Lue keskustelun säännöt.
Miksi adoptoidulle yritetään pakottaa biologisia sukulaisia?
20.06.2021 |
Onko muut kokeneet samaa?
Biologisista vanhemmistani isää en muista lainkaan, koska tämä kuoli kun olin n. 1v. Biologisesta äidistä muistan joitain asioita, mutta en kovin hyvin häntäkään. Hän kuoli kun olin 4v. Itse tapausta en muista, vaan jotain hataria muistikuvia muutosta entisestä kodista uuteen kotiin vanhempieni luokse. Mutta enimmäkseen kaikki tietoni biologisista vanhemmista perustuu kerrottuihin asioihin, ei omiin muistoihini. Minut siis adoptoi äidinpuoleinen sukulaisperhe, vanhempani. Aluksi olin sinne virallisesti sijoitettuna ja adoptio tapahtui kun olin koululainen.
Olen siis käytännössä kaiken sen ajan minkä muistan asunut vanhempieni kanssa. Biologisen äidin puoleinen suku on toki tuttua, koska he ovat nykyistäkin sukuani. Sen sijaan biologisen isän puoleiseen sukuun en ole ollut missään yhteydessä ikinä sinä aikana, mitä itse muistan. Kuulemma olen lapsena muutaman kerran tavannut biologisen isäni vanhempia, mutta olen ollut silloin 1-2v. Kuitenkin todella moni ihminen ihmettelee tätä asiaa, että en ole juurikaan kiinnostunut biologisista vanhemmistani tai isän puolen biologisista sukulaisista. Ihmiset ei tunnu käsittävän, että he ovat minulle täysin ventovieraita ihmisiä. Jotkut on jopa kauhistelleet sitä, kun kuulevat, etten ole ollut käytännössä koskaan yhteydessä heihin. Joskus tuntuu jopa, että olen kauhean tunnekylmä ihminen sanoessani, että minua ei kiinnosta biologisen isän puoleiset tuntemattomat sukulaiset. Enhän edes tiedä missä he asuvat tai mitä tekevät. Jotkut ihmiset on myös ehdottaneet osallistumista johonkin ohjelmaan, missä etsitään biologisia sukulaisia. Sitten ovat hämmästyneet kun olen sanonut, ettei kiinnosta.
Miksei ihmiset ymmärrä, että sukuuni kuuluu vanhempieni suku, joiden kanssa olen ollut tekemisissä koko elämäni?
Kommentit (80)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valtaosa adoptoiduista kaipaa ikuisesti omia juuriaan.
Ja niin kaipaa nekin lapset, joilla on 2 äitiä.
Tunnetko ketään tällaista lasta? Miten voit asettua satavarmasti toisen kokemusmaailmaan, jos et ole itse sitä kokenut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuputuputuputupu.
Ihmiset ei vissiin tajua, että niissä ohjelmissa, missä etsitään kadonneita sukulaisia on ratkaisevana erona se asia, että ihmisiä itsejään on kiinnostanut lähteä etsimään tietoja. Lisäksi ohjelmia on kästikirjoitettu ja varmasti myös dramatisoitu siten, että asetelmana on kyynelehtiviä kohtaamisia vuosikymmenten jälkeen.
Minulla on eri tilanne, mutta samaistun viestiisi. Itse olen puoliorpo ja lapsena nähnyt tätini 3 kertaa, joista kahtena olin niin pieni, että en muista mitään. Yläasteella kun hänet näin, oli ihan vieras ihminen.
Nyt minulle on hiljattain syntynyt lapsi. Harmittelin, että kun äitini ei ole ollut pitkään aikaan elossa. Useampi ihminen on sanonut, että " olisihan sinulla se täti ". Joo, täysin vieras täti jota olen nähnyt 3 kertaa elämäni aikana - sehän on täysin verrattavissa omaan äitiin!
Lapsena harmittelin, kun kaverini suku oli niin läheinen ja omani ei. Oli tilaisuus mikä tahansa, kaikki sedät ja tädit ja enot ottivat asiaksi tulla ja osallistua aina kaikkeen. Ymmärrän, että siinä tulee läheiseksi.
