Uusperheelliset, priorisoitteko isoissa tai pienissä päätöksissä lapsenne vai uuden puolison tarpeet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja siis miehessä on PALJON hyviä puolia joiden vuoksi olen yhä hänen kanssaan. Toivon että tämä tarvitseva vaihe menisi pian ohi ja hänestä tulisi taas itsenäinen. Nyt tuntuu tarpeiden puolesta siltä kuin minulla olisi yksi lapsi lisää.

Ap

Mitä mies saa suhteesta jos sä jaksat sitä vain silloin kun kaikki on mukavaa eikä mies tarvitse sua? Tuskin hän tarvitsee sua siinä vaiheessa kun ja jos itsenäistyy, et ollut hänen tukena silloin kun hän tarvitsi.

Tämä takertumisvaihe on kestänyt kohta 3 vuotta, ja mennyt huonompaan suuntaan koko ajan. Nyt mies on kuitenkin onneksi hakenut apua. En ole psykiatrisen hoidon asiantuntija niin ottaa voimille. Ap

Ehkä teidän olisi pitänyt mennä pariterapiaan tai lopettaa koko suhde.

Itse aikanani yritin korjata itseäni terapiassa ja viisi vuotta yritin taipua rusetille, aloin oireilla henkisesti ja kaikki loppui, kun tajusin lopettaa suhteen. Eihän huono suhde korjaudu sillä, että toisesta tehdään syyllinen, jota korjataan.

Ap kuulostaa tunnekylmältä tai minimissään välttelevästi kiintyneeltä.

Niin, tätäkin olen miettinyt. Ehkä olen välttelevästi kiintynyt, ja mies takertuvasti. Vaikea yhdistelmä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja siis miehessä on PALJON hyviä puolia joiden vuoksi olen yhä hänen kanssaan. Toivon että tämä tarvitseva vaihe menisi pian ohi ja hänestä tulisi taas itsenäinen. Nyt tuntuu tarpeiden puolesta siltä kuin minulla olisi yksi lapsi lisää.

Ap

Mitä mies saa suhteesta jos sä jaksat sitä vain silloin kun kaikki on mukavaa eikä mies tarvitse sua? Tuskin hän tarvitsee sua siinä vaiheessa kun ja jos itsenäistyy, et ollut hänen tukena silloin kun hän tarvitsi.

Tämä takertumisvaihe on kestänyt kohta 3 vuotta, ja mennyt huonompaan suuntaan koko ajan. Nyt mies on kuitenkin onneksi hakenut apua. En ole psykiatrisen hoidon asiantuntija niin ottaa voimille. Ap

Kieltämättä olet katsellut miestä pitkään. Enkä usko että se on kenekään osapuolen edunmukaista. Itse en jaksanut katsella tuossa vaiheessa kun suhteessa ei edes ollut kunnollista sitoutumista miestä joka oli psyykkisesti hajalla, siitä huolimatta että mulla on jonkin sortin käsitys psyykkisistä ongelmista. Jälkeenpäin ajatellen ero oli kummallekin paras ratkaisu ja se olisi todennäköisesti ollut väistämätön ennemmin tai myöhemmin. Suhteen jälkeen mies sai psyykkeensä tasapainoon ja me molemmat tahoillamme parisuhteen, joka vastaa niitä meidän tarpeitamme parisuhteesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Joustavuutta, mukautumista, kykyä jutella erilaisten ihmisten kanssa. Ihmisarkuus vähenee, kun mennään välillä omalle epämukavuusalueelle. Sosiaalinen pelisilmä kehittyy. Tällaiset ihmiset pärjäävät aikuisena paremmin elämässään. Erityisesti työelämässä tulee vastaan ihmisiä, joiden kanssa ei ole samalla aaltopituudella syystä tai toisesta. Toki tämä on osin synnynnäinen temperamenttikysymys. Pahinta on kuitenkin, jos toteaa, että tuo meidän Petriorvokki nyt vaan on tuollainen mulkoileva ja tuppisuinen mörkö, eikä edes yritä tukea lastaan sosiaalisessa kehityksessä. Ihmisiä on erilaisia, ja kaikkien ei tarvitse olla mitään sulavasti käyttäytyviä moottoriturpia, mutta vanhempi tekee lapselleen palveluksen, jos pyrkii hieman karaisemaan tätä elämää varten.

