Uusperheelliset, priorisoitteko isoissa tai pienissä päätöksissä lapsenne vai uuden puolison tarpeet?

Tässä on ap:lle oikeat vastaukset.

1. Älä muuta miehen takia niin, että lapset joutuvat vaihtamaan koulua ja kaveripiiriä.

2. Jos mies haluaa enemmän laatuaikaa kanssasi, hänen pitää karsia vierailujaan vanhempiensa luona, esim. kertaan kuukaudessa, kun välimatka on noin pitkä.

3. Sinä menet mukaan muutaman kerran vuodessa. Lapsesi tulevat mukaan kerran vuodessa.

Ap, olet kokematon ja täysin hukassa.

Hommat ja elämä uusperheissä eivät suju, ellei kaikkia huomioida ja kaikki perheenjäsenet toimi yhteisen hyvän aikaansaamiseksi.

Jos näin ei ole, uusperheessä on välit huonot, riidellään usein ja kaikki ovat tyytymättömiä tilanteeseen.

Siksi uusperhe kannattaakin muodostaa vain sellaisten aikuisen ihmisten, jotka ovat kokeneitä elämänmenoon, joilla on rutkasti tervettä talonpoikais järkeä, ja kyky ajatella ja ymmärtää asiat monipuolisesti.

Ja ennenkaikkea on oltava sitä välittämistä ja rakkautta puolisoiden välillä. Se on ydin jolla kaikki ongelmat saadaan ratkaistua.  Siksi, että kumpikin haluaa sen yhteiselämän jatkuvan ja haluaa selvittää siinä ilmenevät ja olevat ongelmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Joustavuutta, mukautumista, kykyä jutella erilaisten ihmisten kanssa. Ihmisarkuus vähenee, kun mennään välillä omalle epämukavuusalueelle. Sosiaalinen pelisilmä kehittyy. Tällaiset ihmiset pärjäävät aikuisena paremmin elämässään. Erityisesti työelämässä tulee vastaan ihmisiä, joiden kanssa ei ole samalla aaltopituudella syystä tai toisesta. Toki tämä on osin synnynnäinen temperamenttikysymys. Pahinta on kuitenkin, jos toteaa, että tuo meidän Petriorvokki nyt vaan on tuollainen mulkoileva ja tuppisuinen mörkö, eikä edes yritä tukea lastaan sosiaalisessa kehityksessä. Ihmisiä on erilaisia, ja kaikkien ei tarvitse olla mitään sulavasti käyttäytyviä moottoriturpia, mutta vanhempi tekee lapselleen palveluksen, jos pyrkii hieman karaisemaan tätä elämää varten.

Jotenkin surullista että lasta pitää muokata yhteisölliseksi. Toki tajuan tuon pointin, noin se valitettavasti menee.  Mutta eikö tärkeintä ole että lapsi oppii tuntemaan itsensä ja olemaan onnellinen? 

Olen 3 lapsen äiti. Ja olen asunut 11v lähellä exääni lasten takia. Nyt asun lähellä lapsia. En todellakaan muuttaisi miehen vuoksi mihinkään. En edes yhteen, jos hänellä on alaikäisiä lapsia. Asukoon ja hoitakoon lapsensa omassa kodissaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kyllä eri mieltä tässä ketjussa kommentoivien kanssa. Vähän epäilen, onko noilla lapsia tai miestä laisinkaan, saati nyt uusperhettä.

Ihminen - aikuinen sellainen - tekee koko ajan kompromisseja. Oma napa ei voi olla ainoa elämän ratkaisuja ohjaava asia.

Ja kyllä, jos olisin avo/avoliitossa ja puoliso esimerkiksi työllistyisi toisella paikkakunnalla, saattaisin kyllä muuttaa sinne lapsineni. Ei se lapsi mikään muutossa särkyvä kapine ole, monet perheet muuttavat muutenkin, joten miten se nyt oli seikka, jonka takia "lasta ajatellakseen" pitäisi hajottaa parisuhde, ettei herranen aika lapsi JOUDU vaihtamaan koulua???

Totta kai minä vanhempana myös huolehdin lapsen parhaasta, mutta aniharvoin se on niin, että vaihtoehdot sulkevat toisensa pois tyystin.

