Uusperheelliset, priorisoitteko isoissa tai pienissä päätöksissä lapsenne vai uuden puolison tarpeet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutin yhteen, vaikka se merkitsi lasten koulun vaihtumista, saman kaupungin sisällä tosin. Kaikki on mennyt tosi hyvin ja lapset sai nopeasti uusia kavereita, mutta yhteydet vanhoihinkin säilyi. Harrastuksiin muutto ei tuonut muutoksia. Lasten isä ei vastustanut muuttoa ja olemme saaneet kuljetukset yms. sujumaan helposti.

En ole valmis uhraamaan kaikkia omia toiveitani lasten takia enkä taatusti halua opettaa lapsilleni uhrautumisen mallia tai toisaalta kasvattaa heistä pikkukuninkaallisia, jotka määrävät perheessä. Muutenkin vierastan kovasti tällaista ydinperheissäkin tapahtuvaa parisuhde-lapset priorisointiajattelua. Ei se ole joko-tai vaan pikemminkin kukin vuorollaan ja kaikille jotain.

Aikuisten on täälläkin nyt ilmiselvästi usein vaikea erottaa sitä mikä on lapsen etu ja mikä taas lapsen mielivallan mukaan menemistä. Täysin eri juttuja kuten jo kirjoitin. On ihan tavallista muuttaa vapaaehtoisesti (eli ei pakon edessä vaan ns huvikseen) lasten kanssa jos asiat saadaan sovittua hyvin ja muutosta on kaikille iloa ja uusia kiinnostavia juttuja tulee elämään. Aikuinen tekee lapsia kuunnellen tilannearvion ja päätöksen ja kantaa vastuun asioista. Kun lapsi saa ilmaista kantansa muuttamiseen ja häntä tuetaan ja hän kokee että hänet on huomioitu päätöksessä, jatko menee luultavasti ihan hyvin eikä ainakaan nimenomaan muutosta aiheutuvia ongelmia tule.

On myös tavallista että aikuinen muuttaa uuden kumppanin luo vaikka asiasta ei ole lapsille mitään etua muuta kuin tuo mystinen "onnellinen vanhempi jonka onni lisää lapsen onnea" - miksei se lapsen onni ja ilo vakaasta elämästä lisää aikuisen onnea? Miksi se on lapsi joka joustaa ja joutuu asumaan itselleen vieraan ihmisen (tai ihmisten) luo vain siksi että vanhempi haluaa näin? Todella usein nää suhteet leviää riitaisasti ja lapselle ei siitä ole mitään hyötyä elämässä eikä tuollainen kokemus ole muuta kuin lapselle vaivaa ja kärsimystä ja turvattomuutta tuova.

Muuttakoon yhteen ken haluaa kenen kanssa haluaa, minä itse en muuta vaan säilytän lasteni elämän tuttuna ja turvallisena, en pakota lapsia olemaan kumppanini kanssa oman iloni tähden. En uhraa tässä mitään eikä lapsilta ole todellakaan kysytty että saako äiti nyt tehdä näin :D Vanhemmuus on juuri sitä tässä asiassa, että teen aikuisena arvion siitä mikä on mitenkin hyödyllistä kenellekin ja kyllä minusta on vastuullisuuden merkki että lapsia huomioidaan tässä erityisesti koska he eivät voi asioihin vielä vaikuttaa ja luottavat että minä järjestän ja pidän asiat niin että kaikilla on kotona tilaa, rauhaa ja hyvä olla. Tähän voi kuulua muutto joskus mutta tässä kaikessa on kyse siitä että KENEN TAKIA MUUTETAAN. Muuttaa saa mutta olisi jotenki helpompi puhua tästä jos edes myönnettäisiin että muutto johtuu puhtaasti aikuisen omasta halusta kuherrella ja olla oman rakkaansa kanssa, ei lasten edusta ja heidän elämänsä parantamisesta/laadun säilyttämisestä, johon aikuisen olisi hyvä pyrkiä.

Ei mulla muuta, menee taas ihan pelleilyksi tämä juttu kun puolet tekeytyy tyhmäksi ja puhuu ihan asian ohi.

No tottakai muutto johtui omasta halustani. Sehän on selvä. Älä itse leiki tyhmää.

Mutta muutto ei pilannut lasteni elämää. Se fi ollut joko-tai. Olen ihan varma asiasta, sen verran paljon noiden teinien kanssa tulee juteltua. He tykkäävät asua näin. Vanhin lapseni harjoittelee juuri autolla ajamista ja arvaapa kenet hän halusi opettajakseen? Ei minua tai isäänsä vaan uuden puolisoni. Kaikki uusperheet tai uudet puolisot kun ei ole saatanasta, edes lapsille.