Mutta työjutut onkin ihan eri asia, ne nyt on hoidettava vaikkei olisikaan mitään yhteistä aallonpituutta. Herranjestas, aika mahdotonta jos pitäisi jotekin tuntea niitä muita työyhteisössä jotenkin, tai valita tiimi sen mukaan missä on kivoimmat kaverit. 

Niin. Ja toiset pärjäävät paremmin kaikenlaisten ihmisten kanssa, toiset huonommin. Ne paremmin pärjäävät etenevät helpommin urallaan. Saavat jo opiskeluvaiheessa harjoittelupaikkoja helpommin.

Se on hassua, että huonommin pärjäävät usein luulevat, että paremmin pärjäävien pärjääminen johtuu vain luonteesta. Sosiaaliset taidot ovat taitoja siinä missä muutkin taidot. Niitä voi opetella ja opettaa. Kyläilyt ovat yksi hyvä tapa, jossa niitä voi lapselle opettaa.

T: Hyvin sosiaalisesti pärjäävä ja uralla edennut introvertti.

Samankaltainen hahmo. 

Silti mietin, että miksi pärjätäkseen pitää opetella sosiaalisuutta - entä jos vain haluaa tehdä työnsä sen kummempia sosialisoimatta työkaverien kanssa? 

Miksi se ryhmä ei mielellään siedä sitä, että joku on töissä vain töitä varten. Miten se siltä muulta yhteisöltä olisi poissa, vaikka yksi ei halua tutustua sen kummemmin? 

Työelämä ja elämä muutenkin koostuu muista ihmisistä ja sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Jos haluaa asettaa itsensä tämän viitekehyksen ulkopuolelle, niin väistämättä joutuu tavalla tai toisella sivuun. Joissain tehtävissä voi olla vuorovaikutusta vain oman esimiehen kanssa, mutta näitä taitaa olla enää harvassa.

Ap, sinulla on oikeus miettiä omia voimavarojasi ja tarpeitasi. Masennus tarttuu. Kuulostaa siltä, että olet aivan liian pitkään tyydyttänyt miehen tarpeita, jotka ovat kuin uppoava suo eli ikinä et tee tarpeeksi. Mitä itse saat tästä parisuhteesta? Parisuhteen pitäisi olla voimavara, se, mikä auttaa arjessa eteenpäin. Jos se on taakka, on syytä ottaa aikalisä. Sinulla ei ole varaa tukea miestä itsesi kustannuksella. Olet äiti ja sinun on pidettävä huolta ensisijaisesti itsestäsi ja lapsestasi ja vasta sen jälkeen voit tukea miestä.

Reiluinta on puhua asiat halki. Kerro miehelle, että hänen takertuvuutensa ahdistaa ja että nyt hänen on aika rakentaa myös muita ihmissuhteita tueksi. Harrastus tuo uusia ihmisiä ympärille ja korvaa osittain työyhteisön merkitystä. Opiskelu on toinen hyvä keino. Nyt on hyvä ottaa etäisyyttä ja rakentaa parisuhteen pohjaa uudelleen. Tue miestä mutta ei omien voimien kustannuksella. Selitä se hänelle myös.

