Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita joiden mielenkiinto avioitumiseen on kadonnut?
17.06.2021 |
Olen parhaillaan pitkässä, vakaassa parisuhteessa, ja olen aina ajatellut meneväni nykyisen mieheni kanssa ennen pitkää naimisiin. Häistä tai avioliitosta puhuttaessa mies kuitenkin hokee kuinka se on ajankohtaista vasta myöhemmin, ei vielä jne jne. Olen hiljalleen tehnyt sellaisen havainnon, etten tiedä haluanko koko avioliittoa enää. En osaa kuvitella itseäni onnelliseksi hääpäivänä, ja tuntuu että miehen vastahakoisuus on tappanut kaiken mielenkiinnon mitä minulla on aikaisemmin avioliittoa kohtaan ollut. Kaipaisin kohtalotovereita, miten olette ratkaisseet ongelman? Syttyikö mielenkiinto kuitenkin uudelleen, päättyikö parisuhde vai miten menettelitte asian kanssa?
Kommentit (122)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
OSA 2
Hankimme yhteistä omaisuuttakin, mutta naimisiin ei ole menty. Jo vuosikaudet olen pelännyt, että toiselle meistä tapahtuu jotain. Kummallakin on hieman kimurantit perhesuhteet, joten esim.kuoleman yhteydessä on aika todennäköistä, että jonkunlaisia ongelmia seuraa perikunnan kanssa. Yhteinen kotimme on molempien nimissä, joten oman kodin menetys pelottaa. Tuntuu myös kohtuuttomalta, että emme saisi päättää toisiamme koskevista asioista sairauden tai kuoleman hetkellä.
Viimeiset vuodet ovat olleet tosi vaikeita, sillä asia on vaivannut minua enemmän ja enemmän, riitelemme siitä myös usein. Mies haluaisi nyt avioitua, mutta minulle tämä asia on menettänyt merkityksensä. Tai ehkä tämä on väärin ilmaistu, sillä sen sijaan, että avioliitto olisi menettänyt merkityksensä, siitä on tullut ikävä ja negatiivinen asia TÄMÄN IHMISEN KANSSA. Eli se ei olisikaan "suhteen täyttymys" ja merkkipaalu pitkässä yhteisessä elämässä. Ainoastaan jotain, johon liittyy surua, tietynlaista katkeruutta ja pahaa mieltä omalta osaltani. Odotin niin pitkään, näin sen avioliiton hienona asiana johon tiivistyisi yhteinen elämämme. Saisin vihdoin olla puolisolleni vaimo ja hän minulle aviomies. Jakaisimme kaiken niin hyvässä kuin pahassa (kuten olemme tehneet tähänkin asti, mutta jotenkin sen ajattelin vievän asiat vielä uudelle, syvemmälle tasolle). Nyt tuntuu siltä, että kun en koskaan hänelle kelvannut vaimoksi, miehen vastentahtoisuus on tappanut minustakin halun avioitumiseen. Tämä tuntuu tosi pahalta. Läheisyys väliltämme on hiipunut, sillä asia on takaraivossa aina jollain tasolla. Haluan myös suojella itseäni, en halua olla läheinen ihmisen kanssa joka saa minulle olon etten kelpaa. Tämä on äärimmäisen surullista, sillä vuosikausia kuvittelin suhteemme olevan erityinen ja täynnä rakkautta.
Eli avioliitto kelpaa, kun sinulle olisi sopinut, mutta kun toinen on vihdoin valmis se ei sinulle enää sovi?Hyvänen aika tuota itsekkyyttäsi! Jos muuten rakkautta on riittänyt, niin mitä väliä milloin vihkiytyy.
Niin, ongelma taitaa tässä olla se, että ajan kuluessa ymmärtää, ettei toisen tunteet olekaan olleet lainkaan samalla tasolla kuin omat. Siinä kohtaa ne omatkin tunteet alkavat sitten hiipua, hitaasti mutta varmasti, sillä koko suhde ja sen historia näyttäytyykin aivan uudessa valossa. Alkaa epäillä toista ja toisen tarkoitusperiä avioliitolle "miksi nyt haluaa avioitua, kun ei ensimmäisen kymmenen/kahdenkymmenen/kolmenkymmenen vuoden jälkeen ollut siihen valmis?" Jos tässä onkin itsekkyyttä niin kyllä se on vain ja ainoastaan tervettä sellaista. Ei naimisiinmenon haluamisessa ole mitään väärää tai luonnotonta, sen ei pitäisi olla kohtuuton toive jos tunnetaan rakkautta toista kohtaan. Jos siis ajatus on olla yhdessä koko loppuelämä. Toki jos sellaista toivetta ei ole, niin miksi ihmeessä sitä menisi naimisiin? Ei kuitenkaan ole oikein tuhlata toisen elämää vuosikymmeniä, pitää siinä kuuluisassa "löysässä hirressä" ja antaa ymmärtää, että jonain päivänä olisikin ehkä halukas avioitumaan.