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Luin osan ap:n viesteistä, mutta en välttämättä kaikkia, joten en ole ihan varma, onko mulla kaikki tieto, mitä ap on tänne kertoillut. Mutta kommentoin siihen mitä luin.

Ensinnäkin on mielestäni todella outoa, jos mies käy vanhempiensa luona 4 tunnin ajomatkan päässä monta kertaa kuukaudessa. Miksi? Miten hänellä oikein riittää aika? No, se nyt ei ole tässä tärkeintä. Mutta en todellakaan lähitisi noin usein miehen vanhempien luo edes vaikka käynnit olisi mukavia. En halua nähdä ketään ydinperheen ulkopuolista noin usein. Jopa kerran kuussa tuommoisen matkan päähän kuulostaa aika raskaalta. Mielestäni jos vanhemmilla on tarve nähdä lapsiaan noin usein niin silloin HE muuttavat lähemmäs. Kenelläkään ei ole velvollisuutta tuollaiseen ravaamiseen.

Tämän yrittäisin selittää miehelle mahdollisimman järkevästi ja toteaisin, että en lähde mukaan kuin 1-2 kertaa kuussa, miten _itseä_ huvittaa. Kun puheenaiheet on mitä on, niin ehdottomasti jättäisin lapsen muualle, jos vaan mahdollista. Ei lapsen tarvitse tuollaista kuunnella. Myöskään sinun ei tarvitse kuunnella miehesi itkua siitä, ettet lähde useammin mukaan. Hänellä ei ole velvollisuutta siellä käydä ja jos on niin rankkaa että tarvitsee tukea mukaan, niin kannattaisi ehkä jo omankin mielenterveyden vuoksi jättää ne käynnit vähemmälle.

Onko nyt siis niin, että mies haluaisi muuttaa lähemmäs näitä vanhempiaan? Kuten sanoin, mielestäni on vanhempien tehtävä muuttaa lähemmäs lapsiaan, jos kokevat että kaipaavat heiltä apua tai seuraa. Aikuisillakin lapsilla on koko elämä edessä ja rakennettavana, ja muutto toisella paikkakunnalle vaikuttaa työhön, lapsiin, parisuhteeseen,.... että ei ole kohtuullista odottaa että lapset muuttavat takaisin "äidin helmoihin" esimerkiksi samaan kaupunkiin vanhempiensa kanssa. Se on tietysti eri asia, jos joku näin haluaa tehdä, mutta se on sitten ihan sinun päätettävissäsi, että lähdetkö mukana. Lapsen koulu ei mielestäni ole ainut asia joka tässä painaa. Haluaisitko edes muuttaa? Onko sinulle töitä siellä tai pystytkö tekemään etätöitä? Missä sinun tukiverkostosi ja ystäväsi ovat? Minkä ikäinen lapsi ja kuinka vankkoja kaverisuhteita hänellä jo on? Jos on kyse siitä, että muuttaisitte lähemmän miehen vanhempia, jaksaisitko ihan oikeasti nähdä näitä ihmisiä mahdollisesti entistä useammin? 

Mä olen tämän saman sanonut myös omalle miehelleni, eli että minä en ole se, joka muuttaa hänen äitiään lähelle siinä vaiheessa, jos hän enemmän apuja tarvitsee arjessaan. Hän on se joka sitten muuttaa tännepäin, minä en pistä elämääni anopin loppuelämäksi tauolle sen takia, että muutetaan hevonkuuseen, josta en tunne juuri ketään ja jossa todennäköisesti ei ole minulle töitä. Jos tiedettäisiin, että kyse olisi vaikka vuodesta tai kahdesta, ja meillä olisi vain alle kouluikäisiä lapsia, niin silloin se vielä voisikin olla mahdollista, mutta muussa tapauksessa ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Samaa minä tässä ketjussa mietin. Elämässä on muutenkin kauheasti ”pakkoja”. Koulussakin on koko ajan pakko tehdä jotain. Ja on pakko kyläillä omissa sukulaisissa. Miksi pitää asettaa vielä enemmän tyhmiä juttuja kuin on oikeasti pakko?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Minusta on hyvä opettaa lapsille että kohteliaisuusvierailut ovat aivan kamalia. Ei pidä lähteä tuollaisiin mukaan ainakaan toista kertaa, jos siitä ei itse saa varsinaisesti mitään. Ole sellaisten ihmisten seurassa joiden kanssa on mukavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Juttelemaan ei niin tuttujen kanssa, sujuvuutta sosiaalisissa tilanteissa, muidenkin huomioimista, kärsivällisyyttä, pöytätapoja yms.