Jos mieheni menee vaikka äidilleen 80-vuotisjuhliin, niin totta kai menen mukaan ja kyllä, lapsenikin tulee mukaan. Mitään viikon lomailua nyksäni sukulaisilla hän ei joudu kokemaan, mutta kohtelias iltapäivän kestävä synttärivierailu pitää lapsen oppia kestämään, vaikkei se nyt olisikaan ihan Linnanmäki-käynnin kaltainen kesän kohokohta.

Pelkkä lapsen ehdoilla meneminenkin kuulostaa kammottavalta. Meidän on elämässä kumminkin hyvä oppia tekemään kompromisseja oman mukavuuden ja läheisimmille ihmisillemme tärkeiden asioiden välillä.

Jos vanhempi kasvattaa lapsestaan vain omaa mukavuuttaan ja mieltymyksiään noudattavan, se on karhunpalvelus. Kaikesta ei tartte ihquna tykätä, ja silti se tehdään. Monessa muussa asiassa kumminkin noudatetaan myös lapsen mielihaluja, muttei kaikessa.

Minulla on oma työ, jota en vaihtaisi muuttaakseni jonkun luo asumaan. Saati että erottaisin lapset omasta ympäristöstään.

En muuttaisi kyllä ydinperheenäkään.

No sinä et, mutta iso osa suomalaisista kyllä muuttaa työn perässä.

Edellinen juuri kommentoi että on oma työ, ja ei muuttaisi jonkun toisen työn perässä. Miten se naisen työ on vähempiarvoinen, että kunhan mies työllistyy niin pitäisi vaan perässä mennä ilman tietoa huomisesta?

Meinaat, että sun työtä voi tehdä vain ja ainoastaan sun paikkakunnalla, missään muualla Suomessa et voi työllistyä?

No ok. Olet kyllä aika harvinainen lumihiutale siinä suhteessa.

Miksi pitäisi muuttaa miehen perässä ja prisoida se ykköseksi ohi oman työn ja lasten?

Kuten kaikissa perheissä, niin pitää miettiä kokonaisuutta. Miten perheen tilanne muuttuisi ja olisi muutos parempaan vai huonompaan? Mikäli kyseessä seurustelukumppani, niin tilanne minusta eri kun kyseessä ei ole perhe,

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Joustavuutta, mukautumista, kykyä jutella erilaisten ihmisten kanssa. Ihmisarkuus vähenee, kun mennään välillä omalle epämukavuusalueelle. Sosiaalinen pelisilmä kehittyy. Tällaiset ihmiset pärjäävät aikuisena paremmin elämässään. Erityisesti työelämässä tulee vastaan ihmisiä, joiden kanssa ei ole samalla aaltopituudella syystä tai toisesta. Toki tämä on osin synnynnäinen temperamenttikysymys. Pahinta on kuitenkin, jos toteaa, että tuo meidän Petriorvokki nyt vaan on tuollainen mulkoileva ja tuppisuinen mörkö, eikä edes yritä tukea lastaan sosiaalisessa kehityksessä. Ihmisiä on erilaisia, ja kaikkien ei tarvitse olla mitään sulavasti käyttäytyviä moottoriturpia, mutta vanhempi tekee lapselleen palveluksen, jos pyrkii hieman karaisemaan tätä elämää varten.

Mutta työjutut onkin ihan eri asia, ne nyt on hoidettava vaikkei olisikaan mitään yhteistä aallonpituutta. Herranjestas, aika mahdotonta jos pitäisi jotekin tuntea niitä muita työyhteisössä jotenkin, tai valita tiimi sen mukaan missä on kivoimmat kaverit. 

Niin. Ja toiset pärjäävät paremmin kaikenlaisten ihmisten kanssa, toiset huonommin. Ne paremmin pärjäävät etenevät helpommin urallaan. Saavat jo opiskeluvaiheessa harjoittelupaikkoja helpommin.

Se on hassua, että huonommin pärjäävät usein luulevat, että paremmin pärjäävien pärjääminen johtuu vain luonteesta. Sosiaaliset taidot ovat taitoja siinä missä muutkin taidot. Niitä voi opetella ja opettaa. Kyläilyt ovat yksi hyvä tapa, jossa niitä voi lapselle opettaa.

T: Hyvin sosiaalisesti pärjäävä ja uralla edennut introvertti.

Vierailija kirjoitti:

Onko tämä provo?

Ei kai kukaan vanhempi tosissaan kysele tällaisia.