Mistä olet saanut päähäsi että avioliitto tarkoittaa automaattisesti parempaa rakkautta? Vai haluatko vain uskoa niin, mitä suurin osa ihmisistä tekee. Opettele rakastamaan itseäsi, silloin ei tarvi odottaa mitään toiselta.
Missä väitin, että avioliitto = parempi rakkaus? Voi olla rakastunut ja rakastaa ilman avioliittoa ja rakkaus voi olla hyvää. Kuitenkaan toiveessa avioitua ei ole mitään väärää, sillä näin on yhteiskuntamme toistaiseksi rakennettu: jos kuolet, sinut perii sisarukset tai vanhemmat tai joku muu, ei kuitenkaan puoliso ilman avioliittoa tai testamenttia (jolloin vero huomattavasti isompi). Jos sairastut, tekee päätökset sinua koskien vanhemmat tai sisarukset (tai se avopuoliso jos olet tajunnut nimetä hänet henkilöksi joka saa nämä päätökset tehdä). Kyllä minulle on merkitystä sillä, että se ihminen joka on minua lähinnä (=puolisoni) on se, joka minut perii ja saa tehdä päätökset esim. hoitoani koskien jos en itse siihen kykene. On myös monia muita virallisia yhteyksiä, joissa avioliitolla on merkitystä. Kuitenkin itselleni se halu avioitua perustuu siihen tunteeseen: tässä on se ihminen jonka kanssa haluan olla ja jota rakastan. Johonkin asiaan sitoutuminen virallisesti voi syventää vielä suhdetta, mutta en missään kohtaa väittänyt, että rakkaus muttuisi sillä paremmaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, vakavasti miettisin suhteen jatkoa. Mikä on miehen toiminnan taustasyy, miksi avioliitto ei kiinnosta.
Saduissa naimisiin mennään rakkauden ensihuumassa. Se kuva ei mitenkään vastaa nykytodellisuutta, jossa ollaan oltu vaikka 5v yhdessä joista 3v asuttukin yhdessä - tai pidempäänkin. Naimisiinmeno ja häät lienevät tästä syystä monille enemmän käytännöllinen järkivalinta kuin rakkauden huumassa tehty. Toki siihen voi liittyä paljon arvovalintoja ja symbolinen lopullinen sinetti suhteelle se voi olla. Mutta, ehkä olisi hyvä että ap ja me kaikki suhtautuisimme pitkässä suhteessa avioitumiseen aika neutraalisti, odottamatta että se "tuntuisi" kovin ihmeelliseltä. Vaikka sanon näin, olen silti sitä mieltä oman kokemukseni perusteella että pitkässäkin suhteessa voi toki tulla uusia "huumavaiheita". Monet asiat, kuten lasten syntymät, myös jalostavat suhdetta ja kohottavat sitä arjen yläpuolelle. Näin voinee myös hääpäivä tehdä. :)
Vierailija kirjoitti:
Mulla alkoi aika pian 30 ikävuoden jälkeen kadota kaikki kiinnostus naimisiin menoa kohtaan. Se alkoi enemmän ja enemmän tuntua semmoiselta vähän kornilta rituaalilta ja teatterilta.
Naimisiinmeno taitaa olla enemmän 20-30 vuotiaiden juttuja.