Mun tutun lapsi ei halunnut mennä 500km päähän serkkunsa rippijuhliin, koska on tylsää istua autossa niin pitkään. Sai jäädä kotiin. Tämä tyttö oli sitten yllättynyt ja suuttui, kun serkku ei myöskään tullut hänen juhliinsa. Aikuislapsen kasvattama itsekeskeinen lapsi ei nähnyt kuin oman napansa.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Juttelemaan ei niin tuttujen kanssa, sujuvuutta sosiaalisissa tilanteissa, muidenkin huomioimista, kärsivällisyyttä, pöytätapoja yms.

Mun tutun lapsi ei halunnut mennä 500km päähän serkkunsa rippijuhliin, koska on tylsää istua autossa niin pitkään. Sai jäädä kotiin. Tämä tyttö oli sitten yllättynyt ja suuttui, kun serkku ei myöskään tullut hänen juhliinsa. Aikuislapsen kasvattama itsekeskeinen lapsi ei nähnyt kuin oman napansa.

-eri

No, lapsille kandee sanoa, että jos haluaa jonkun tulevan omiin juhliin, niin pitää itsekin käydä. Tietty tässäkin on ongelma - kaikki eivät ole vastavuoroisia, ja sehän vasta suututtaakin.

Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Joustavuutta, mukautumista, kykyä jutella erilaisten ihmisten kanssa. Ihmisarkuus vähenee, kun mennään välillä omalle epämukavuusalueelle. Sosiaalinen pelisilmä kehittyy. Tällaiset ihmiset pärjäävät aikuisena paremmin elämässään. Erityisesti työelämässä tulee vastaan ihmisiä, joiden kanssa ei ole samalla aaltopituudella syystä tai toisesta. Toki tämä on osin synnynnäinen temperamenttikysymys. Pahinta on kuitenkin, jos toteaa, että tuo meidän Petriorvokki nyt vaan on tuollainen mulkoileva ja tuppisuinen mörkö, eikä edes yritä tukea lastaan sosiaalisessa kehityksessä. Ihmisiä on erilaisia, ja kaikkien ei tarvitse olla mitään sulavasti käyttäytyviä moottoriturpia, mutta vanhempi tekee lapselleen palveluksen, jos pyrkii hieman karaisemaan tätä elämää varten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Juttelemaan ei niin tuttujen kanssa, sujuvuutta sosiaalisissa tilanteissa, muidenkin huomioimista, kärsivällisyyttä, pöytätapoja yms.

Mun tutun lapsi ei halunnut mennä 500km päähän serkkunsa rippijuhliin, koska on tylsää istua autossa niin pitkään. Sai jäädä kotiin. Tämä tyttö oli sitten yllättynyt ja suuttui, kun serkku ei myöskään tullut hänen juhliinsa. Aikuislapsen kasvattama itsekeskeinen lapsi ei nähnyt kuin oman napansa.

-eri

No, lapsille kandee sanoa, että jos haluaa jonkun tulevan omiin juhliin, niin pitää itsekin käydä. Tietty tässäkin on ongelma - kaikki eivät ole vastavuoroisia, ja sehän vasta suututtaakin.

Eri

Itsekeskeinen ei itse tajua vastavuoroisuutta ja lapsivanhempi ei ymmärrä kasvattaa lapsestaan muitakin huomioivaa. Kumpikaan, vanhempi tai lapsi, ei tajua olla itse ensin se muita huomioiva. Eli aikuinen ei tuota tajunnut sanoa eikä lapsi sanomatta nähnyt tuota tulevaksi. Pahinta on, ettei nämä tyypit edelleenkään tajua mikä meni vikaan. Heidän mielestään serkku on törppö.

Vierailija kirjoitti:

MIKSI ihmeessä sen lapsen pitää mennä tapaamaan miehen sukulaisia? Tai sinun?

