Onko täällä muita joiden mielenkiinto avioitumiseen on kadonnut?

Vierailija kirjoitti:

Pitäisin outona tuollaista tilannetta, eli sitä, että ollaan jo kuitenkin kymmenisen vuotta oltu yhdessä, ja ihan "oikeasti aikuisia" ihmisiä ja sitten kuitenkin sanotaan, että ei vielä. Ymmärtäisin, jos ei haluaisi naimisiin ollenkaan, mutta onko toi ei vielä siksi, että ei ole valmis sitoutumaan vai eikö halua naimisiin, mutta uskoo sinun haluavan eikä viitsi sanoa sitä siksi ääneen? Se on jokaisen oma asia, haluaako naimisiin vai ei, mutta tuollainen pitkittäminen lähinnä vaikuttaa siltä, että siihen liittyy jotain epävarmuutta.

Luulen, että tähänkin auttaa keskustelu. Miettisin myös itse, että mitä haluan parisuhteelta: onko ok olla suhteessa, jossa menee nyt hyvin, mutta toinen ei ole halukas sitoutumaan "loppuelämäksi"? Onko naimisiinmeno minulle tärkeää ja miksi? Tämän perustelisin toiselle osapuolelle. Kuinka tärkeää se on? Voinko elää toisinkin? Mitä käytännön vaikutusta sillä olisi? Olisiko ok antaa asian nyt olla ja miettiä asiaa sitten uudestaan, jos mies joskus on valmis?

Miettisin vastauksen noihin kysymyksiin ensin ja sitten keskustelisin miehen kanssa ja tekisin selväksi oman kantani (oli se sitten mikä vaan) ja sanoisin, että haluan häneltä rehelliset vastaukset, että asia vaivaa.

Kiitos näkemyksestäsi, tämä antoi paljon ajateltavaa. Tällä hetkellä eniten tuntuu omiin ajatuksiin vaikuttaneen tämä ns päämäärättömyys, jonka vuoksi haluaisin asian ratkaista nyt kertaheitolla johonkin suuntaan, - vaikka sitten niin että sitä avioliittoa ei ole eikä tule. Elämässä voi kuitenkin mennä eteenpäin muillakin tavoin, eikä naimisiin meno ole minulle mikään kynnyskysymys sinänsä, se vain muuttaa suunnitelmia niiden tiettyjen asioiden, kuten asumisen, suhteen.

Ap

Seuraan

Palstalla on näemmä rajoitus tekstille nykyään, joten laitan tämän osissa:

OSA 1

Tämä ap:n teksti voisi olla suoraan minun kynästäni - sillä erotuksella, että olen vanhempi ja suhteemme on kestänyt pidempään. Pitkään tuntui siltä, että halusin mennä naimisiin. Odotin kosintaa, odotin miehen aloitetta. Tuntui siltä, että haluan olla hänen kanssaan koko elämäni loppuun saakka. Pahinta oli ne hetket, kun tuntui siltä, että rakastaa toista ihan äärettomän paljon ja antaisi hänen puolestaan mitä tahansa ja luuli, että meillä on jotain ainutlaatuisen hienoa. Ne hetket saattoivat olla ihan arkipäiväisiä; vitsailimme yhdessä tai teimme jotain ihan tavallista, ja siinä hetkessä tuli sellainen ääretön rakkauden tunne toista kohtaan. Kun tuntui siltä, että yhdessäolo on parasta mitä voi kuvitella. Valitettavasti vuodet vierivät, ja mies ei tehnyt aloitetta naimisiin menoon. Jos asiasta puhuttiin, hänellä oli erilaisia selityksiä: "en ole vielä valmis tekemään päätöstä", "asia ei ole itselle tärkeä", "avioliitto ei muuta mitään" ja ehkä huvittavimpana selitys "en halua järjestää juhlia". Nämä kaikki selitykset kuuntelin ja tyydyin kohtalooni. Aloin ajatella, että en ole avioliiton ja perheen arvoinen. Itseasiassa en ole minkään arvoinen.