Jotenkin samaistun. En ole koskaan erityisesti haikaillut naimisiin kun en kirkkoonkaan kuulu, mutta teininä ja parikymppisenä pidin avioliittoa kuitenkin normina. Enää en. Toki ajatkin ovat muuttuneet mutta on myös niin, että itse olen muuttunut rationaalisemmaksi ja vähemmän sentimentaaliseksi. Asiaan vaikuttanee sekin että avomieheni ja lapseni isä on vielä vähemmän perinteiden ja seremonioiden ihminen kuin minä. Mutta niin, en usko että menemme koskaan naimisiin, enkä näe sillä oikein mitään merkitystä. En ole kenenkään omaisuutta nyt enkä olisi vaimonakaan. Mutta sitoutunut olen puolisooni, ja hän minuun. Yhteinen lapsi on sitoumuksista suurin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan halunnut naimisiin. Minulla on ollut elämässä kaksi pitkää parisuhdetta. Yhden kerran olin kihloissa, mutta eihän sekään nyt mitään tarkoita, että on joku sormus sormessa. Kun olen parisuhteessa, olen uskollinen ja keskityn suhteeseen, mutta ei minua tarvitse rengastaa, eikä minulla ole koskaan ollut halua mihinkään prinsessahäihin. Minusta naimisiin meno tuntuisi ahdistavalta, ilmeisesti haluan pitää ovet auki henkisellä tasolla itselleni. Jotkut menevät naimisiin rahasta, itsellä ei ole ollut tarvetta moiseen. Saahan sitä tietysti leskeneläkkeen, jos aviopuoliso kuolee. Jotkut ajattelevat rahaa, itse tulen omillani toimeen, en tarvitse siihen miehen rahapussia.
Nainen50
Ihmettelen tätä stereotypiaa prinsessahäistä. Voi kai häät olla muutakin kuin iso ja kallis tapahtuma? Itse näkisin omat hääni pienenä maistraattitapahtumana jonka jälkeen syömään kivaan paikkaan. Sukulaisia ole, joten vieraita ei tarvitse huomioida. 22
Niinpä. Meillä minä olisin halunnut pienet kirkkohäät, joissa olisi ollut ihan läheisimmät sukulaiset eli noin viisi henkilöä vieraina. Mies halusi isommat häät, joihin tuli kaverit ja sukulaisia, ja joita varten tilattiin pitopalvelu ja varattiin juhlatila. Mies hoiti enimmät järjestelyt, mutta häät maksettiin puoliksi. Ärsyttää, kun häät mielletään niin usein naisen prinsessapäiväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
OSA 2
Hankimme yhteistä omaisuuttakin, mutta naimisiin ei ole menty. Jo vuosikaudet olen pelännyt, että toiselle meistä tapahtuu jotain. Kummallakin on hieman kimurantit perhesuhteet, joten esim.kuoleman yhteydessä on aika todennäköistä, että jonkunlaisia ongelmia seuraa perikunnan kanssa. Yhteinen kotimme on molempien nimissä, joten oman kodin menetys pelottaa. Tuntuu myös kohtuuttomalta, että emme saisi päättää toisiamme koskevista asioista sairauden tai kuoleman hetkellä.
Viimeiset vuodet ovat olleet tosi vaikeita, sillä asia on vaivannut minua enemmän ja enemmän, riitelemme siitä myös usein. Mies haluaisi nyt avioitua, mutta minulle tämä asia on menettänyt merkityksensä. Tai ehkä tämä on väärin ilmaistu, sillä sen sijaan, että avioliitto olisi menettänyt merkityksensä, siitä on tullut ikävä ja negatiivinen asia TÄMÄN IHMISEN KANSSA. Eli se ei olisikaan "suhteen täyttymys" ja merkkipaalu pitkässä yhteisessä elämässä. Ainoastaan jotain, johon liittyy surua, tietynlaista katkeruutta ja pahaa mieltä omalta osaltani. Odotin niin pitkään, näin sen avioliiton hienona asiana johon tiivistyisi yhteinen elämämme. Saisin vihdoin olla puolisolleni vaimo ja hän minulle aviomies. Jakaisimme kaiken niin hyvässä kuin pahassa (kuten olemme tehneet tähänkin asti, mutta jotenkin sen ajattelin vievän asiat vielä uudelle, syvemmälle tasolle). Nyt tuntuu siltä, että kun en koskaan hänelle kelvannut vaimoksi, miehen vastentahtoisuus on tappanut minustakin halun avioitumiseen. Tämä tuntuu tosi pahalta. Läheisyys väliltämme on hiipunut, sillä asia on takaraivossa aina jollain tasolla. Haluan myös suojella itseäni, en halua olla läheinen ihmisen kanssa joka saa minulle olon etten kelpaa. Tämä on äärimmäisen surullista, sillä vuosikausia kuvittelin suhteemme olevan erityinen ja täynnä rakkautta.