Porukalla lomareissussa eli ei voisi poiketa vierailulle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Joustavuutta, mukautumista, kykyä jutella erilaisten ihmisten kanssa. Ihmisarkuus vähenee, kun mennään välillä omalle epämukavuusalueelle. Sosiaalinen pelisilmä kehittyy. Tällaiset ihmiset pärjäävät aikuisena paremmin elämässään. Erityisesti työelämässä tulee vastaan ihmisiä, joiden kanssa ei ole samalla aaltopituudella syystä tai toisesta. Toki tämä on osin synnynnäinen temperamenttikysymys. Pahinta on kuitenkin, jos toteaa, että tuo meidän Petriorvokki nyt vaan on tuollainen mulkoileva ja tuppisuinen mörkö, eikä edes yritä tukea lastaan sosiaalisessa kehityksessä. Ihmisiä on erilaisia, ja kaikkien ei tarvitse olla mitään sulavasti käyttäytyviä moottoriturpia, mutta vanhempi tekee lapselleen palveluksen, jos pyrkii hieman karaisemaan tätä elämää varten.

Mutta työjutut onkin ihan eri asia, ne nyt on hoidettava vaikkei olisikaan mitään yhteistä aallonpituutta. Herranjestas, aika mahdotonta jos pitäisi jotekin tuntea niitä muita työyhteisössä jotenkin, tai valita tiimi sen mukaan missä on kivoimmat kaverit. 

Ymmärrän sua ap, itse uuvuin samassa tilanteessa kun ensin olin lapselle läsnä 100% (melkein) ja lapsivapaina 100% mies. Emme asuneet miehen kanssa yhdessä. Yhteenmuutto tuntui liian väsyttävältä ja erosin. Sain oman elämän takaisin sekä saan nyt keskittyä itseeni, ystäviini ja muuhun perheeseen lapsivapaina. Tämä elämäntyyli sopii mulle parhaiten!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Juttelemaan ei niin tuttujen kanssa, sujuvuutta sosiaalisissa tilanteissa, muidenkin huomioimista, kärsivällisyyttä, pöytätapoja yms.

Mun tutun lapsi ei halunnut mennä 500km päähän serkkunsa rippijuhliin, koska on tylsää istua autossa niin pitkään. Sai jäädä kotiin. Tämä tyttö oli sitten yllättynyt ja suuttui, kun serkku ei myöskään tullut hänen juhliinsa. Aikuislapsen kasvattama itsekeskeinen lapsi ei nähnyt kuin oman napansa.

-eri

No, lapsille kandee sanoa, että jos haluaa jonkun tulevan omiin juhliin, niin pitää itsekin käydä. Tietty tässäkin on ongelma - kaikki eivät ole vastavuoroisia, ja sehän vasta suututtaakin.

Eri

Itsekeskeinen ei itse tajua vastavuoroisuutta ja lapsivanhempi ei ymmärrä kasvattaa lapsestaan muitakin huomioivaa. Kumpikaan, vanhempi tai lapsi, ei tajua olla itse ensin se muita huomioiva. Eli aikuinen ei tuota tajunnut sanoa eikä lapsi sanomatta nähnyt tuota tulevaksi. Pahinta on, ettei nämä tyypit edelleenkään tajua mikä meni vikaan. Heidän mielestään serkku on törppö.

Harmi kun kaikki ovat niin tarvitsevia. Pitää pelata tätä peliä vuorosyötöin. Ja mitä siitä sitten saa kun se on noin kaavamaista? 

Olen itse joutunut vaihtamaan koulua sen vuoksi, että äitini halusi muutella uuden miehen perässä. Se oli kyllä sen verran arsesta, että omien lapsien kohdalla olen pitänyt aivan selvänä, että asuinpaikka, koulu, kaverit pysyy.

Jos haluan jonnekin muuttaa se tapahtuu siinä vaiheessa, kun lapset ovat jo isoja. Lapset ehdottomasti priorisoidaan edelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Juttelemaan ei niin tuttujen kanssa, sujuvuutta sosiaalisissa tilanteissa, muidenkin huomioimista, kärsivällisyyttä, pöytätapoja yms.

Mun tutun lapsi ei halunnut mennä 500km päähän serkkunsa rippijuhliin, koska on tylsää istua autossa niin pitkään. Sai jäädä kotiin. Tämä tyttö oli sitten yllättynyt ja suuttui, kun serkku ei myöskään tullut hänen juhliinsa. Aikuislapsen kasvattama itsekeskeinen lapsi ei nähnyt kuin oman napansa.

-eri

No, lapsille kandee sanoa, että jos haluaa jonkun tulevan omiin juhliin, niin pitää itsekin käydä. Tietty tässäkin on ongelma - kaikki eivät ole vastavuoroisia, ja sehän vasta suututtaakin.