Mitä tarkoitat? Moni ainakin laittaa puolisoaan edelle tai ei ymmärrä lapsen etua sitten muuten. Jotkuthan muuttavat ympäri Suomea kulloinsenkin puolison mukaan, mikä huonossa tapauksessa aina vaihtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Minusta on hyvä opettaa lapsille että kohteliaisuusvierailut ovat aivan kamalia. Ei pidä lähteä tuollaisiin mukaan ainakaan toista kertaa, jos siitä ei itse saa varsinaisesti mitään. Ole sellaisten ihmisten seurassa joiden kanssa on mukavaa. 

Tilaisuuksia kyllä tulee opettaa lapset kohteliaiksi muutenkin kuin viedä heidät väkisin kyläilemään sukulaisiin joihin he eivät halua lähteä. Sukulaiset voi vaikka käskeä kylään ja opettaa lapset kohteliaasti esittäytymään näille. Meillä lapset on myös vapaaehtoisesti kyläilleet sukulaisissa kun siihen on liittynyt jotakin minkä vuoksi he reissuun haluavat lähteä ja osaavat kyllä käyttäytyä kyläilyn ajan. Mutta ei heidän ole koskaan ollut pakko lähteä mukaan vain sen vuoksi että se on mielestäni lasten etu tai minun etujeni mukaista viedä lapset kylään vaikka naapuriin. Varmuudella opetat lapset pitämään kohteliaisuusvierailuja ihan kamalina jos ja kun raahat heidät sinne väksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Joustavuutta, mukautumista, kykyä jutella erilaisten ihmisten kanssa. Ihmisarkuus vähenee, kun mennään välillä omalle epämukavuusalueelle. Sosiaalinen pelisilmä kehittyy. Tällaiset ihmiset pärjäävät aikuisena paremmin elämässään. Erityisesti työelämässä tulee vastaan ihmisiä, joiden kanssa ei ole samalla aaltopituudella syystä tai toisesta. Toki tämä on osin synnynnäinen temperamenttikysymys. Pahinta on kuitenkin, jos toteaa, että tuo meidän Petriorvokki nyt vaan on tuollainen mulkoileva ja tuppisuinen mörkö, eikä edes yritä tukea lastaan sosiaalisessa kehityksessä. Ihmisiä on erilaisia, ja kaikkien ei tarvitse olla mitään sulavasti käyttäytyviä moottoriturpia, mutta vanhempi tekee lapselleen palveluksen, jos pyrkii hieman karaisemaan tätä elämää varten.

Jotenkin surullista että lasta pitää muokata yhteisölliseksi. Toki tajuan tuon pointin, noin se valitettavasti menee.  Mutta eikö tärkeintä ole että lapsi oppii tuntemaan itsensä ja olemaan onnellinen? 

Siinä ei ole mitään surullista, jos lapsi tottuu olemaan myös sellaisten ihmisten kanssa, joita ei tunne vielä kovin hyvin. Eri ikäisten ja erilaisten. Valtaosassa ihmisiä on jotain hyvää, ja minä haluan rohkaista lapsiani olemaan avoimia ja yrittämään näkemään tuon hyvän muissa. Lapset ovat tyypillisesti ennakkoluuloisia, monet aikuisetkin, ja se on asia, josta pitää kasvaa pois. Ihmiset ovat toki erilaisia, itsekin olen introvertti. Haluaisin kuitenkin kasvattaa lapseni niin, että jos nämä aikuisena suhtautuvat torjuvasti muiden tutustumisyrityksiin ja vieraisiin ihmisiin, niin se johtuisi haluttomuudesta, EI kyvyttömyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sua ap, itse uuvuin samassa tilanteessa kun ensin olin lapselle läsnä 100% (melkein) ja lapsivapaina 100% mies. Emme asuneet miehen kanssa yhdessä. Yhteenmuutto tuntui liian väsyttävältä ja erosin. Sain oman elämän takaisin sekä saan nyt keskittyä itseeni, ystäviini ja muuhun perheeseen lapsivapaina. Tämä elämäntyyli sopii mulle parhaiten!