OSA 2

Hankimme yhteistä omaisuuttakin, mutta naimisiin ei ole menty. Jo vuosikaudet olen pelännyt, että toiselle meistä tapahtuu jotain. Kummallakin on hieman kimurantit perhesuhteet, joten esim.kuoleman yhteydessä on aika todennäköistä, että jonkunlaisia ongelmia seuraa perikunnan kanssa. Yhteinen kotimme on molempien nimissä, joten oman kodin menetys pelottaa. Tuntuu myös kohtuuttomalta, että emme saisi päättää toisiamme koskevista asioista sairauden tai kuoleman hetkellä.

Viimeiset vuodet ovat olleet tosi vaikeita, sillä asia on vaivannut minua enemmän ja enemmän, riitelemme siitä myös usein. Mies haluaisi nyt avioitua, mutta minulle tämä asia on menettänyt merkityksensä. Tai ehkä tämä on väärin ilmaistu, sillä sen sijaan, että avioliitto olisi menettänyt merkityksensä, siitä on tullut ikävä ja negatiivinen asia TÄMÄN IHMISEN KANSSA. Eli se ei olisikaan "suhteen täyttymys" ja merkkipaalu pitkässä yhteisessä elämässä. Ainoastaan jotain, johon liittyy surua, tietynlaista katkeruutta ja pahaa mieltä omalta osaltani. Odotin niin pitkään, näin sen avioliiton hienona asiana johon tiivistyisi yhteinen elämämme. Saisin vihdoin olla puolisolleni vaimo ja hän minulle aviomies. Jakaisimme kaiken niin hyvässä kuin pahassa (kuten olemme tehneet tähänkin asti, mutta jotenkin sen ajattelin vievän asiat vielä uudelle, syvemmälle tasolle). Nyt tuntuu siltä, että kun en koskaan hänelle kelvannut vaimoksi, miehen vastentahtoisuus on tappanut minustakin halun avioitumiseen. Tämä tuntuu tosi pahalta. Läheisyys väliltämme on hiipunut, sillä asia on takaraivossa aina jollain tasolla. Haluan myös suojella itseäni, en halua olla läheinen ihmisen kanssa joka saa minulle olon etten kelpaa. Tämä on äärimmäisen surullista, sillä vuosikausia kuvittelin suhteemme olevan erityinen ja täynnä rakkautta.

OSA 3

Ehkä totta on se, mitä joku tässä ketjussa sanoi: se tietty hetki/aikaikkuna avioitumiselle on mennyt ohi, eikä sellaista aikaa enää tule toiste. Suhde sitten hiipuu omalla painollaan pois, sillä omassa mielessäni olen ainakin pystyttänyt tiettyjä esteitä yhteisten haaveiden tielle (en esim. aio enää ottaa uutta lainaa yhdessä joten unelmat uuden oman kodin suhteen ja lasten hankkiminen on täysin pois suljettu vaihtoehto koska naimisiin ei ole menty). Eli aika moni asia elämässä on nyt tyssännyt tähän.

Eihän tässä muuta kuin herää se yksi, tärkeä kysymys: miksi jatkan tätä suhdetta enää? Olen yrittänyt ratkaista asiaa työstämällä omia ajatuksiani, mutta valitettavasti en ole siinä onnistunut. Tunnetasolla asia on liian vaikea työnnettäväksi sivuun ja se vaikuttaa elämäämme varjostaen jatkuvasti.

Tsemppiä sinulle ap, et ole yksin tunteidesi kanssa!

Vierailija kirjoitti:

Liikaa näkee näitä pareja missä kiltisti odotellaan kosintaa jota ei koskaan kuulu, ja seuraavan kumppaniehdokkaan kanssa mies juokseekin heti alttarille. Arvostakaa itseänne!

Tosi rakkaus osottaa! Niin, kumpaa?

Reilut parikymmentä vuotta yhdessä ja kihloissa, tuskin mennään naimisiin. En usko että mitään muuttuisi, jos menisi naimisiin.