Eli avioliitto kelpaa, kun sinulle olisi sopinut, mutta kun toinen on vihdoin valmis se ei sinulle enää sovi?Hyvänen aika tuota itsekkyyttäsi! Jos muuten rakkautta on riittänyt, niin mitä väliä milloin vihkiytyy.
Niin, ongelma taitaa tässä olla se, että ajan kuluessa ymmärtää, ettei toisen tunteet olekaan olleet lainkaan samalla tasolla kuin omat. Siinä kohtaa ne omatkin tunteet alkavat sitten hiipua, hitaasti mutta varmasti, sillä koko suhde ja sen historia näyttäytyykin aivan uudessa valossa. Alkaa epäillä toista ja toisen tarkoitusperiä avioliitolle "miksi nyt haluaa avioitua, kun ei ensimmäisen kymmenen/kahdenkymmenen/kolmenkymmenen vuoden jälkeen ollut siihen valmis?" Jos tässä onkin itsekkyyttä niin kyllä se on vain ja ainoastaan tervettä sellaista. Ei naimisiinmenon haluamisessa ole mitään väärää tai luonnotonta, sen ei pitäisi olla kohtuuton toive jos tunnetaan rakkautta toista kohtaan. Jos siis ajatus on olla yhdessä koko loppuelämä. Toki jos sellaista toivetta ei ole, niin miksi ihmeessä sitä menisi naimisiin? Ei kuitenkaan ole oikein tuhlata toisen elämää vuosikymmeniä, pitää siinä kuuluisassa "löysässä hirressä" ja antaa ymmärtää, että jonain päivänä olisikin ehkä halukas avioitumaan.
Mistä olet saanut päähäsi että avioliitto tarkoittaa automaattisesti parempaa rakkautta? Vai haluatko vain uskoa niin, mitä suurin osa ihmisistä tekee. Opettele rakastamaan itseäsi, silloin ei tarvi odottaa mitään toiselta.
Missä väitin, että avioliitto = parempi rakkaus? Voi olla rakastunut ja rakastaa ilman avioliittoa ja rakkaus voi olla hyvää. Kuitenkaan toiveessa avioitua ei ole mitään väärää, sillä näin on yhteiskuntamme toistaiseksi rakennettu: jos kuolet, sinut perii sisarukset tai vanhemmat tai joku muu, ei kuitenkaan puoliso ilman avioliittoa tai testamenttia (jolloin vero huomattavasti isompi). Jos sairastut, tekee päätökset sinua koskien vanhemmat tai sisarukset (tai se avopuoliso jos olet tajunnut nimetä hänet henkilöksi joka saa nämä päätökset tehdä). Kyllä minulle on merkitystä sillä, että se ihminen joka on minua lähinnä (=puolisoni) on se, joka minut perii ja saa tehdä päätökset esim. hoitoani koskien jos en itse siihen kykene. On myös monia muita virallisia yhteyksiä, joissa avioliitolla on merkitystä. Kuitenkin itselleni se halu avioitua perustuu siihen tunteeseen: tässä on se ihminen jonka kanssa haluan olla ja jota rakastan. Johonkin asiaan sitoutuminen virallisesti voi syventää vielä suhdetta, mutta en missään kohtaa väittänyt, että rakkaus muttuisi sillä paremmaksi.
Luettelet vain asioita, mistä sinulle olisi hyötyä avioliitossa. Voihan ajatella, että miehesi ei ole halunnut sinun hoitavan hänen asioitaan, ts. luota sinuun, siksi ei ole halunnut naimisiin. Ehkä miehelle riittää vain rakkaus, ei hyödyt.
Naimisiin meno on minusta aivan turhaa, jos ei ole yhteisiä lapsia. Itse olen ollut kerran. Suhde kesti 12v. En ole uudestaan mennyt 22v aikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
OSA 2
Hankimme yhteistä omaisuuttakin, mutta naimisiin ei ole menty. Jo vuosikaudet olen pelännyt, että toiselle meistä tapahtuu jotain. Kummallakin on hieman kimurantit perhesuhteet, joten esim.kuoleman yhteydessä on aika todennäköistä, että jonkunlaisia ongelmia seuraa perikunnan kanssa. Yhteinen kotimme on molempien nimissä, joten oman kodin menetys pelottaa. Tuntuu myös kohtuuttomalta, että emme saisi päättää toisiamme koskevista asioista sairauden tai kuoleman hetkellä.