Kyllä, mietin miten jotkut perheenäidit jaksaa jos on mies ja monta lasta eikä ikinä omaa aikaa. Mekään emme asu yhdessä enkä edes nyt uskaltaisi, koska mies on tällä hetkellä niin tarvitseva eikä tosiaan ole töissä, että silloin en saisi milloinkaan omaa tilaa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Joustavuutta, mukautumista, kykyä jutella erilaisten ihmisten kanssa. Ihmisarkuus vähenee, kun mennään välillä omalle epämukavuusalueelle. Sosiaalinen pelisilmä kehittyy. Tällaiset ihmiset pärjäävät aikuisena paremmin elämässään. Erityisesti työelämässä tulee vastaan ihmisiä, joiden kanssa ei ole samalla aaltopituudella syystä tai toisesta. Toki tämä on osin synnynnäinen temperamenttikysymys. Pahinta on kuitenkin, jos toteaa, että tuo meidän Petriorvokki nyt vaan on tuollainen mulkoileva ja tuppisuinen mörkö, eikä edes yritä tukea lastaan sosiaalisessa kehityksessä. Ihmisiä on erilaisia, ja kaikkien ei tarvitse olla mitään sulavasti käyttäytyviä moottoriturpia, mutta vanhempi tekee lapselleen palveluksen, jos pyrkii hieman karaisemaan tätä elämää varten.

Mutta työjutut onkin ihan eri asia, ne nyt on hoidettava vaikkei olisikaan mitään yhteistä aallonpituutta. Herranjestas, aika mahdotonta jos pitäisi jotekin tuntea niitä muita työyhteisössä jotenkin, tai valita tiimi sen mukaan missä on kivoimmat kaverit. 

Niin. Ja toiset pärjäävät paremmin kaikenlaisten ihmisten kanssa, toiset huonommin. Ne paremmin pärjäävät etenevät helpommin urallaan. Saavat jo opiskeluvaiheessa harjoittelupaikkoja helpommin.

Se on hassua, että huonommin pärjäävät usein luulevat, että paremmin pärjäävien pärjääminen johtuu vain luonteesta. Sosiaaliset taidot ovat taitoja siinä missä muutkin taidot. Niitä voi opetella ja opettaa. Kyläilyt ovat yksi hyvä tapa, jossa niitä voi lapselle opettaa.

T: Hyvin sosiaalisesti pärjäävä ja uralla edennut introvertti.

Samankaltainen hahmo. 

Silti mietin, että miksi pärjätäkseen pitää opetella sosiaalisuutta - entä jos vain haluaa tehdä työnsä sen kummempia sosialisoimatta työkaverien kanssa? 

Miksi se ryhmä ei mielellään siedä sitä, että joku on töissä vain töitä varten. Miten se siltä muulta yhteisöltä olisi poissa, vaikka yksi ei halua tutustua sen kummemmin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Joustavuutta, mukautumista, kykyä jutella erilaisten ihmisten kanssa. Ihmisarkuus vähenee, kun mennään välillä omalle epämukavuusalueelle. Sosiaalinen pelisilmä kehittyy. Tällaiset ihmiset pärjäävät aikuisena paremmin elämässään. Erityisesti työelämässä tulee vastaan ihmisiä, joiden kanssa ei ole samalla aaltopituudella syystä tai toisesta. Toki tämä on osin synnynnäinen temperamenttikysymys. Pahinta on kuitenkin, jos toteaa, että tuo meidän Petriorvokki nyt vaan on tuollainen mulkoileva ja tuppisuinen mörkö, eikä edes yritä tukea lastaan sosiaalisessa kehityksessä. Ihmisiä on erilaisia, ja kaikkien ei tarvitse olla mitään sulavasti käyttäytyviä moottoriturpia, mutta vanhempi tekee lapselleen palveluksen, jos pyrkii hieman karaisemaan tätä elämää varten.

Jotenkin surullista että lasta pitää muokata yhteisölliseksi. Toki tajuan tuon pointin, noin se valitettavasti menee.  Mutta eikö tärkeintä ole että lapsi oppii tuntemaan itsensä ja olemaan onnellinen? 

Siinä ei ole mitään surullista, jos lapsi tottuu olemaan myös sellaisten ihmisten kanssa, joita ei tunne vielä kovin hyvin. Eri ikäisten ja erilaisten. Valtaosassa ihmisiä on jotain hyvää, ja minä haluan rohkaista lapsiani olemaan avoimia ja yrittämään näkemään tuon hyvän muissa. Lapset ovat tyypillisesti ennakkoluuloisia, monet aikuisetkin, ja se on asia, josta pitää kasvaa pois. Ihmiset ovat toki erilaisia, itsekin olen introvertti. Haluaisin kuitenkin kasvattaa lapseni niin, että jos nämä aikuisena suhtautuvat torjuvasti muiden tutustumisyrityksiin ja vieraisiin ihmisiin, niin se johtuisi haluttomuudesta, EI kyvyttömyydestä.