Eri

En kyllä tiedä miksi haluaisin mennä juhliin jos siinä ei ole muuta taustalla kuin ajatus että sitten se tulee mun juhliini. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Joustavuutta, mukautumista, kykyä jutella erilaisten ihmisten kanssa. Ihmisarkuus vähenee, kun mennään välillä omalle epämukavuusalueelle. Sosiaalinen pelisilmä kehittyy. Tällaiset ihmiset pärjäävät aikuisena paremmin elämässään. Erityisesti työelämässä tulee vastaan ihmisiä, joiden kanssa ei ole samalla aaltopituudella syystä tai toisesta. Toki tämä on osin synnynnäinen temperamenttikysymys. Pahinta on kuitenkin, jos toteaa, että tuo meidän Petriorvokki nyt vaan on tuollainen mulkoileva ja tuppisuinen mörkö, eikä edes yritä tukea lastaan sosiaalisessa kehityksessä. Ihmisiä on erilaisia, ja kaikkien ei tarvitse olla mitään sulavasti käyttäytyviä moottoriturpia, mutta vanhempi tekee lapselleen palveluksen, jos pyrkii hieman karaisemaan tätä elämää varten.

Mutta työjutut onkin ihan eri asia, ne nyt on hoidettava vaikkei olisikaan mitään yhteistä aallonpituutta. Herranjestas, aika mahdotonta jos pitäisi jotekin tuntea niitä muita työyhteisössä jotenkin, tai valita tiimi sen mukaan missä on kivoimmat kaverit. 

Aloilla, jossa on työvoimapula, kiva työyhteisö on suuri rekrytointivaltti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Joustavuutta, mukautumista, kykyä jutella erilaisten ihmisten kanssa. Ihmisarkuus vähenee, kun mennään välillä omalle epämukavuusalueelle. Sosiaalinen pelisilmä kehittyy. Tällaiset ihmiset pärjäävät aikuisena paremmin elämässään. Erityisesti työelämässä tulee vastaan ihmisiä, joiden kanssa ei ole samalla aaltopituudella syystä tai toisesta. Toki tämä on osin synnynnäinen temperamenttikysymys. Pahinta on kuitenkin, jos toteaa, että tuo meidän Petriorvokki nyt vaan on tuollainen mulkoileva ja tuppisuinen mörkö, eikä edes yritä tukea lastaan sosiaalisessa kehityksessä. Ihmisiä on erilaisia, ja kaikkien ei tarvitse olla mitään sulavasti käyttäytyviä moottoriturpia, mutta vanhempi tekee lapselleen palveluksen, jos pyrkii hieman karaisemaan tätä elämää varten.

Mutta työjutut onkin ihan eri asia, ne nyt on hoidettava vaikkei olisikaan mitään yhteistä aallonpituutta. Herranjestas, aika mahdotonta jos pitäisi jotekin tuntea niitä muita työyhteisössä jotenkin, tai valita tiimi sen mukaan missä on kivoimmat kaverit. 

Niin. Ja toiset pärjäävät paremmin kaikenlaisten ihmisten kanssa, toiset huonommin. Ne paremmin pärjäävät etenevät helpommin urallaan. Saavat jo opiskeluvaiheessa harjoittelupaikkoja helpommin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Joustavuutta, mukautumista, kykyä jutella erilaisten ihmisten kanssa. Ihmisarkuus vähenee, kun mennään välillä omalle epämukavuusalueelle. Sosiaalinen pelisilmä kehittyy. Tällaiset ihmiset pärjäävät aikuisena paremmin elämässään. Erityisesti työelämässä tulee vastaan ihmisiä, joiden kanssa ei ole samalla aaltopituudella syystä tai toisesta. Toki tämä on osin synnynnäinen temperamenttikysymys. Pahinta on kuitenkin, jos toteaa, että tuo meidän Petriorvokki nyt vaan on tuollainen mulkoileva ja tuppisuinen mörkö, eikä edes yritä tukea lastaan sosiaalisessa kehityksessä. Ihmisiä on erilaisia, ja kaikkien ei tarvitse olla mitään sulavasti käyttäytyviä moottoriturpia, mutta vanhempi tekee lapselleen palveluksen, jos pyrkii hieman karaisemaan tätä elämää varten.

Mutta työjutut onkin ihan eri asia, ne nyt on hoidettava vaikkei olisikaan mitään yhteistä aallonpituutta. Herranjestas, aika mahdotonta jos pitäisi jotekin tuntea niitä muita työyhteisössä jotenkin, tai valita tiimi sen mukaan missä on kivoimmat kaverit. 