Viimeiset vuodet ovat olleet tosi vaikeita, sillä asia on vaivannut minua enemmän ja enemmän, riitelemme siitä myös usein. Mies haluaisi nyt avioitua, mutta minulle tämä asia on menettänyt merkityksensä. Tai ehkä tämä on väärin ilmaistu, sillä sen sijaan, että avioliitto olisi menettänyt merkityksensä, siitä on tullut ikävä ja negatiivinen asia TÄMÄN IHMISEN KANSSA. Eli se ei olisikaan "suhteen täyttymys" ja merkkipaalu pitkässä yhteisessä elämässä. Ainoastaan jotain, johon liittyy surua, tietynlaista katkeruutta ja pahaa mieltä omalta osaltani. Odotin niin pitkään, näin sen avioliiton hienona asiana johon tiivistyisi yhteinen elämämme. Saisin vihdoin olla puolisolleni vaimo ja hän minulle aviomies. Jakaisimme kaiken niin hyvässä kuin pahassa (kuten olemme tehneet tähänkin asti, mutta jotenkin sen ajattelin vievän asiat vielä uudelle, syvemmälle tasolle). Nyt tuntuu siltä, että kun en koskaan hänelle kelvannut vaimoksi, miehen vastentahtoisuus on tappanut minustakin halun avioitumiseen. Tämä tuntuu tosi pahalta. Läheisyys väliltämme on hiipunut, sillä asia on takaraivossa aina jollain tasolla. Haluan myös suojella itseäni, en halua olla läheinen ihmisen kanssa joka saa minulle olon etten kelpaa. Tämä on äärimmäisen surullista, sillä vuosikausia kuvittelin suhteemme olevan erityinen ja täynnä rakkautta.
Eli avioliitto kelpaa, kun sinulle olisi sopinut, mutta kun toinen on vihdoin valmis se ei sinulle enää sovi?Hyvänen aika tuota itsekkyyttäsi! Jos muuten rakkautta on riittänyt, niin mitä väliä milloin vihkiytyy.
Niin, ongelma taitaa tässä olla se, että ajan kuluessa ymmärtää, ettei toisen tunteet olekaan olleet lainkaan samalla tasolla kuin omat. Siinä kohtaa ne omatkin tunteet alkavat sitten hiipua, hitaasti mutta varmasti, sillä koko suhde ja sen historia näyttäytyykin aivan uudessa valossa. Alkaa epäillä toista ja toisen tarkoitusperiä avioliitolle "miksi nyt haluaa avioitua, kun ei ensimmäisen kymmenen/kahdenkymmenen/kolmenkymmenen vuoden jälkeen ollut siihen valmis?" Jos tässä onkin itsekkyyttä niin kyllä se on vain ja ainoastaan tervettä sellaista. Ei naimisiinmenon haluamisessa ole mitään väärää tai luonnotonta, sen ei pitäisi olla kohtuuton toive jos tunnetaan rakkautta toista kohtaan. Jos siis ajatus on olla yhdessä koko loppuelämä. Toki jos sellaista toivetta ei ole, niin miksi ihmeessä sitä menisi naimisiin? Ei kuitenkaan ole oikein tuhlata toisen elämää vuosikymmeniä, pitää siinä kuuluisassa "löysässä hirressä" ja antaa ymmärtää, että jonain päivänä olisikin ehkä halukas avioitumaan.
Mistä olet saanut päähäsi että avioliitto tarkoittaa automaattisesti parempaa rakkautta? Vai haluatko vain uskoa niin, mitä suurin osa ihmisistä tekee. Opettele rakastamaan itseäsi, silloin ei tarvi odottaa mitään toiselta.