Onkohan yhtäkään oikeasti toimivaa uusperhettä jossa on lapsia??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Joustavuutta, mukautumista, kykyä jutella erilaisten ihmisten kanssa. Ihmisarkuus vähenee, kun mennään välillä omalle epämukavuusalueelle. Sosiaalinen pelisilmä kehittyy. Tällaiset ihmiset pärjäävät aikuisena paremmin elämässään. Erityisesti työelämässä tulee vastaan ihmisiä, joiden kanssa ei ole samalla aaltopituudella syystä tai toisesta. Toki tämä on osin synnynnäinen temperamenttikysymys. Pahinta on kuitenkin, jos toteaa, että tuo meidän Petriorvokki nyt vaan on tuollainen mulkoileva ja tuppisuinen mörkö, eikä edes yritä tukea lastaan sosiaalisessa kehityksessä. Ihmisiä on erilaisia, ja kaikkien ei tarvitse olla mitään sulavasti käyttäytyviä moottoriturpia, mutta vanhempi tekee lapselleen palveluksen, jos pyrkii hieman karaisemaan tätä elämää varten.

Jotenkin surullista että lasta pitää muokata yhteisölliseksi. Toki tajuan tuon pointin, noin se valitettavasti menee.  Mutta eikö tärkeintä ole että lapsi oppii tuntemaan itsensä ja olemaan onnellinen? 

Miten sinä luulet, että lapsi "oppii tuntemaan itsentä ja olemaan onnellinen" ilman muita ihmisiä? Ihminen oppii asioita itsestään parhaiten muiden ihmisten avulla. He ovat meille se peili ja vuorovaikutuksen kautta opimme ymmärtämään muita ja ennen kaikkea itseään. Myös ne vähemmän tutut ja vähemmän miellyttävät ihmiset ja tilanteet opettavat meitä. En näe sitä surullisena.

Vai meinaatko, että omassa huoneessa rauhassa istumalla ja miettimällä lapsi oppii tuntemaan itsensä ja olemaan onnellinen? Ei siihen edes aikuiset pysty. Eikä siihen riitä turvallinen ympäristö, äiti ja isä.

Ei minusta missään parisuhteessa ja perheessä asiat ole joko-tai, eli niin että aina priorisoidaan jonkun tarpeet. Toimivassa perhe-elämässä tehdään kompromisseja ja mietitään semmoisia ratkaisuja ettei kenenkään tarvitse tehdä liian suuria uhrauksia. Lapset ovat luonnollisesti pääasiassa etusijalla ja heidän etuaan pitää miettiä kaikissa päätöksissä, mutta ei se itsestään selvästi tarkoita että kaikki tehtäisiin lasten pillin mukaan. Voi olla ihan ok muuttaa puolison perässä toiselle paikkakunnalle, kun asiat on mietitty niin että siitä on lapsille mahdollisimman vähän harmia ja myös jotain etua. Lapset voi toisinaan pakottaa sinne sukulaisille kylään, vaikkapa juhliin, mutta ei jatkuvasti. Ja niin edelleen. Mustavalkoinen ajattelu ei yleensä toimi, kaikkien osapuolien joustavuus ja kyky tehdä kompromisseja ovat varsinkin uusperheessä aika oleellisia.

Vierailija kirjoitti:

Onkohan yhtäkään oikeasti toimivaa uusperhettä jossa on lapsia??

Tämä kysymys ei liity tähän ketjuun, koska tässä ketjussa ei ole kyse uusperheestä. Sama ongelma olisi ydinperheessä.

Mutta sinulle vastaus: meillä on toimiva uusperhe. Ja se johtuu siitä, että molemmat kantavat vastuun omista lapsistaan eikä yritä sysätä omaa vastuutaan äiti/isäpuolen harteille. Ja molemmat pitävät eksänsä kurissa, eikä anna näiden hyppiä silmille.