Niin. Ja toiset pärjäävät paremmin kaikenlaisten ihmisten kanssa, toiset huonommin. Ne paremmin pärjäävät etenevät helpommin urallaan. Saavat jo opiskeluvaiheessa harjoittelupaikkoja helpommin.

Totta kyllä, hyvä tyyppi valitaan usein koska on vain näkyvämpi hahmo. Ammatillinen osaaminen on nykyään hieman toissijaista, riippuu kyllä tehtävästä. 

Mietin vaan että kenen etu tuo on? 

Vierailija kirjoitti:

Meidän koulu, kaverit ja harrastukset sekä minun työni ovat tietyllä alueella. Ihmettelen olisitko todella valmis siihen että lapsen koko elämä menee uusiksi sinun uuden puolisosi työn takia?

Ap

Jos puhutaan uusperheestä, niin olettaisin teidän asuvan yhdessä ja toimien kuten perheet toimivat. Mikäli sinulle tulisi työtarjous, niin jättäisitkö ottamatta ettei lapsen elämä mene uusiksi? Entä jos olisit vielä yhdessä lapsen isän kanssa ja hän saisi työtarjouksen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. asuinpaikan suhteen lasten tarpeet menevät ehdottomasti edelle. Sen sijaan ihmettelen useita ketjun aikuislapsia, jotka ihmettelevät, miksi lasten pitäisi mennä tapaamaan ihmisiä, jotka eivät ole heille mitään sukua. Kohtuus toki tässäkin, mutta kyllä lapsille pitää peruskäytöstapoja ja ihmisten kohtaamista opettaa. Ihan yhtä lailla lapset joutuisivat kyläilemään tylsien naapureiden luo, jos naapurit kutsuisivat koko perheen, vaikka nämäkään eivät ole lapsille sukua. Lasten täytyy oppia tekemään muutakin kuin sitä mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan, olemaan kohteliaita ja kehittämään sosiaalisia taitojaan, tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Mikäli tosiaan eletään uusperheessä (eikä kyseessä ole vain äipän heilastelu), niin äidin puolison sukulaisiin tutustuminen kuuluu aivan normaaleihin käytöstapoihin. En toki väitä, että ap:n lasten - tai edes ap:n - pitäisi tulla joka kyläilylle mukaan. On ymmärrettävää, että aika on kortilla ja niitä omiakin sukulaisia on tavattavaksi. Näitä monia vastauksia lukiessa en kuitenkaan ihmettele, miksi monet nykylapset ja nuoret ovat niin avuttomia vellihousuja. Uhmakkaat henkisesti teinit vanhemmat kasvattamassa.

Mikä pakko ne lapset on raahata sinne naapuriin kyläilemään jos eivät sinne halua? Mitä tapoja pakkokyläily opettaa?

Joustavuutta, mukautumista, kykyä jutella erilaisten ihmisten kanssa. Ihmisarkuus vähenee, kun mennään välillä omalle epämukavuusalueelle. Sosiaalinen pelisilmä kehittyy. Tällaiset ihmiset pärjäävät aikuisena paremmin elämässään. Erityisesti työelämässä tulee vastaan ihmisiä, joiden kanssa ei ole samalla aaltopituudella syystä tai toisesta. Toki tämä on osin synnynnäinen temperamenttikysymys. Pahinta on kuitenkin, jos toteaa, että tuo meidän Petriorvokki nyt vaan on tuollainen mulkoileva ja tuppisuinen mörkö, eikä edes yritä tukea lastaan sosiaalisessa kehityksessä. Ihmisiä on erilaisia, ja kaikkien ei tarvitse olla mitään sulavasti käyttäytyviä moottoriturpia, mutta vanhempi tekee lapselleen palveluksen, jos pyrkii hieman karaisemaan tätä elämää varten.

Mutta työjutut onkin ihan eri asia, ne nyt on hoidettava vaikkei olisikaan mitään yhteistä aallonpituutta. Herranjestas, aika mahdotonta jos pitäisi jotekin tuntea niitä muita työyhteisössä jotenkin, tai valita tiimi sen mukaan missä on kivoimmat kaverit. 

Aloilla, jossa on työvoimapula, kiva työyhteisö on suuri rekrytointivaltti.

Joissain tapauksissa sellainen työyhteisö joka sallii ihmisten olla erilaisia, kunhan työ sujuu hyvin.