Missä väitin, että avioliitto = parempi rakkaus? Voi olla rakastunut ja rakastaa ilman avioliittoa ja rakkaus voi olla hyvää. Kuitenkaan toiveessa avioitua ei ole mitään väärää, sillä näin on yhteiskuntamme toistaiseksi rakennettu: jos kuolet, sinut perii sisarukset tai vanhemmat tai joku muu, ei kuitenkaan puoliso ilman avioliittoa tai testamenttia (jolloin vero huomattavasti isompi). Jos sairastut, tekee päätökset sinua koskien vanhemmat tai sisarukset (tai se avopuoliso jos olet tajunnut nimetä hänet henkilöksi joka saa nämä päätökset tehdä). Kyllä minulle on merkitystä sillä, että se ihminen joka on minua lähinnä (=puolisoni) on se, joka minut perii ja saa tehdä päätökset esim. hoitoani koskien jos en itse siihen kykene. On myös monia muita virallisia yhteyksiä, joissa avioliitolla on merkitystä. Kuitenkin itselleni se halu avioitua perustuu siihen tunteeseen: tässä on se ihminen jonka kanssa haluan olla ja jota rakastan. Johonkin asiaan sitoutuminen virallisesti voi syventää vielä suhdetta, mutta en missään kohtaa väittänyt, että rakkaus muttuisi sillä paremmaksi.
Luettelet vain asioita, mistä sinulle olisi hyötyä avioliitossa. Voihan ajatella, että miehesi ei ole halunnut sinun hoitavan hänen asioitaan, ts. luota sinuun, siksi ei ole halunnut naimisiin. Ehkä miehelle riittää vain rakkaus, ei hyödyt.
Tuossa luetelluista asioista on tasan sama hyöty avioliiton molemmille osapuolille. Sehän näillä kirjoittajilla on ihmetyksen aiheena: miksi vastapuoli ei halua samaa. Jos mies (tai nainen) ei pitkänkään suhteen jälkeen luota, miksi suhdetta pitäisi jatkaa?
Mitä merkitystä avioliitolla on? Itse luulin, että on, mentiin naimisiin, hommattiin talo ja autot, tehtiin Yhteisellä päätöksellä lapset, autoin vaimoa jne. ja arvostin perhettäni. Vaan Kuinkas kävi, 12 vuoden yhdessä olon jälkeen vaimo petti salasuhteella, otti siitä uuden ukon ja hajoitti perheemme.
En suosittele avioliittoa, enkä perheen perustamista kenellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos avioliitto on itselle tärkeä asia, niin kannattaa olla kumppanin kanssa joka ajattelee samoin. Itsestä tuntuisi niin kurjalta, jos kumppani ei haluaisi samantasoista sitoutumista vaan olettaisi, että pysyn aina rinnalla odottamassa sitä "ehkä sitten joskus", että saattaisin pakata kamani.
Ei kai nykyään niin kauhea hinku naimisiin ole enää ihmisillä, vanhanaikaista touhua iskeä itselleen jotain palloa jalkaan. Johtunee jonkinlaisesta alitajuisesta tiedostamisesta, ettei ne parisuhteet kuitenkaan kestä loputtomiin niin mitä suotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Avioliitossa on ideaa vain, jos molemmat siihen uskoo joko romanttisista, juridisista tai näitä yhdistävistä syistä.
Vastahakoisen kumppanin kanssa siinä ei olekaan mitään ideaa.
Vierailija kirjoitti:
Mitä merkitystä avioliitolla on? Itse luulin, että on, mentiin naimisiin, hommattiin talo ja autot, tehtiin Yhteisellä päätöksellä lapset, autoin vaimoa jne. ja arvostin perhettäni. Vaan Kuinkas kävi, 12 vuoden yhdessä olon jälkeen vaimo petti salasuhteella, otti siitä uuden ukon ja hajoitti perheemme.
En suosittele avioliittoa, enkä perheen perustamista kenellekään.
Oma avioliittosi/suhteesi on epäonnistunut, joten ajattelet, että kaikilla muilla on samanlaista. Ei ole. Olisitte varmasti eronnut ilmankin avioliittoa. Ei avioliitto tai naimattomuus kumpikaan takaa, että suhde kestää. Avioliitto kuitenkin virallistaa suhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä merkitystä avioliitolla on? Itse luulin, että on, mentiin naimisiin, hommattiin talo ja autot, tehtiin Yhteisellä päätöksellä lapset, autoin vaimoa jne. ja arvostin perhettäni. Vaan Kuinkas kävi, 12 vuoden yhdessä olon jälkeen vaimo petti salasuhteella, otti siitä uuden ukon ja hajoitti perheemme.
En suosittele avioliittoa, enkä perheen perustamista kenellekään.