Minä erosin tuossa tilanteessa. En vaan enää kestänyt kysellä että milloin mennään. Olen tajunnut että jos mies haluaa naimsiin niin ei siihen päätökseen 10 vuotta mene. Kyllä sen pitäis tietää jo suhteen alkuvuosina...

Olen sitä mieltä että kun mies on jo ns saanut kaiken mikä kuuluu avioliittoon, miksi hän haluaisi enää naimisiin. Siksi en enää aio tehdä samaa virhettä uudelleen. Ei kannata muuttaa avoliittoon jos haluaa naimisiin.

Kuulostaa siltä, että keskustelun naiset ovat taas valinneet miehen, jota kohtaan omat halut olivat suurimmat. Mutta oliko mies se joka olisi teidät kiihkeimmin halunnu. Näköjään jossain vaiheessa alkaa se miehenkin kiinnostuksen määrä kiinnostamaan naista. Keskimäärin näyttää olevan 10 vuoden kohdalla.

Vierailija kirjoitti:

Avioliitto instituutiona on rapautunut sukupuolineutraaliuden ja avoliittolain myötä.

Näinhän se on, eikä tämä ole kommentti homoliittoja vastaan vaan toteamus, että lakimuutoksen myötä perinteisen perheen malli (mies ja nainen, häät, lapsia) ei enää kiinnosta kuten joskus, koska sillä ei ole yhteiskunnan tukea ja statusta.

Minä olen myös sitä mieltä etten seurustele pitkään muuten vain.  Arvostan avioliittoa, sinä ajatellaan naista  joka ei aina voi pitää puoliaan, voi olla  hankala   tilana kun on niin sidottu juuri   vastasynytneesseen  vauvaan . Mies joka  varoo sitoutumista ei  sovi  minun lasteni isäksi. Avoliitto on kokeiluna  hyvä.  Mutta sitä  ei  kannata jatkaa  yli  puolta vuotta. Olemme naimisissa ja lapsia on,   yhdessä kaikki hankittu ja olen tyytvänen  meidän elämään.

Mulla alkoi aika pian 30 ikävuoden jälkeen kadota kaikki kiinnostus naimisiin menoa kohtaan. Se alkoi enemmän ja enemmän tuntua semmoiselta vähän kornilta rituaalilta ja teatterilta.

Naimisiinmeno taitaa olla enemmän 20-30 vuotiaiden juttuja.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että keskustelun naiset ovat taas valinneet miehen, jota kohtaan omat halut olivat suurimmat. Mutta oliko mies se joka olisi teidät kiihkeimmin halunnu. Näköjään jossain vaiheessa alkaa se miehenkin kiinnostuksen määrä kiinnostamaan naista. Keskimäärin näyttää olevan 10 vuoden kohdalla.

Häh? Mitä tämä kommentoija tarkoittaa? Eli että siinä vaiheessa kun suhde on alkanut, olisi pitänyt ajatella kuinka kiihkeästi mies minua oikeasti halusi? Että olisiko jossain joku, joka vielä vähän kiihkeämmin haluaa? Tottakai olisi jossain joku ollut, eikö aina ole??? Eipä sillä, kyllä sitä haluamista oli meillä ihan puolin ja toisin, erittäin kiihkeätä. En vaan siinä vaiheessa tiennyt, että omat tunteet olisivtkin paljon syvemmät ajan saatossa kuin miehen (kun itse sitten koin, että naimisiin ois kiva mennä ja mies taas ei). Kyllä ne tunteet ovat syventyneet suhteen kestäessä kun on toisen vielä paremmin oppinut tuntemaan.

tietenkin naiset haluavat naimisiin. sehän oikeuttaa naisen saamaan puolet miehen omaisuudesta. ihmettelen vaan mistä löytyy niin tyhmiä miehiä, että suostuvat naimisiin.

Vierailija kirjoitti:

tietenkin naiset haluavat naimisiin. sehän oikeuttaa naisen saamaan puolet miehen omaisuudesta. ihmettelen vaan mistä löytyy niin tyhmiä miehiä, että suostuvat naimisiin.