Tuopas oli hyvin kirjoitettu loppukaneetti! 

Ennakkoluuloisuudesta en ole ihan varma, enemmän pidän tutustumattomuutta kiinnostuksen puutteena. En jaksa ihmisiä ihan kauhesti, ja koetan pitää yhteydet omiin vanhoihin ystäviini. Varmasti on hienoja ihmisiä paljonkin, en vain oikeastaan jaksa tutustua sen paremmin, ei maksa vaivaa. Tässä kohtaa omat ennakkoluuloni tulevat esiin, kuitenkin haluavat jotain, jos ei muuta niin seuraa. 

Vierailija kirjoitti:

Ap, olet kokematon ja täysin hukassa.

Hommat ja elämä uusperheissä eivät suju, ellei kaikkia huomioida ja kaikki perheenjäsenet toimi yhteisen hyvän aikaansaamiseksi.

Jos näin ei ole, uusperheessä on välit huonot, riidellään usein ja kaikki ovat tyytymättömiä tilanteeseen.

Siksi uusperhe kannattaakin muodostaa vain sellaisten aikuisen ihmisten, jotka ovat kokeneitä elämänmenoon, joilla on rutkasti tervettä talonpoikais järkeä, ja kyky ajatella ja ymmärtää asiat monipuolisesti.

Ja ennenkaikkea on oltava sitä välittämistä ja rakkautta puolisoiden välillä. Se on ydin jolla kaikki ongelmat saadaan ratkaistua.  Siksi, että kumpikin haluaa sen yhteiselämän jatkuvan ja haluaa selvittää siinä ilmenevät ja olevat ongelmat.

Aika naiivia ajatella että uusperheen toimivuus on kiinni ainoastaan aikuisista. Useat uusperheessä kasvaneet (ml minä) kokevat epäreiluuden, epäoikeudenmukaisuuden ja omien tarpeiden mitätöimisen tunteita kasvaessaan. Niistä jää jälki ihmiseen. Mutta aikuisilla on tapana olla kohtaamatta näitä realiteetteja kun pitäisi sitten katsoa peiliin ja ottaa vastuu omista teoista. Vaikeaa se on. Mieluummin eletään kuvitelmissa että kaikki on hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, olet kokematon ja täysin hukassa.

Hommat ja elämä uusperheissä eivät suju, ellei kaikkia huomioida ja kaikki perheenjäsenet toimi yhteisen hyvän aikaansaamiseksi.

Jos näin ei ole, uusperheessä on välit huonot, riidellään usein ja kaikki ovat tyytymättömiä tilanteeseen.

Siksi uusperhe kannattaakin muodostaa vain sellaisten aikuisen ihmisten, jotka ovat kokeneitä elämänmenoon, joilla on rutkasti tervettä talonpoikais järkeä, ja kyky ajatella ja ymmärtää asiat monipuolisesti.

Ja ennenkaikkea on oltava sitä välittämistä ja rakkautta puolisoiden välillä. Se on ydin jolla kaikki ongelmat saadaan ratkaistua.  Siksi, että kumpikin haluaa sen yhteiselämän jatkuvan ja haluaa selvittää siinä ilmenevät ja olevat ongelmat.

Aika naiivia ajatella että uusperheen toimivuus on kiinni ainoastaan aikuisista. Useat uusperheessä kasvaneet (ml minä) kokevat epäreiluuden, epäoikeudenmukaisuuden ja omien tarpeiden mitätöimisen tunteita kasvaessaan. Niistä jää jälki ihmiseen. Mutta aikuisilla on tapana olla kohtaamatta näitä realiteetteja kun pitäisi sitten katsoa peiliin ja ottaa vastuu omista teoista. Vaikeaa se on. Mieluummin eletään kuvitelmissa että kaikki on hyvin.