Tietty temperamenttien yhteensopivuus vaikuttaa paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Joustavuutta, mukautumista, kykyä jutella erilaisten ihmisten kanssa. Ihmisarkuus vähenee, kun mennään välillä omalle epämukavuusalueelle. Sosiaalinen pelisilmä kehittyy. Tällaiset ihmiset pärjäävät aikuisena paremmin elämässään. Erityisesti työelämässä tulee vastaan ihmisiä, joiden kanssa ei ole samalla aaltopituudella syystä tai toisesta. Toki tämä on osin synnynnäinen temperamenttikysymys. Pahinta on kuitenkin, jos toteaa, että tuo meidän Petriorvokki nyt vaan on tuollainen mulkoileva ja tuppisuinen mörkö, eikä edes yritä tukea lastaan sosiaalisessa kehityksessä. Ihmisiä on erilaisia, ja kaikkien ei tarvitse olla mitään sulavasti käyttäytyviä moottoriturpia, mutta vanhempi tekee lapselleen palveluksen, jos pyrkii hieman karaisemaan tätä elämää varten.

Jotenkin surullista että lasta pitää muokata yhteisölliseksi. Toki tajuan tuon pointin, noin se valitettavasti menee.  Mutta eikö tärkeintä ole että lapsi oppii tuntemaan itsensä ja olemaan onnellinen? 

Miten sinä luulet, että lapsi "oppii tuntemaan itsentä ja olemaan onnellinen" ilman muita ihmisiä? Ihminen oppii asioita itsestään parhaiten muiden ihmisten avulla. He ovat meille se peili ja vuorovaikutuksen kautta opimme ymmärtämään muita ja ennen kaikkea itseään. Myös ne vähemmän tutut ja vähemmän miellyttävät ihmiset ja tilanteet opettavat meitä. En näe sitä surullisena.

Vai meinaatko, että omassa huoneessa rauhassa istumalla ja miettimällä lapsi oppii tuntemaan itsensä ja olemaan onnellinen? Ei siihen edes aikuiset pysty. Eikä siihen riitä turvallinen ympäristö, äiti ja isä.

Hmmm... minä en koskaan pakottanut lapsia kyläilemään. Kummasti he kuitenkin oppivat hyväkäytöksiksi.

Eri

Aika outo ajatus, että lapsesta tulee epäsosiaalinen, jos hän ei tapaa säännöllisesti äidin uuden puolison mielenterveysongelmaisia vanhempia. Niin. Tästähän tässä ketjussa on kyse, ei siitä, ettei lapsi koskaan tapaa uusia ihmisiä tai että hän ei ole koskaan edes tavannut kyseisiä henkilöitä eikä tapaakaan. Pysytäänpä asiassa. Lapsi ei mene rikki, vaikka näkisikin epätasapainoisia ihmisiä joskus elämässään, mutta missään nimessä hänen ei pidä tavata tällaisia ihmisiä säännöllisesti enkä näe mitään hyötyä siitäkään, että hänet pakotetaan siihen. Isot juhlat ja merkkipäivät toki erikseen.

Mies tarvitsisi apua masennukseen ja jotain omaa tekemistä - muuta kuin ahdistavan oman perheen kans hengailua. Tue häntä terveyteen ja jos hän on sulle tärkeä ja rakas, vaadi että alkaa hoitaa itseään. Yhdessäolo kuulostaa aika raskaalta nyt. Jos mies piristyisi voisitte tehdä lasten kanssa yhdessä kivoja juttuja, retkeillä yms ja nauttia kesästä & lasten seurasta. Älä anna hänen vetää sua mukanasi alaspäin ! Tsemppiä

Jos tulisi erotilanne (olen hieman suunnitellut), en olisi kyllä paikkakuntaa vaihtamassa uusperhekuvion takia. Vaikka lapset eivät olisi luonani kuin viikonloppuja ja lomia, olisi minusta silti tärkeää olla tarvittaessa tietenkin tavoitettavissa silloin, jos lapset minua tarvitsevat.