Mistä näitä urpoja, tunnevammaisia ääliöitä sikiää? Onko niin, että määrität ihmisen arvon täysin sillä, minkä verran voit hänestä hyötyä? Onpa kurja ja surullinen elämänkatsomus, oikein harmittaa puolestasi. Et varmasti koskaan saa kokea aitoa rakkautta.

Vaikka sitä ei suoraan myönnetä, avioliitto perustuu lopulta itsekkyyteen, ei rakkauteen. Jos olet tähän saakka pysynyt miehen kanssa yhdessä, miksi oikeasti nyt hinkuat naimisiin? Oman selustan ja aseman turvataksesi, muuten et luota mieheesi. Ole nyt rehellinen itsellesi; jos haluat jonkun itsekkyytesi turvaamiseen, eroa. Jos rakastat oikeasti miestäsi, pysy yhdessä.

Ex-puoliso halusi kihloihin, mutta ei koskaan naimisiin. Mitään kunnollista syytä en vuosien "katsotaan myöhemmin" selitysten jälkeen saanut. Ei kuulemma ole "sellaista tyyppiä" sanoi lopulta. Tajusin onneksi itse, ettei puoliso ollut todellakaan mun tyyppiä ja erottiin. Nykyisen kumppanin kanssa on puhuttu kihlauksesta ja naimisiinmenosta heti seurustelun alkuvaiheista.

Vierailija kirjoitti:

OSA 2

Hankimme yhteistä omaisuuttakin, mutta naimisiin ei ole menty. Jo vuosikaudet olen pelännyt, että toiselle meistä tapahtuu jotain. Kummallakin on hieman kimurantit perhesuhteet, joten esim.kuoleman yhteydessä on aika todennäköistä, että jonkunlaisia ongelmia seuraa perikunnan kanssa. Yhteinen kotimme on molempien nimissä, joten oman kodin menetys pelottaa. Tuntuu myös kohtuuttomalta, että emme saisi päättää toisiamme koskevista asioista sairauden tai kuoleman hetkellä.

Viimeiset vuodet ovat olleet tosi vaikeita, sillä asia on vaivannut minua enemmän ja enemmän, riitelemme siitä myös usein. Mies haluaisi nyt avioitua, mutta minulle tämä asia on menettänyt merkityksensä. Tai ehkä tämä on väärin ilmaistu, sillä sen sijaan, että avioliitto olisi menettänyt merkityksensä, siitä on tullut ikävä ja negatiivinen asia TÄMÄN IHMISEN KANSSA. Eli se ei olisikaan "suhteen täyttymys" ja merkkipaalu pitkässä yhteisessä elämässä. Ainoastaan jotain, johon liittyy surua, tietynlaista katkeruutta ja pahaa mieltä omalta osaltani. Odotin niin pitkään, näin sen avioliiton hienona asiana johon tiivistyisi yhteinen elämämme. Saisin vihdoin olla puolisolleni vaimo ja hän minulle aviomies. Jakaisimme kaiken niin hyvässä kuin pahassa (kuten olemme tehneet tähänkin asti, mutta jotenkin sen ajattelin vievän asiat vielä uudelle, syvemmälle tasolle). Nyt tuntuu siltä, että kun en koskaan hänelle kelvannut vaimoksi, miehen vastentahtoisuus on tappanut minustakin halun avioitumiseen. Tämä tuntuu tosi pahalta. Läheisyys väliltämme on hiipunut, sillä asia on takaraivossa aina jollain tasolla. Haluan myös suojella itseäni, en halua olla läheinen ihmisen kanssa joka saa minulle olon etten kelpaa. Tämä on äärimmäisen surullista, sillä vuosikausia kuvittelin suhteemme olevan erityinen ja täynnä rakkautta.