Olen itse uusperheen äiti. Miehelläni on yksi lapsi, joka on kasvatettu aika lailla pikkukuninkaalliseksi. Olen ihan varma, että vaikka häntä käsitellään silkkihansikkain, hän kokee tarpeidensa mitätöinnin tunteita, koska joutuu ottamaan muitakin huomioon. Ennen uusperhettä esim. ruokina oli vain lapsen lempiruokia. Hän ei oikein ymmärrä, että uusperheessä teemme myös muiden lempiruokia. Hän ei ymmärrä vuorottelua, vaan kaiken pitäisi mennä aina hänen tahtonsa mukaan. On esimerkiksi mustasukkainen, jos laitan oman lapseni tarpeet välillä hänen edelleen. Häntä huomioidaan todella paljon, mutta riittävä määrä on vain kaikki hänelle ja häntä varten. Minun ja jopa mieheni, lapsen idän siis, mielestä lapsen on hyvä oppia muidenkin huomioimista, mutta jos lapselta kysytään, niin perseestähän se varmasti on. Äidin luona on asiat paremmin, koska siellä saa olla maailman keskipiste. Jostain syystä tällä lapsella ei ole kovin paljon kavereita...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Joustavuutta, mukautumista, kykyä jutella erilaisten ihmisten kanssa. Ihmisarkuus vähenee, kun mennään välillä omalle epämukavuusalueelle. Sosiaalinen pelisilmä kehittyy. Tällaiset ihmiset pärjäävät aikuisena paremmin elämässään. Erityisesti työelämässä tulee vastaan ihmisiä, joiden kanssa ei ole samalla aaltopituudella syystä tai toisesta. Toki tämä on osin synnynnäinen temperamenttikysymys. Pahinta on kuitenkin, jos toteaa, että tuo meidän Petriorvokki nyt vaan on tuollainen mulkoileva ja tuppisuinen mörkö, eikä edes yritä tukea lastaan sosiaalisessa kehityksessä. Ihmisiä on erilaisia, ja kaikkien ei tarvitse olla mitään sulavasti käyttäytyviä moottoriturpia, mutta vanhempi tekee lapselleen palveluksen, jos pyrkii hieman karaisemaan tätä elämää varten.

Mutta työjutut onkin ihan eri asia, ne nyt on hoidettava vaikkei olisikaan mitään yhteistä aallonpituutta. Herranjestas, aika mahdotonta jos pitäisi jotekin tuntea niitä muita työyhteisössä jotenkin, tai valita tiimi sen mukaan missä on kivoimmat kaverit. 

Niin. Ja toiset pärjäävät paremmin kaikenlaisten ihmisten kanssa, toiset huonommin. Ne paremmin pärjäävät etenevät helpommin urallaan. Saavat jo opiskeluvaiheessa harjoittelupaikkoja helpommin.

Se on hassua, että huonommin pärjäävät usein luulevat, että paremmin pärjäävien pärjääminen johtuu vain luonteesta. Sosiaaliset taidot ovat taitoja siinä missä muutkin taidot. Niitä voi opetella ja opettaa. Kyläilyt ovat yksi hyvä tapa, jossa niitä voi lapselle opettaa.

T: Hyvin sosiaalisesti pärjäävä ja uralla edennut introvertti.

Samankaltainen hahmo. 

Silti mietin, että miksi pärjätäkseen pitää opetella sosiaalisuutta - entä jos vain haluaa tehdä työnsä sen kummempia sosialisoimatta työkaverien kanssa? 

Miksi se ryhmä ei mielellään siedä sitä, että joku on töissä vain töitä varten. Miten se siltä muulta yhteisöltä olisi poissa, vaikka yksi ei halua tutustua sen kummemmin? 

Aika monessa työssä joutuu tekemään töitä ryhmässä ja välillä laittamaan työkaverin auttamisen tai ryhmän yhteisen hyvän oman edun edelle. On koko yhteisön etu, ettei jokainen ajattele vain itseään.

Vapaa-ajalla ei ole pakko kaveerata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi olet noin hukassa? Onko mies jotenkin vaativa ja sekoittanut ajatuksesi?

Tietenkin lapsi menee tärkeissä asioissa kaiken edelle. Kumppaniksi pitää myös valita sellainen ihminen, kenen kanssa natsaa niin asuinpaikkaan kuin vapaa-aikaan liittyvät kysymykset. Ymmärrän hyvin, että miesystäväsi haluaa viettää enemmän aikaa sinun kanssa ja, että olisit osa hänen sukua/perhettä, mutta jos et siihen pysty, niin on varmasti syytä keskustella teidän suhteen laadusta ja tilanteesta vakavasti.

No miehellä on sellainen tilanne että jäi muutama vuosi sitten työttömäksi eikä ole masennuksen takia päässyt palaamaan työelämään. Hänellä on kyllä ystäviä mutta heillä omat perheet, joten eivät voi nähdä joka päivä. On siksi tosi yksinäinen tällä hetkellä ja haluaisi viettää joka ikisen hetken meidän kanssa. Musta tällainen tarvitsevuus tuntuu raskaalta ja ripustautumiselta, mutta odotan että tämä vaihe menee ohi. Kun tapasimme, miehen elämä oli suht normaalia, kävi töissä, oli harrastuksia jne. Irtisanomisen myötä tuli sit masennus. Tämä nyt vähän sivuraiteena. Ap

No nyt meni provon puolelle. Muuten voin noin kauhean hoidettava mies edes ollakaan, ja joku muka vielä miettisi, että hoitaa miehen ennen kuin lapset.