En ottaisi uutta kumppania heti asumaan kanssani, vaan mieluummin omat taloudet. Jos käytännön syistä olisi muutettava yhteen, pitäisi tehdä kompromissi, jossa lasten etu huomioitaisiin. En myöskään veisi lapsiani uuden kumppanin vanhempia tapaamaan. Enkä ihan heti veisi uutta kumppania myöskään omia vanhempiani tapaamaan (näemme muutenkin harvoin pitkän välimatkan takia).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ei kannata ryhtyä uusperheeksi, jos ei ole kykyä hoitaa kaikkia osapuolia siitä. Kukaan ei voi toisen puolesta sanoa asioita sinun kannaltasi. Etkä edes kovin rakastuneelta kuulosta. Itse ainakin menen mielelläni uuden kumppanini perhettäkin moikkaamaan. Toki joskus hän menee itekseen, mutta on se joskus kiva mukanakin olla, sillä he ovat oman kumppanini tärkeitä ihmisiä.

Niin, rakastumisen alkuhuuma on todellakin ohi ja tuntuu ettei riitä voimat miehen huomioimiseen kaiken arjen pyörittämisen ohella. Esim lapsivapaina viikonloppuina vietän mieluiten aikaa yksin, jotta saan akut ladattua. Tai siis yleensä niin että lauantain oon miehen kanssa ja su sitten omaa aikaa. Mutta tästäkin mies vinkuu, että pitäisi jokainen lapsivapaa käyttää hänen huomioimiseensa. Tavallaan ymmärrän mutta voimat ei riitä siihen että vaan täytän jonkun tarpeita koko ajan. Tarvitsen itse myös yksin oloa voidakseni hyvin. Ap

Se, että on täysin lapsivapaita viikonloppuja ei ole normaalitilanne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No nyt meni provon puolelle. Muuten voin noin kauhean hoidettava mies edes ollakaan, ja joku muka vielä miettisi, että hoitaa miehen ennen kuin lapset.

Tai sitten on nainen jolla on kaikki rajat ja prioriteetit ja itsesuojrluvaisto ihan hukassa.

Kannattaa kokeilla olla kokonaan näkemättä pari viikkoa, ja kuulostella, vieläkö kiinnostaa. Kun se huuma vähän haihtuu päästä, ei äkkiä kiinnostakaan palvella tuollaista miestä.

Omat rajat onkin olleet hakusessa parisuhteissa. Mitä tuohon näkemättömyyteen tulee, meille tulikin nyt tauko. Mies oli tässä meillä muutaman vuorokauden, säälistä otin kun hänellä oli niin paha olla yksin ja vinkui että voiko tulla yöksi. Seuraavana päivänä vinkui, että voiko jäädä vielä yöksi kun meidän kanssa niin hyvä mutta kotona paha olla jne.

Lopulta olin niin ärsyyntynyt tästä vinkumisesta (kuka aikuinen mies ei pysty olemaan yksin kotona?!?), että yksi aamu alkuviikosta raivostuin ihan silmittömästi jostain pikkuasiasta (sanoin haista *****) jolloin mies ilmoitti että häntä ei kohdella noin ja se on loppu nyt. Lähti sitten kotiinsa, lopulta. Päällimmäinen tunne oli ja on helpotus. Nyt toki laittaa viestejä että rakastaa ja kaipaa meitä, mutta mä en edes halua nähdä enää. En usko että tulee kahdessa viikossa ikävä.

Tajuan ettei tässä ole mitään järkeä. Ennen meidän suhde oli normaali, yökyläily oli kivaa, oli mukava nähdä ja tehdä asioita yhdessä jne mutta nyt siitä on pikkuhiljaa tullut tällainen ripustautumissuhde.

Ap

Ehkä kannattaa erota. Selkeästi et ole rakastunut mieheen kun koet hänet ripustautujaksi. Miksi olet hänen kanssa? Tarvitsetko vaan jonkun siihen, että otat rusinat pullasta? Mies voisi saada paremman suhteen.