Eli avioliitto kelpaa, kun sinulle olisi sopinut, mutta kun toinen on vihdoin valmis se ei sinulle enää sovi?Hyvänen aika tuota itsekkyyttäsi! Jos muuten rakkautta on riittänyt, niin mitä väliä milloin vihkiytyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

OSA 2

Hankimme yhteistä omaisuuttakin, mutta naimisiin ei ole menty. Jo vuosikaudet olen pelännyt, että toiselle meistä tapahtuu jotain. Kummallakin on hieman kimurantit perhesuhteet, joten esim.kuoleman yhteydessä on aika todennäköistä, että jonkunlaisia ongelmia seuraa perikunnan kanssa. Yhteinen kotimme on molempien nimissä, joten oman kodin menetys pelottaa. Tuntuu myös kohtuuttomalta, että emme saisi päättää toisiamme koskevista asioista sairauden tai kuoleman hetkellä.

Viimeiset vuodet ovat olleet tosi vaikeita, sillä asia on vaivannut minua enemmän ja enemmän, riitelemme siitä myös usein. Mies haluaisi nyt avioitua, mutta minulle tämä asia on menettänyt merkityksensä. Tai ehkä tämä on väärin ilmaistu, sillä sen sijaan, että avioliitto olisi menettänyt merkityksensä, siitä on tullut ikävä ja negatiivinen asia TÄMÄN IHMISEN KANSSA. Eli se ei olisikaan "suhteen täyttymys" ja merkkipaalu pitkässä yhteisessä elämässä. Ainoastaan jotain, johon liittyy surua, tietynlaista katkeruutta ja pahaa mieltä omalta osaltani. Odotin niin pitkään, näin sen avioliiton hienona asiana johon tiivistyisi yhteinen elämämme. Saisin vihdoin olla puolisolleni vaimo ja hän minulle aviomies. Jakaisimme kaiken niin hyvässä kuin pahassa (kuten olemme tehneet tähänkin asti, mutta jotenkin sen ajattelin vievän asiat vielä uudelle, syvemmälle tasolle). Nyt tuntuu siltä, että kun en koskaan hänelle kelvannut vaimoksi, miehen vastentahtoisuus on tappanut minustakin halun avioitumiseen. Tämä tuntuu tosi pahalta. Läheisyys väliltämme on hiipunut, sillä asia on takaraivossa aina jollain tasolla. Haluan myös suojella itseäni, en halua olla läheinen ihmisen kanssa joka saa minulle olon etten kelpaa. Tämä on äärimmäisen surullista, sillä vuosikausia kuvittelin suhteemme olevan erityinen ja täynnä rakkautta.

Eli avioliitto kelpaa, kun sinulle olisi sopinut, mutta kun toinen on vihdoin valmis se ei sinulle enää sovi?Hyvänen aika tuota itsekkyyttäsi! Jos muuten rakkautta on riittänyt, niin mitä väliä milloin vihkiytyy.

Niin, ongelma taitaa tässä olla se, että ajan kuluessa ymmärtää, ettei toisen tunteet olekaan olleet lainkaan samalla tasolla kuin omat. Siinä kohtaa ne omatkin tunteet alkavat sitten hiipua, hitaasti mutta varmasti, sillä koko suhde ja sen historia näyttäytyykin aivan uudessa valossa. Alkaa epäillä toista ja toisen tarkoitusperiä avioliitolle "miksi nyt haluaa avioitua, kun ei ensimmäisen kymmenen/kahdenkymmenen/kolmenkymmenen vuoden jälkeen ollut siihen valmis?" Jos tässä onkin itsekkyyttä niin kyllä se on vain ja ainoastaan tervettä sellaista. Ei naimisiinmenon haluamisessa ole mitään väärää tai luonnotonta, sen ei pitäisi olla kohtuuton toive jos tunnetaan rakkautta toista kohtaan. Jos siis ajatus on olla yhdessä koko loppuelämä. Toki jos sellaista toivetta ei ole, niin miksi ihmeessä sitä menisi naimisiin? Ei kuitenkaan ole oikein tuhlata toisen elämää vuosikymmeniä, pitää siinä kuuluisassa "löysässä hirressä" ja antaa ymmärtää, että jonain päivänä olisikin ehkä halukas avioitumaan.