistään huolimatta kokenut olevansa minkään arvoinen.

Väärin, moni on kirjoittanut omista kokemuksistaan. Vaikkapa Natascha Kampusch, vaikkakin kirjassa ei puhunut seks.hyv käytöstä vielä.myöhemmin paljasti senkin. Mutta näitä on paljon, joku salanimellä, Yroy Haydenin kirjat , keskitysleirikirjat, aidot tarinat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä jo mainittu James Herriotin Kaikenkarvaiset ystäväni oli ala-asteikäiselle vaikuttava lukukokemus. Täytyisi joskus näin aikuisiällä kokeilla lukea uudelleen. Tuntuisiko kirja enää yhtä liikuttavalta ja hyvin kirjoitetulta kuin silloin. Kerran tein testin Tarzan-kirjoille. Niitä luin aivan tohkeissani pikkutyttönä, hienompaa ei ollutkaan. Niinpä kokeeksi lainasin yhden Tarzanin kirjastosta kerran. Sen hohde oli aikuisen silmiin kieltämättä himmennyt :D

Mulle kävi näin Tiina-kirjojen kanssa. Rakastin niitä lapsena, mutta kun aikuisena tartuin pariin, niin huomasin, että ne olivatkin itse asiassa aika kehnosti kirjoitettuja. Myös niiden seksismi ja muu asenteellisuus ärsytti suuresti, vaikka tiedänkin, että ovat vanhoja kirjoja :/

Minulla sama juttu. Minä myös tykkäsin lapsena Tiina-kirjoista kovasti. Nyt luen niitä omalle tytölleni ääneen. Hänkin tykkää niistä ja haluaa aina, että lainataan lisää Tiina-kirjoja, mutta häntä (ja minua) ärsyttää se tyttöjen arvostuksen puute "ethän sinä osaa, kun sinä olet vain tyttö". Olen selittänyt monta kertaa, että ennen monet ihmiset pitivät poikia parempina nykyiseen verrattuna.

Vierailija kirjoitti:

Humiseva harju vavisutti minua nuorena ja yksinäisenä. Kai se teroitti sitä, että on olemassa suuria tunteita, melodraamaan asti yltävää rakkautta ja tunteiden voima voi jopa tuhota elämiä. Mutta kun on yksin ja pelokas ja ei osaa luoda suhteita muihin, voi ainoastaan lukea sellaisesta kirjoista... Ja oli se muutenkin minusta hirveän hyvä kirja, ihanan överi.

Minusta tuolla kirjalla ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa, pikemminkin käsitellyt tunteet ovat pakkomielteistä omistamishalua. Mutta niin meitä on erilaisia lukijoita ja hyvä niin.

Itselläni on kolahtanut enemmän Marion Zimmer Bradleyn Darkover -sarja, etenkin Thendara House ja muut Renounciates-teemaiset kirjat. Tämä oli kauan ennen häntä kohtaan esitettyjä hyväksikäyttösyytöksiä. En oikein välitä cancel-kulttuurista ja mielestäni kuolleet kirjailijat voisi jättää rauhaan ja antaa teosten puhua puolestaan.

Tara Westover  Opintiellä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Humiseva harju vavisutti minua nuorena ja yksinäisenä. Kai se teroitti sitä, että on olemassa suuria tunteita, melodraamaan asti yltävää rakkautta ja tunteiden voima voi jopa tuhota elämiä. Mutta kun on yksin ja pelokas ja ei osaa luoda suhteita muihin, voi ainoastaan lukea sellaisesta kirjoista... Ja oli se muutenkin minusta hirveän hyvä kirja, ihanan överi.

Minusta tuolla kirjalla ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa, pikemminkin käsitellyt tunteet ovat pakkomielteistä omistamishalua. Mutta niin meitä on erilaisia lukijoita ja hyvä niin.

Itselläni on kolahtanut enemmän Marion Zimmer Bradleyn Darkover -sarja, etenkin Thendara House ja muut Renounciates-teemaiset kirjat. Tämä oli kauan ennen häntä kohtaan esitettyjä hyväksikäyttösyytöksiä. En oikein välitä cancel-kulttuurista ja mielestäni kuolleet kirjailijat voisi jättää rauhaan ja antaa teosten puhua puolestaan.

Minusta on myös tosi pelottavaa, miten moni ns. ”Suuri rakkaustarina” on oikeasti kertomus kontrolloinnista ja muista synkistä asioista. Ja miten moneen ”ihanaan rakkaustarinaan” sisältyy esim. raiskauskohtaus.

Onko syynä yksisilmäinen miesnäkökulma? Mikä vaikutus tällä on oikeaan perheväkivaltaan, että kulttuurimme ”ihanimmat tarinat” ovat melko painajaismaisia?