Miksi odotetaan, että jos minuun ei lapsenakaan pidetty mitään yhteyttä, että yhtäkkiä oman lapsen saatuani alkaisi kovasti kiinnostaa? Minulla on muita läheisiä ihmisiä nyt.
Jos haluatte olla läheisiä, niin osallistukaa lapsen elämään. Ei se lapsi muista eikä tunne teitä, jos ette ikinä ota yhteyttä.
Vierailija kirjoitti:
Miksi tähän yritetään sotkea joku kaipaus tai tunneasiat? Se on ihan eri asia.
Itse ottaisin yhteyttä ihan vain että voisi täyttää yhden aukon sukuhistoriassa. Miksi isä tuli Suomeen, miksi välit katkesi jne? Onko muu suku jäänyt ko. maahan. Kysymyksiä jotka voi myöhemmin kiinnostaa jälkipolvea.
Itseasiassa näihin asioihin tiedän jo vastaukset ainakin suurinpiirtein. Ehkä siksi en koe kaipaavani lisätietoja.
Vierailija kirjoitti:
Tämä tulee sinulle vastaan vielä. Älä odota liian pitkään tai muutoin kukaan ei ole kertomassa. Keski-iän kriisissä tyypillisestä näitä asioita viimeistään käsitellään.
Miksi oletat, että kaikille tulee joku kriisi? Nuori ihminen voi hyvinkin hyväksyä oman tilanteensa juurettomana, rakentaa itse oman maailmansa sellaiseksi kuin haluaa ilman trendikästä kriiseilyä. Kaikkien kokemusmaailma menetyksissä ei ole samanlainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on eri tilanne, mutta samaistun viestiisi. Itse olen puoliorpo ja lapsena nähnyt tätini 3 kertaa, joista kahtena olin niin pieni, että en muista mitään. Yläasteella kun hänet näin, oli ihan vieras ihminen.
Nyt minulle on hiljattain syntynyt lapsi. Harmittelin, että kun äitini ei ole ollut pitkään aikaan elossa. Useampi ihminen on sanonut, että " olisihan sinulla se täti ". Joo, täysin vieras täti jota olen nähnyt 3 kertaa elämäni aikana - sehän on täysin verrattavissa omaan äitiin!
Lapsena harmittelin, kun kaverini suku oli niin läheinen ja omani ei. Oli tilaisuus mikä tahansa, kaikki sedät ja tädit ja enot ottivat asiaksi tulla ja osallistua aina kaikkeen. Ymmärrän, että siinä tulee läheiseksi.
Miksi odotetaan, että jos minuun ei lapsenakaan pidetty mitään yhteyttä, että yhtäkkiä oman lapsen saatuani alkaisi kovasti kiinnostaa? Minulla on muita läheisiä ihmisiä nyt.
Jos haluatte olla läheisiä, niin osallistukaa lapsen elämään. Ei se lapsi muista eikä tunne teitä, jos ette ikinä ota yhteyttä.
Kiitos vertaistuesta.
Allekirjoitan erityisesti juuri tuon, että läheisyys syntyy lapsen kasvaessa ja ajan myötä osallistumalla lapsen elämään. Ei siten, että vuosikymmenten kuluttua jostain tupsahtaa, tai saati pitäisi alkaa itse selvitellä, täysin tuntemattomia ihmisiä, joita ei itse muista nähneensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä tulee sinulle vastaan vielä. Älä odota liian pitkään tai muutoin kukaan ei ole kertomassa. Keski-iän kriisissä tyypillisestä näitä asioita viimeistään käsitellään.
Miksi oletat, että kaikille tulee joku kriisi? Nuori ihminen voi hyvinkin hyväksyä oman tilanteensa juurettomana, rakentaa itse oman maailmansa sellaiseksi kuin haluaa ilman trendikästä kriiseilyä. Kaikkien kokemusmaailma menetyksissä ei ole samanlainen.
Niinpä. Kriisien ja menetysten kokeminen on tosiaan hyvin subjektiivista. Se mikä on toisille todella vaikea asia käsitellä ja vuosikymmenten kriisinaihe, voi olla toiselle ihan jotain päinvastaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa miettinyt. Isästäni olen tiennyt että on väkivaltainen juoppo, suvustaan sen verran että rupusakkia on.