Tai sitten on nainen jolla on kaikki rajat ja prioriteetit ja itsesuojrluvaisto ihan hukassa.

Kannattaa kokeilla olla kokonaan näkemättä pari viikkoa, ja kuulostella, vieläkö kiinnostaa. Kun se huuma vähän haihtuu päästä, ei äkkiä kiinnostakaan palvella tuollaista miestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Joustavuutta, mukautumista, kykyä jutella erilaisten ihmisten kanssa. Ihmisarkuus vähenee, kun mennään välillä omalle epämukavuusalueelle. Sosiaalinen pelisilmä kehittyy. Tällaiset ihmiset pärjäävät aikuisena paremmin elämässään. Erityisesti työelämässä tulee vastaan ihmisiä, joiden kanssa ei ole samalla aaltopituudella syystä tai toisesta. Toki tämä on osin synnynnäinen temperamenttikysymys. Pahinta on kuitenkin, jos toteaa, että tuo meidän Petriorvokki nyt vaan on tuollainen mulkoileva ja tuppisuinen mörkö, eikä edes yritä tukea lastaan sosiaalisessa kehityksessä. Ihmisiä on erilaisia, ja kaikkien ei tarvitse olla mitään sulavasti käyttäytyviä moottoriturpia, mutta vanhempi tekee lapselleen palveluksen, jos pyrkii hieman karaisemaan tätä elämää varten.

Mutta työjutut onkin ihan eri asia, ne nyt on hoidettava vaikkei olisikaan mitään yhteistä aallonpituutta. Herranjestas, aika mahdotonta jos pitäisi jotekin tuntea niitä muita työyhteisössä jotenkin, tai valita tiimi sen mukaan missä on kivoimmat kaverit. 

Niin. Ja toiset pärjäävät paremmin kaikenlaisten ihmisten kanssa, toiset huonommin. Ne paremmin pärjäävät etenevät helpommin urallaan. Saavat jo opiskeluvaiheessa harjoittelupaikkoja helpommin.

Se on hassua, että huonommin pärjäävät usein luulevat, että paremmin pärjäävien pärjääminen johtuu vain luonteesta. Sosiaaliset taidot ovat taitoja siinä missä muutkin taidot. Niitä voi opetella ja opettaa. Kyläilyt ovat yksi hyvä tapa, jossa niitä voi lapselle opettaa.

T: Hyvin sosiaalisesti pärjäävä ja uralla edennut introvertti.

Samankaltainen hahmo. 

Silti mietin, että miksi pärjätäkseen pitää opetella sosiaalisuutta - entä jos vain haluaa tehdä työnsä sen kummempia sosialisoimatta työkaverien kanssa? 

Miksi se ryhmä ei mielellään siedä sitä, että joku on töissä vain töitä varten. Miten se siltä muulta yhteisöltä olisi poissa, vaikka yksi ei halua tutustua sen kummemmin? 

No ihan vaikka siksi että kumman kuvittelet saavan sen työpaikan? Tyypin joka tuijottaa omia kengänkärkiöön ja vastaa kysymyksiin joo tai ei samalla sisäänpäin hengittäessä eikä ota haastattelijana katsekontaktia, vai sen joka reippaasti katsoo silmiin ja tervehtii ja osaa varmanoloisesti kertoa aiemmasta kokemuksestaan? Jos siis oletetaan että osaaminen ja koulutus on identtiset.

Tämän ketjun mukaan vierailut kaukaisten sukulaisten luona on se ainut oikea tapa opettaa lapselle käytöstapoja ja ainut asia joka vie lapsen mukavuusalueen ulkopuolelle. Ihan oikeasti, niin absurdia. Omassa lapsuudessa lapset ja nuoret istuivat suurimmaksi osaksi hiljaa vanhempien/sisarusten vierellä ja odottelivat että pääsisi viimeinkin pois. En kyllä löydä mitään mitä olisin oppinut näiltä kyläilyiltä, kuin että isopappa oli alkoholisoitunut kusipää. Mutta kai sekin on sitten opettavaista? 

