Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Se miten epäliikunnallisia lapsia on olemassa. Et mitä niiden kanssa on tehty ekat 7 vuotta. Huh huh 

Hikinen pesäpalloräpylä. Muuten kyllä tykkäsin pesäpallosta. Tarkemmin ajatellen koulussa oli yleensäkin ikävää kun piti käyttää yhteisiä välineitä. Piti käyttää vasemmankäden saksia kun joku uuvati oli tärvellyt kaikkien oikeakätisten terät.

Mut valittiin liikunttunnilla aina viimeisenä joukkuelajeihin, "no tuu ny v. siitä sitten".

Aikaisemmin valitut nauroivat ja opettajaakin hymyilytti. Jätti elinikäiset arvet ja ikuisen

katkeruuden.



 

Jäinen liikuntasali ja oli pakolliset voimisteluasut. Kyllä paleltiin. 70-luku.

Se kun tuli valituksi toiseksiviimeisenä pesäpallojoukkueeseen. Viimeinen oli sitten se luokan ainoa pyöreämpi tyttö. Tämä siis 70-80-lukujen käänteessä.

Olin vielä tosi hyvä juoksemisessa ja pesäpallossa. Ärsytti.

Yksi kaksi hyppy, yksi kaksi hyppy. Hyppy ja hyppy ja hyppy ja hyppy!!!

Jokainen on tervetullut mukaan Elokapinaan.

Luomme aktiivisesti turvallisempia tiloja rodullistetuille, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluville, vammaisille, maahanmuuttajille ja muille marginalisoiduille ihmisille. Pystymme luomaan kaikille oikeudenmukaista maailmaa vain, jos kaikki voivat olla sen luomisessa yhdenvertaisesti mukana.

Kieltäydy hyväksymästä nykyistä katastrofikehitystä ja tule mukaan kapinaan. Meidän on tehtävä tämä yhdessä. Me tarvitsemme sinua. Maailma tarvitsee sinua.

Haluatko tukea Elokapinan toimintaa rahallisesti? Voit nyt lahjoittaa rahaa Elokapinan toimintaa varten Elonvaalijat ry:n pienkeräyksen kautta!

Would you like to financially support Elokapinas activities? You can now donate money for Elokapinas campaigns and demonstrations through a small fundraiser via Elonvaalijat association! 

ELOKAPINA!

Meillä oli poikien ja tyttöjen liikunta samanaikaisesti. Tunnin jälkeen kävelin tyttöjen pukuhuoneen ohi ja opettaja ehti juuri sulkea oven ennen kuin ehdin nähdä sisälle. Ärsytti.

Tiedän heti. Oli tyttöjen pakollinen 1500 metrin juoksu. Olin ollut viikonlopun flunssassa ja sanoin, että en voi juosta, ei happi kulje kunnolla vielä flunssan jälkeen. Opettaja sanoi, että selvä, kävele sitten. Kysyin, että miksi. Hän vastasi jotenkin siihen tyyliin, että tähän osallistuvat kaikki, jotka ovat liikuntatunnille tulleet. Ja tosiaan meille ei ikinä yläasteella ilmoitettu, minä päivänä on se 1500 m juoksu. 

Se miten opettaja laittoi aina suosikkinsa valitsemaan joukkueet ja aina syntyi tappelu siitä kuka joutuu ottamaan minut joukkueeseensa. 

Meillä oli korkeushypyssä esteellä paksu puinen rima, sellainen, mitä hevosten esteillä käytetään. Siitä piti sitten hypätä selkä edellä ja selkään sattui kun rima jäi pudotessaan selän alle joka kerta. 

Myöhemmin siirryttiin tolppien väliin pingotetun kuminauhan käyttöön. Sen molemmissa päissä oli kivikovat hernepussit, jotka lensivät päin kun kuminauhaan osui. Sekin sattui.

Tykkäsin lapsena liikkua, mutta koululiikunta oli ahdistavaa. Lukiossa lintsasin lähes jokaisen tunnin. 

Oli vuosi 1986 ja ala-asteen naisopettaja viidennellä luokalla lähestyi luokassa minua takaapäin, kun juttelin tunnilla edessä istuvan oppilaan kanssa. Opettaja tarrasi minua takaraivon hiuksista ja vetäisi päätäni taaksepäin kihisten älä puhu tunnilla. Niskaani sattui.

Tapasin opettajan yläasteikäisenä myöhemmin bussissa ja kävelin käytällä puolittain päin, että hän rojahti viereisille penkeille. Sain kostoni, mutta tuo aiempi kiskaisu oli silti vaarallinen, kun vääntövoima kohdistui niskaani ollessani nuori.