En kaipaa mitään lisätietoa, olen jo yli 50 v.
Nämä ihmettelyt on vertailua halua nostaa omaa hyvää isäsuhdetta ja verrata minuun reppanaan. Kun kerrankin heillä on jokin paremmin kuin minulla.
Näin entinen paras ystäväni, hän lihoi ja minä pysyin ennallani, siinä vaiheessa alkoi perheestä veetuilu ja ihmettely, että enkä minä tahdo tietää? Tietää mitä? Faktaksi oikeuden pöytäkirjoista tiedän väkivallan ja muusta monesta lähteestä alkoholismin, mitä ihmettä minun vielä tarvitsisi tietää?
Ja myös ymmärtämättömyyttä, ei kaikki ihmiset kuluta elämäänsä jossittelemalla ja kaipaamalla, että mitä jos isä olisikin ihan erilainen jne. No kun ei ole, eikä ole tarvetta tietää yhtään enempää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän asian vierestä, mutta tunnen parikymppiset sisarukset, jotka on täydellisesti vieraannutettu isästään ja tämän suvusta. Joskus olen miettinyt, harmittaako tilanne heitä kun aikaa kuluu ja näitä sukulaisia ei enää ole. Mutta kukaan sivullinen ei tuolle mitään voi.
Luultavasti heidänkin elämässään niitä ihmisiä jotka jankuttavat heille asiasta niin että he ymmärtäisivät syvän tyhjiön elämässään eivätkä vain kuvittelisi että elämä oman todellisen perheen, suvunj a ystävien kanssa ei ole puutteellista.
Ei ole. Ei yhtä ainutta. He asuvat ulkomailla, eikä heillä ole "vanhasta elämästä" ketään muistuttamassa. Äidin puolella on vain isoäiti, johon pidetään yhteyttä, muihin sukulaisiin välit on katkaistu. Äidillä miehet ovat vaihtuneet, ja niin sanottu ystäväpiiri on vaihtunut aika tiuhaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mummi oli adoptoitu. Oli tekemisissä biologisen siskonsa kanssa ja joitain vuosia ennen kuolemaansa sai yhteyden myös biologisen veljen jälkeläisiin, lisäksi on oltu tekemisissä mummin adoptioperheen sukulaisten kanssa. Itse en välttämättä aina meinaa edes muistaa, kuka sen puolen sukulaisista on biologinen ja kuka adoptiosukulainen, kun ei sillä asialla ole mitään käytännön merkitystä. Mummin biologisten vanhempien tarinan ja adoptioon liittyvien vaiheiden selvittely ja pohtiminen on silti ollut myös ihan mielenkiintoista, koska tarina on suht raflaava, mutta sekin on enemmän sellaista historiallista mielenkiintoa siihen, millaista elämä on siihen aikaan Suomessa ollut. Ymmärrän siis ihan hyvin sen, että kaikkia ei pelkkä genetiikka kiinnosta niin paljon, että sen perusteella pitäisi päästä tekemisiin. Ja varsin vieraiksihan nuo viimeksi löytyneet sukulaiset ovat jääneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on eri tilanne, mutta samaistun viestiisi. Itse olen puoliorpo ja lapsena nähnyt tätini 3 kertaa, joista kahtena olin niin pieni, että en muista mitään. Yläasteella kun hänet näin, oli ihan vieras ihminen.
Nyt minulle on hiljattain syntynyt lapsi. Harmittelin, että kun äitini ei ole ollut pitkään aikaan elossa. Useampi ihminen on sanonut, että " olisihan sinulla se täti ". Joo, täysin vieras täti jota olen nähnyt 3 kertaa elämäni aikana - sehän on täysin verrattavissa omaan äitiin!
Lapsena harmittelin, kun kaverini suku oli niin läheinen ja omani ei. Oli tilaisuus mikä tahansa, kaikki sedät ja tädit ja enot ottivat asiaksi tulla ja osallistua aina kaikkeen. Ymmärrän, että siinä tulee läheiseksi.