Olen surullinen puolestasi, jos et tunne mitään lapsiasi kohtaan ja kadut heitä.
Vierailija kirjoitti:
Ei kai nykyään niin kauhea hinku naimisiin ole enää ihmisillä, vanhanaikaista touhua iskeä itselleen jotain palloa jalkaan. Johtunee jonkinlaisesta alitajuisesta tiedostamisesta, ettei ne parisuhteet kuitenkaan kestä loputtomiin niin mitä suotta.
Tässä ketjussa moni miettiikin, kannattaako jatkaa suhdetta mahdollisesti vielä muutama vuosi, jos mies kokee sitoutumisen ”pallona jalassa” ja katselee vähintään alitajuisesti muita vaihtoehtoja. Ainakaan sellaisessa tilanteessa ei kannata hankkia mitään yhteistä (taloa, kesämökkiä, lapsia).
Vierailija kirjoitti:
Reilut parikymmentä vuotta yhdessä ja kihloissa, tuskin mennään naimisiin. En usko että mitään muuttuisi, jos menisi naimisiin.
Miksi kihloissa jos ette aio naimisiin? Kihlaus on lupaus avioliitosta.
Vierailija kirjoitti:
tietenkin naiset haluavat naimisiin. sehän oikeuttaa naisen saamaan puolet miehen omaisuudesta. ihmettelen vaan mistä löytyy niin tyhmiä miehiä, että suostuvat naimisiin.
Eikö se mene myös toisinpäin? Miksi oletat että nainen on automaattisesti suhteen köyhempi osapuoli, joka on miehen omaisuuden perässä? Entä oletko kuullut avioehdosta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä merkitystä avioliitolla on? Itse luulin, että on, mentiin naimisiin, hommattiin talo ja autot, tehtiin Yhteisellä päätöksellä lapset, autoin vaimoa jne. ja arvostin perhettäni. Vaan Kuinkas kävi, 12 vuoden yhdessä olon jälkeen vaimo petti salasuhteella, otti siitä uuden ukon ja hajoitti perheemme.
En suosittele avioliittoa, enkä perheen perustamista kenellekään.
Olen surullinen puolestasi, jos et tunne mitään lapsiasi kohtaan ja kadut heitä.
En mä lapsiani kadu, mutta kadun sitä, että teimme heidät. Lapsille ero on ollut suuri suru ja se on koetellut heitäkin monella eri tavalla. Yhteishuoltajuus on, mutta tietenkin lapset ois eläneet ydinperhe-elämää mieluummin. Ero ei ollut mun ja lasten valinta, ex vaimoni teki sen päätöksen meidän puolesta.
Ydinperhe on lapselle paras kasvamismalli. Kyllä tämä ero vanhemmuus koettelee lapsiakin monella eri tavalla. Pojallani on kuulemma aina ikävä minua, kun on äitinsä luona, vaikka näemme paljon. Ei lapset tykänneet kun uusi ukko tuli tilalleni heidän elämäänsä äidin luo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kai nykyään niin kauhea hinku naimisiin ole enää ihmisillä, vanhanaikaista touhua iskeä itselleen jotain palloa jalkaan. Johtunee jonkinlaisesta alitajuisesta tiedostamisesta, ettei ne parisuhteet kuitenkaan kestä loputtomiin niin mitä suotta.
Tässä ketjussa moni miettiikin, kannattaako jatkaa suhdetta mahdollisesti vielä muutama vuosi, jos mies kokee sitoutumisen ”pallona jalassa” ja katselee vähintään alitajuisesti muita vaihtoehtoja. Ainakaan sellaisessa tilanteessa ei kannata hankkia mitään yhteistä (taloa, kesämökkiä, lapsia).
Mutta mikä ihmeen tarve naisilla on päästä naimisiin? Onko se joku sellainen "lyödään lukkoon"-juttu heille että silloin ei mies pääse niin helpolla pakoon vai? Ehkä juuri siksi miehetkin kokee sen pallona jalassa, ikäänkuin nainen haluaa omia itselleen ja eikös täällä ole paljon hoettu, että "toista ei voi omistaa".
Mistä olet saanut päähäsi että avioliitto tarkoittaa automaattisesti parempaa rakkautta? Vai haluatko vain uskoa niin, mitä suurin osa ihmisistä tekee. Opettele rakastamaan itseäsi, silloin ei tarvi odottaa mitään toiselta.