Se kun oltiin jonossa, ja "parhaimmat" 2 huusivat vuorotellen joukkueeseensa pelaajat. Arvatkaa kuka jäi hännille.

Liikkumisesta yleensä pidin, vaikka olin huono siinä. Tai olin minä hyväkin joissakin lajeissa, mm. telinevoimistelussa ja korkeushypyssä.

Se oli traumatisoivaa, ettei minua koskaan valittu joukkueeseen. Olin aina se joka jäi seisomaan viimeisenä, ja jolle huudettiin "voi ei tuo tulee meille". Pelin jälkeen sain sitten kuulla lisää haukkuja, joskus vielä seuraavana päivänäkin.

Siitä traumasta kasvoi niin suuri, että välttelin liikuntaa vuosikaudet peruskoulun jälkeen. Vieläkin ahdistun sellaisten tosiurheilijoiden seurassa.

Vasta parikymppisenä uskaltauduin ohjatuille jumppatunneille. Mutta muuten en halua mennä mihinkään liikuntapaikkoihin, sillä niissä tulee aina sellainen olo ettei minulla ole oikeutta olla siellä, pilaamassa muiden liikunnaniloa.

Opettajan verkkareissa pullottava peenis kun hän näytti miten erilaisia venytyksiä sun muita jumppaliikkeitä tehdään. Tai no ei se niin inhottava kai ollut, enemmänkin huvittava.

Vierailija kirjoitti:

Se kun oltiin jonossa, ja "parhaimmat" 2 huusivat vuorotellen joukkueeseensa pelaajat. Arvatkaa kuka jäi hännille.

Pikkukylän ala-asteella me oltiin kaverin kanssa niitä "parhaita" mutta sitten isompaan kouluun siirtyessä huomasin olevanikin aikalailla täyspaska kaikissa lajeissa ja siihenpä sitten lopahtikin kaikenlainen kiinnostus liikuntaan.

Olin aika pieni ja hintelä, enkä vähääkään "urheilullinen", nöyryytti vähän, kun aina valittiin viimeisenä esim. pesäpalloa joukkueisiin jaettaessa. Kerran onnistuin saamaan pesäpaallon nenääni, ja siitä tuli aika paljon verta, ja veivät hoitajan luo. Ei siitä mitään jälkeä jäänyt paitsi ennestään heikkoon urheiluegoon.

Hah hassua on, että mun mieheni pelasi pesäpalloa aika hyvän seuran riveissä nuorena, mutta koskaan en mennyt pelejään katsomaan.

Muuten pärjäsin koulussa hyvin jopa stipendejä sain lähse joka vuosi.

Jalkapallo osui kasvoihini, se sattui. Onneksi ei tullut sen kummempaa kuin tälli ja häpeä, kun muut nauroivat. Ei sentään ollut tahallinen tapaus, sivusta katsoen varmaan olikin koominen näky. 

Joukkueiden valinta. Kaksi suosittua hyvää urheilijaa valitsi vuorotellen joukkueisiinsa jäseniä. Lopulta olin minä jäljellä ja sitten tappelivat kumpi joutuu ottamaan. Opettajan mielestä pieni kömpelön ja liian pienikokoisen tytön nöyryyttäminen oli hyvä juttu, koska näin valittiin kaikki joukkuepelien joukkueet.

Telinevoimistelu. Telineet säädettiin luokan pisimmän pojan mukaan sopiviksi. Itse en edes ylettynyt hyppäämään tankoon, kun hyvä tyyppi sai kehuja kun pääsi siihen temppuilemaan nostamalla kätensä ylös. Piti yrittää pompata sille ihme korokkeelle, joka oli mun pään korkeudella ja sitten naurettiin kun törmäsin siihen yrittäessäni. 

Aikuisena olen ymmärtänyt, etten ole viallinen, vaikka olen lyhyt ja kömpelyys johtuu todennäköisesti eds:stä. Ei ihmekään etten pystynyt kaikkeen, vaikka yritin tosi kovasti. Kuntoilen nykyään aktiivisesti, vaikka hävettää jos joku näkee.

Liikunta olisi tosi tärkeää lapsille ja nuorille. Toivotttavsti joku lukee nämä kirjoitukset, ja oppii millä tavoin EI  kannata laatia oppitunteja, jos ei haluaa liikuntainnostusta niiltä, joille se olisi  tarpeen ja hyväksi.

Ei koulu ole mikään armeija.