Miksi odotetaan, että jos minuun ei lapsenakaan pidetty mitään yhteyttä, että yhtäkkiä oman lapsen saatuani alkaisi kovasti kiinnostaa? Minulla on muita läheisiä ihmisiä nyt.
Jos haluatte olla läheisiä, niin osallistukaa lapsen elämään. Ei se lapsi muista eikä tunne teitä, jos ette ikinä ota yhteyttä.
Kiitos vertaistuesta.
Allekirjoitan erityisesti juuri tuon, että läheisyys syntyy lapsen kasvaessa ja ajan myötä osallistumalla lapsen elämään. Ei siten, että vuosikymmenten kuluttua jostain tupsahtaa, tai saati pitäisi alkaa itse selvitellä, täysin tuntemattomia ihmisiä, joita ei itse muista nähneensä.
Kriisi! Kaikki toitottaa täällä, että kyllä sinullekin tulee se kriisi yms. Eli toimii myös toiseen suuntaan. Jos siellä olisi koettu jokin kriisi, niin varmaan olisivat yrittäneet ottaa yhteyttä. Eli joko sitä kriisiä ei koettua ja siksi ei otettu yhteyttä tai sitten se mahdollinen kriisi ei herättänyt mitään tarvetta ottaa yhteyttä.
Ja mikä puhuisikaan enemmän läheisrakkaudesta kuin tarve ottaa yhteyttä vasta, kun on joku kriisi tai ollaan kuolemassa. Nopeasti tunnustetaan synnit alta pois tai jtn muuta oman huonon omatunnon puhdistusta.
Ei kiitos sanon minä.
-eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän asian vierestä, mutta tunnen parikymppiset sisarukset, jotka on täydellisesti vieraannutettu isästään ja tämän suvusta. Joskus olen miettinyt, harmittaako tilanne heitä kun aikaa kuluu ja näitä sukulaisia ei enää ole. Mutta kukaan sivullinen ei tuolle mitään voi.
Luultavasti heidänkin elämässään niitä ihmisiä jotka jankuttavat heille asiasta niin että he ymmärtäisivät syvän tyhjiön elämässään eivätkä vain kuvittelisi että elämä oman todellisen perheen, suvunj a ystävien kanssa ei ole puutteellista.
Vastenmielistä besserwisseröintiä ja sanojen suuhun laittamista, kun et tilanteesta ja ihmisistä yhtään mitään tiedä.
Hmm, keskustelun viestit todistanee otsikon aiheelliseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän asian vierestä, mutta tunnen parikymppiset sisarukset, jotka on täydellisesti vieraannutettu isästään ja tämän suvusta. Joskus olen miettinyt, harmittaako tilanne heitä kun aikaa kuluu ja näitä sukulaisia ei enää ole. Mutta kukaan sivullinen ei tuolle mitään voi.
Luultavasti heidänkin elämässään niitä ihmisiä jotka jankuttavat heille asiasta niin että he ymmärtäisivät syvän tyhjiön elämässään eivätkä vain kuvittelisi että elämä oman todellisen perheen, suvunj a ystävien kanssa ei ole puutteellista.
Se, että ihannoit lasten tietoista vieraannuttamista, kertoo sinusta kaiken olennaisen. Äidin suku on sinusta se "oma todellinen perhe ja suku", muulla ei ilmeisesti ole väliä. Tässä tapauksessa vielä äidinkin suvusta on lähes kaikki heitetty menemään.
Oudointa on, kun jotkut ihmiset käyttää biologisista vanhemmista nimitystä "oikeat vanhemmat" ja kutsuu ihmisen vanhempia "adoptiovanhemmiksi", vaikka ihminen itse olisi koko elämänsä kutsunut heitä äidiksi ja isäksi. Mistä moinen biologian korostus? Luuleeko ne, että ihminen ei itse tiedä, ketä pitää vanhempinaan? Vai ajatteleeko ne biologian jollain lailla tärkeämmäksi ja ainoaksi oikeaksi vanhemmuudeksi, viis vuosikymmenten vanhemmuussuhteista henkilön vanhempiin?
Asiaa sivuten toinen ärsyttävä hokema on ihan yleinen: "Adoptoidulla on aina tunne hylkäämisestä ja tästä johtuva trauma." Entäs jos ei ole? Ihminen voi olla tyytyväinen elämäänsä, mutta miten vaikuttaa jos koko ajan kuulee olevansa hyljätty reppana?