Tuntuu siltä kirjoittamasi perusteella että olet kiltti luonteeltasi ja toivot että läsnäolosi miehelle parantaisi hänen oloaan ja masennusta. Mutta varoitan sua. Jouduin samaan tilanteeseen, menin naimisiin ja tein lapsen samantyylisen miehen kanssa jolla lapsi. Kadun hyvin paljon sitä, että olen tässä tilanteessa, uusperheessä elämä ei todellakaan ole mitenkään helppoa. Ainut syy miksi tässä pysyn on yhteinen lapsi. Mutta sanon: sinä et tule saamaan sitä miestä muuttumaan, etkä tule koskaan saamaan mieheltä mitään kiitosta siitä miten olet kuunnellut/tukenut häntä. Kun joku päivä yrität sanoa oman mielipiteesi, joka voi olla vähän eri kuin miehellä, saat vain niskaasi pelkkää haukkumista, eikä mies muutu. Joten toistan vielä: Älä mene lapsiensa sen miehen luo. Tuhoat siinä oman mielenterveytesi samalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ei kannata ryhtyä uusperheeksi, jos ei ole kykyä hoitaa kaikkia osapuolia siitä. Kukaan ei voi toisen puolesta sanoa asioita sinun kannaltasi. Etkä edes kovin rakastuneelta kuulosta. Itse ainakin menen mielelläni uuden kumppanini perhettäkin moikkaamaan. Toki joskus hän menee itekseen, mutta on se joskus kiva mukanakin olla, sillä he ovat oman kumppanini tärkeitä ihmisiä.

Niin, rakastumisen alkuhuuma on todellakin ohi ja tuntuu ettei riitä voimat miehen huomioimiseen kaiken arjen pyörittämisen ohella. Esim lapsivapaina viikonloppuina vietän mieluiten aikaa yksin, jotta saan akut ladattua. Tai siis yleensä niin että lauantain oon miehen kanssa ja su sitten omaa aikaa. Mutta tästäkin mies vinkuu, että pitäisi jokainen lapsivapaa käyttää hänen huomioimiseensa. Tavallaan ymmärrän mutta voimat ei riitä siihen että vaan täytän jonkun tarpeita koko ajan. Tarvitsen itse myös yksin oloa voidakseni hyvin. Ap

Se, että on täysin lapsivapaita viikonloppuja ei ole normaalitilanne.

No on se aika monessa eroperheessä. Mulla myös lapset joka toinen viikonloppu isällään. Se on omaa aikaani jja noi auttaa jaksamaan arjessa

Mä en muuten ota kantaa, mutta tapailin ihmistä, jolla oli lapsia. Kun lapset eivät olleet hällä hän halusi viettää omaa aikaa yksin, mutta olisi halunnut, että mä olen heidän arjessa mukana kun lapset ovat siinä. Mä taas haluan parisuhteelta sitä parisuhdeaikaa, enkä vaan semmoista perheaikaa tai et helpotan pelkästään toisen arkea. Me erottiin tän takia. Lapsissa ei ollut mitään vikaa, mutta toiveet parisuhteelta oli erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutin yhteen, vaikka se merkitsi lasten koulun vaihtumista, saman kaupungin sisällä tosin. Kaikki on mennyt tosi hyvin ja lapset sai nopeasti uusia kavereita, mutta yhteydet vanhoihinkin säilyi. Harrastuksiin muutto ei tuonut muutoksia. Lasten isä ei vastustanut muuttoa ja olemme saaneet kuljetukset yms. sujumaan helposti.

En ole valmis uhraamaan kaikkia omia toiveitani lasten takia enkä taatusti halua opettaa lapsilleni uhrautumisen mallia tai toisaalta kasvattaa heistä pikkukuninkaallisia, jotka määrävät perheessä. Muutenkin vierastan kovasti tällaista ydinperheissäkin tapahtuvaa parisuhde-lapset priorisointiajattelua. Ei se ole joko-tai vaan pikemminkin kukin vuorollaan ja kaikille jotain.