En tykännyt sukuloida lapsena, tietenkin menin kun pakotettiin, mutta ei minusta kaikesta yrityksistä(?) huolimatta muovautunut mitään supersosiaalista heittäytyjää. Kohteliaisuus, sosiaaliset taidot, käytöstavat, kaikki opetettiin ihan kotona ja koulussa, ei niitä sukulaisten rippijuhlista ja ylppäreistä lähdetty etsimään. 

Vierailija kirjoitti:

No nyt meni provon puolelle. Muuten voin noin kauhean hoidettava mies edes ollakaan, ja joku muka vielä miettisi, että hoitaa miehen ennen kuin lapset.

Tai sitten on nainen jolla on kaikki rajat ja prioriteetit ja itsesuojrluvaisto ihan hukassa.

Kannattaa kokeilla olla kokonaan näkemättä pari viikkoa, ja kuulostella, vieläkö kiinnostaa. Kun se huuma vähän haihtuu päästä, ei äkkiä kiinnostakaan palvella tuollaista miestä.

Omat rajat onkin olleet hakusessa parisuhteissa. Mitä tuohon näkemättömyyteen tulee, meille tulikin nyt tauko. Mies oli tässä meillä muutaman vuorokauden, säälistä otin kun hänellä oli niin paha olla yksin ja vinkui että voiko tulla yöksi. Seuraavana päivänä vinkui, että voiko jäädä vielä yöksi kun meidän kanssa niin hyvä mutta kotona paha olla jne.

Lopulta olin niin ärsyyntynyt tästä vinkumisesta (kuka aikuinen mies ei pysty olemaan yksin kotona?!?), että yksi aamu alkuviikosta raivostuin ihan silmittömästi jostain pikkuasiasta (sanoin haista *****) jolloin mies ilmoitti että häntä ei kohdella noin ja se on loppu nyt. Lähti sitten kotiinsa, lopulta. Päällimmäinen tunne oli ja on helpotus. Nyt toki laittaa viestejä että rakastaa ja kaipaa meitä, mutta mä en edes halua nähdä enää. En usko että tulee kahdessa viikossa ikävä.

Tajuan ettei tässä ole mitään järkeä. Ennen meidän suhde oli normaali, yökyläily oli kivaa, oli mukava nähdä ja tehdä asioita yhdessä jne mutta nyt siitä on pikkuhiljaa tullut tällainen ripustautumissuhde.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No nyt meni provon puolelle. Muuten voin noin kauhean hoidettava mies edes ollakaan, ja joku muka vielä miettisi, että hoitaa miehen ennen kuin lapset.

Tai sitten on nainen jolla on kaikki rajat ja prioriteetit ja itsesuojrluvaisto ihan hukassa.

Kannattaa kokeilla olla kokonaan näkemättä pari viikkoa, ja kuulostella, vieläkö kiinnostaa. Kun se huuma vähän haihtuu päästä, ei äkkiä kiinnostakaan palvella tuollaista miestä.

Omat rajat onkin olleet hakusessa parisuhteissa. Mitä tuohon näkemättömyyteen tulee, meille tulikin nyt tauko. Mies oli tässä meillä muutaman vuorokauden, säälistä otin kun hänellä oli niin paha olla yksin ja vinkui että voiko tulla yöksi. Seuraavana päivänä vinkui, että voiko jäädä vielä yöksi kun meidän kanssa niin hyvä mutta kotona paha olla jne.

Lopulta olin niin ärsyyntynyt tästä vinkumisesta (kuka aikuinen mies ei pysty olemaan yksin kotona?!?), että yksi aamu alkuviikosta raivostuin ihan silmittömästi jostain pikkuasiasta (sanoin haista *****) jolloin mies ilmoitti että häntä ei kohdella noin ja se on loppu nyt. Lähti sitten kotiinsa, lopulta. Päällimmäinen tunne oli ja on helpotus. Nyt toki laittaa viestejä että rakastaa ja kaipaa meitä, mutta mä en edes halua nähdä enää. En usko että tulee kahdessa viikossa ikävä.

Tajuan ettei tässä ole mitään järkeä. Ennen meidän suhde oli normaali, yökyläily oli kivaa, oli mukava nähdä ja tehdä asioita yhdessä jne mutta nyt siitä on pikkuhiljaa tullut tällainen ripustautumissuhde.

Ap

Toi helpotuksen tunteesi ei ole hyvä merkki.