Mietin tässä sellista asiaa, että mitenköhän jatkossa tulee käymään adoptiolasten ja heidän vanhempiensa kiintymyssuhteelle, kun lapset saattavatkin etsiä ja löytää biologisetkin vanhempansa.
Siis noiden dna-sukututkimusasioiden kautta valtavan kaukaakin.
Adoptoitu lapsi on ennen mielletty täysin omaksi. Muuttuuko tilanne ajan mittaan lähinnä vastaamaan kasvattilapsen tilannetta.
Ajatella vaikka, jos Adoptoitu perii osuuksia suvuss kulkeneista yiluksista, hän saattaakin anta niitä biologisille sukulaisilleen, jotk ovat kaukomaille rahapulassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet vielä nuori. Jossain vaiheessa juuresi biologisen isäsi puolesta alkavat kiinnostaa sinua kovasti. Ikä tekee sen. Niin käy jokaiselle.
Jos nyt haluat olla fiksu, tutustut näihin isän puoleisiin sukulaisiisi, kun he ovat vielä elossa ja kyselet heiltä kaiken mahdollisen isästäsi ja hänen suvustaan.
Jos et sitä tee, asia kaduttaa sinua vanhana kovasti. Tiedän, että sinun on vaikea kuvitella tätä nyt, mutta niin siinä käy.
t. Mummopalstailija
Onpas yleistävää tekstiä.
Mutta ehkä juuri tällaisia kommentteja aloituksessa tarkoitettiin.
Ap. Ymmärrän sinua.
Itse en isäni puolen sukulaisia tunne. Isäni jäi etäiseksi kun olin vanhempieni erotessa 3 v. Isä ei ollut innokas yhteyksienpitäjä. Avioitui uudestaan kun olin 10 v. Uusi äitipuoli teki isäni kanssa 2 uutta lasta ja vähäkin yhteyden pito lakkasi.
Sitten ihmetellään kun mua ei jotkut random siskopuolet kiinnosta. He ovat minulle vieraita ihmisiä.
Ikää mulla 50 v.
Vierailija kirjoitti:
Asiaa sivuten toinen ärsyttävä hokema on ihan yleinen: "Adoptoidulla on aina tunne hylkäämisestä ja tästä johtuva trauma." Entäs jos ei ole? Ihminen voi olla tyytyväinen elämäänsä, mutta miten vaikuttaa jos koko ajan kuulee olevansa hyljätty reppana?
Juu, tämä on myös usein kuultu fraasi. Samoin ihmettelyt siitä, miksi en sure biologisia vanhempiani tai miten olen pystynyt käsittelemään orvoksi jäämisen ja miten olen sopeutunut uuteen perheeseen.
Ihmiset ei kai sitten ymmärrä, että varsinaiset muistoni alkaa ajalta jolloin asuin vanhempieni kanssa. Käsitykseni aiemmasta elämästäni biologisen äidin kanssa perustuu lähes kokonaan kerrottuihin asioihin. Ei 4v. kyseenalaista sellaisia asioita. Sen ikäiselle on tärkeintä, että on turvallinen koti ja huolta pitäviä aikuisia. Lisäksi lapsi kasvaa siihen tilanteeseen, eikä se siten itselle ole mikään ihmetys ja kummastus.
Toki olen joskus miettinyt, millaista elämä olisi ollut jos asiat olisi menneet toisin. Mutta se on lähinnä sellainen miete. Ei sen syvempää jossittelua. Vastaa ehkä sellaista ajattelua kuin jos joku pohtisi, että mitä jos olisikin syntynyt vaikka toiseen maahan tai toisille vanhemmille.
Miksi tähän yritetään sotkea joku kaipaus tai tunneasiat? Se on ihan eri asia.
Itse ottaisin yhteyttä ihan vain että voisi täyttää yhden aukon sukuhistoriassa. Miksi isä tuli Suomeen, miksi välit katkesi jne? Onko muu suku jäänyt ko. maahan. Kysymyksiä jotka voi myöhemmin kiinnostaa jälkipolvea.