Aikuisten on täälläkin nyt ilmiselvästi usein vaikea erottaa sitä mikä on lapsen etu ja mikä taas lapsen mielivallan mukaan menemistä. Täysin eri juttuja kuten jo kirjoitin. On ihan tavallista muuttaa vapaaehtoisesti (eli ei pakon edessä vaan ns huvikseen) lasten kanssa jos asiat saadaan sovittua hyvin ja muutosta on kaikille iloa ja uusia kiinnostavia juttuja tulee elämään. Aikuinen tekee lapsia kuunnellen tilannearvion ja päätöksen ja kantaa vastuun asioista. Kun lapsi saa ilmaista kantansa muuttamiseen ja häntä tuetaan ja hän kokee että hänet on huomioitu päätöksessä, jatko menee luultavasti ihan hyvin eikä ainakaan nimenomaan muutosta aiheutuvia ongelmia tule.

On myös tavallista että aikuinen muuttaa uuden kumppanin luo vaikka asiasta ei ole lapsille mitään etua muuta kuin tuo mystinen "onnellinen vanhempi jonka onni lisää lapsen onnea" - miksei se lapsen onni ja ilo vakaasta elämästä lisää aikuisen onnea? Miksi se on lapsi joka joustaa ja joutuu asumaan itselleen vieraan ihmisen (tai ihmisten) luo vain siksi että vanhempi haluaa näin? Todella usein nää suhteet leviää riitaisasti ja lapselle ei siitä ole mitään hyötyä elämässä eikä tuollainen kokemus ole muuta kuin lapselle vaivaa ja kärsimystä ja turvattomuutta tuova.

Muuttakoon yhteen ken haluaa kenen kanssa haluaa, minä itse en muuta vaan säilytän lasteni elämän tuttuna ja turvallisena, en pakota lapsia olemaan kumppanini kanssa oman iloni tähden. En uhraa tässä mitään eikä lapsilta ole todellakaan kysytty että saako äiti nyt tehdä näin :D Vanhemmuus on juuri sitä tässä asiassa, että teen aikuisena arvion siitä mikä on mitenkin hyödyllistä kenellekin ja kyllä minusta on vastuullisuuden merkki että lapsia huomioidaan tässä erityisesti koska he eivät voi asioihin vielä vaikuttaa ja luottavat että minä järjestän ja pidän asiat niin että kaikilla on kotona tilaa, rauhaa ja hyvä olla. Tähän voi kuulua muutto joskus mutta tässä kaikessa on kyse siitä että KENEN TAKIA MUUTETAAN. Muuttaa saa mutta olisi jotenki helpompi puhua tästä jos edes myönnettäisiin että muutto johtuu puhtaasti aikuisen omasta halusta kuherrella ja olla oman rakkaansa kanssa, ei lasten edusta ja heidän elämänsä parantamisesta/laadun säilyttämisestä, johon aikuisen olisi hyvä pyrkiä.

Ei mulla muuta, menee taas ihan pelleilyksi tämä juttu kun puolet tekeytyy tyhmäksi ja puhuu ihan asian ohi.

Minusta olet oikeilla jäljillä, mutta rationalisoit omaa haluasi elää erillään seurustelukumppanisi kanssa jollain itsekuvittelemallasi "lapsen edulla". Vaikka kritisoit keskustelua mustavalkoisuudesta, sorrut siihen itse pahan kerran.

Ehdottomasti on niin, että lapsen etu ei ole jatkuva kodin ja ympäristön ja äidin kumppanin vaihtuvuus. Siitä olen samaa mieltä.

Nyt kumminkin siis puhutaan jo uusperheestä eli perheestä JOKA JO ASUU YHDESSÄ. Jossa ollaan oltu pitkään uuden kumppanin kanssa ja tehty se ratkaisu, että eletään yhdessä. Jos siinä toinen osapuoli saa töitä muualta, minusta se olisi aika puupäistä vastaanharaamista ajatella, että vaimo ei voisi edes kokeilla, saako hänkin sieltä toisaalta työtä ja harkita lapsen kanssa, olisiko siellä toisella paikkakunnalla kiva koulu ja koti löydettävissä.

Kukaan ei varmasti tässä puhunutkaan siitä, että pitäisi muuttaa työttömäksi ja pakottaa lapsi KURJEMPIIN oloihin kuin nykyiset.

Puhuttiin siitä, voiko sitä muuttoa harkita yhteiseksi projektiksi.

En muuten myöskään ajattele, että naisen pitäisi pilata hyvä parisuhde siksi, että "lapsen etu", fiksut ihmiset saavat uudet parisuhteet toimimaan yleensä ihan hyvin niin, että se toimii lapsellekin hyvin. Parinkymmenen vuoden mittainen omasta elämästä tinkiminen ei ole missään nimessä järkevää.

Vierailija kirjoitti:

Mä en muuten ota kantaa, mutta tapailin ihmistä, jolla oli lapsia. Kun lapset eivät olleet hällä hän halusi viettää omaa aikaa yksin, mutta olisi halunnut, että mä olen heidän arjessa mukana kun lapset ovat siinä. Mä taas haluan parisuhteelta sitä parisuhdeaikaa, enkä vaan semmoista perheaikaa tai et helpotan pelkästään toisen arkea. Me erottiin tän takia. Lapsissa ei ollut mitään vikaa, mutta toiveet parisuhteelta oli erilaisia.

Ymmärrän myös tämän näkökulman. Ei tavallaan ole reilua sitä lapsetonta osapuolta kohtaan, että kahdenkeskeistä aikaa on niin vähän. Mutta kun on kohtuullisen vaativa työ, lapsi ja koti hoidettavana niin joskus haluaa vaan ladata akkuja yksin kun se on mahdollista.

Jos toisen osapuolen tarpeet jää lapsen kaipaaman huomion takia täyttymättä, ne tulee siinä lapsivapaana sitten entistä suurempana pintaan, esim tarpeena olla koko ajan yhdessä, ja tarpeena saada kaikki huomio. Itse koen tämän raskaana jos en ole saanut levätä kunnolla. Ehkä meillä tämä huomion tarve on vielä korostunut miehen työttömyyden ja masennuksen takia.

Ydinperheessähän lapsivapaina ei juuri ole, vaan molemmat on samassa veneessä. Silloin toki eri koska lapsi/lapset yhteisiä. Ap

Vierailija kirjoitti:

Aika outo ajatus, että lapsesta tulee epäsosiaalinen, jos hän ei tapaa säännöllisesti äidin uuden puolison mielenterveysongelmaisia vanhempia. Niin. Tästähän tässä ketjussa on kyse, ei siitä, ettei lapsi koskaan tapaa uusia ihmisiä tai että hän ei ole koskaan edes tavannut kyseisiä henkilöitä eikä tapaakaan. Pysytäänpä asiassa. Lapsi ei mene rikki, vaikka näkisikin epätasapainoisia ihmisiä joskus elämässään, mutta missään nimessä hänen ei pidä tavata tällaisia ihmisiä säännöllisesti enkä näe mitään hyötyä siitäkään, että hänet pakotetaan siihen. Isot juhlat ja merkkipäivät toki erikseen.

Pysytäänpä tosiaan asiassa. Sulta itseltäsi on se näemmä kokonaan unohtunut. Se EI ollut ap:n keissi ja mp siihen, mitä hänen pitäisi tehdä.

Asia oli ap:n kysymys, mitä me muut tekisimme uusperheessämme, miten paljon teemme puolison ja lapsen välillä kompromisseja ja miten paljon ME - ei siis ap - vaadimme lasta tutustumaan ja viettämään aikaa uuden puolison suvun kanssa. Tai esimerkiksi muuttamaan, jos puoliso saa töitä muualla ja me haluamme muuttaa hänen mukanaan uudelle paikkakunnalle.