Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Se kun aina valittiin viimeisenä. Olin arka, kömpelö ja vähän pullukka tyttö, joten kukaan ei halunnut mua joukkueeseen. Jostain syystä ainakin meidän luokan muut tytöt oli tosi urheilullisia ja ne pelas ihan kaikkia lajeja täysillä. Jos epäonnistui, tuli ihan käsittämättömät haukut perään.

Kerran tuli jopa väittely kun kumpikaan joukkue ei millään olis halunnut mua.

Sama koulun paritansseissa. Olin ihan hyvä tanssimaan sentään, mutta aina oli poikien haku ja kauniit tytöt haettiin eka ja rumat vika. Se inhon ilme jokaisen tanssipartnerin silmissä...

Omiin silmiin näytin ja näytän ihan tavalliselta mutta ilmeisesti muut näkevät minut jonain quasimodona.

Noh, tämän kaiken seurauksena vihaan liikuntaa. Olen nykyään hoikka, se johtuu vain siitä että en syö paljon mitään. Ainoa liikunta mitä siedän on koiran kanssa kävely. Vihaan hikoilla ja hengästyä. Ja kaikkea kilpailuhenkisyyttä. yäk.

Telinevoimistelu oli kaikkein pahinta. Samoin laskettelupäivät, joille en lopulta enää osallistunut. Huutoäänestys joukkueisiin. Hiihto. Mitään hyvää en muista. Liikunnan opettajat ilkeitä. Kun kerran harjoittelin jotain asiaa, ja osasin sen seuraavana vuonna, opettaja väitti minun huijaavan tuloksissa. Onneksi aikuisena löysin liikunnan ilon. En ole katkera. Omia lapsiani yritän opettaa parhaani mukaan liikkumaan, jotta eivät kokisi samaa nöyryytystä. Tosin taidan vaan siirtää omia traumojani eteenpäin.

Koska itse työskentelen koulumaailmassa, olen noteerannut sen, että valtaosa liikunnanopettajista ovat itse entisiä urheilijoita tai pakkomielteisen intohimoisesti siihen suhtautuvia. Heillä ei ole sellaista pedagogista osaamista ja pitkän tähtäimen näkökulmaa, vaikka liikunnanopettajan koulutuksen olisivatkin käyneet.

Vierailija kirjoitti:

Joukkueen valinta.

Juu olihan se, minut valittiin yleensä viimisten joukossa. Kerran tosin pääsin valitsemaan joukkueen ja aloitin valitsemalla ensimmäisenä ne jotka valittiin yleensä viimeisenä, kyllähän siitä huuto ja älämölö alkoi niiltä jotka yleensä valittiin ensin ja ketkä olivat henkeen ja vereen kilpailuhenkisiä, huusivat kuorossa ota mut, ota mut . Kyllähän siitä tuli paskin futis joukkue mitä olla ja voi. Ei ne muutama parempi, mitkä oli pakko valita pelastaneet tilannetta, jaksoivat piipittää ja valittaa pitkän aikaa, mitä oikein tein.

Hiukan kyllä tuntui ettei nämäkään, jotka valittiin yleensä viimeisenä pitäneet tilanteesta.

Kaikki sellaiset sisälajit, joissa vaadittiin hyviä käsivoimia, siis nojapuut ja köysiin kiipeäminen. Ei vain onnistunut. Lisäksi opettaja, joka keskittyi kaiken aikaa vain kiitettäviin oppilaisiin, joille annettiin mahdollisuus kerätä ylimääräisiä suorituksia. Kun tunti alkoi olla loppu, opettaja tuli meidän keskinkertaisten ja heikohkojen luo ja naukaisi: "Ai tekin olette vielä täällä." Ei puhettakaan mistään ylimääräisistä suorituksista tai uudelleen yrittämisestä. Kertayritys ja se oli siinä. Huvitti, sillä monet meistä hänen mielestään huonoista jumppaajista harrasti liikuntaa myös vapaa-ajalla käymällä mm. naisvoimistelijoiden jumpissa. Kerran sitten meidän opettajakin ilmestyi sinne ja oli pudottaa silmät päästään, kun näki meidät "huonot" osallistumassa innolla jumppaan.

En ollut hyvä liikunnassa, mutta pääsääntöisesti tunnit oli ihan mukavia. Poikkeuksia oli kuitenkin muutama. Joka kevät meidän tyttöjen piti juosta 1500 m. Minulta ei kestävyyttä tähän löytynyt, joten pää-asiassa kävelyksihän se meni aina. Olin joka vuosi toisiksi huonoin, hitaampi oli vain yksi ystävistäni, joka käveli koko matkan. Inhottavuuskerrointa lisäsi rajusti se että pojat tekivät omia juttujaan kentän keskellä samaan aikaan. Epävarmalle ja ujolle teinitytölle tämä oli kova paikka olla 'töllättävänä'. Toinen super inhokki oli joka talviset Power Mover -tanssit. Näitä harjoiteltiin useita tunteja ja lopulta kokonaisuus kuvattiin ja katsottiin yhdessä sitten läpi. Yksittäisissä tanssiliikkeissä ei ollut mitään ongelmaa, mutta minä en vain yksinkertaisesti millään muistanut koko kokonaisuutta yhteenvetoon joten lopullisessa tansissa unohdin puolet tunneista. Videon katsominen oli kidutusta.

3.luokalla (muistaakseni), kun meille tuli ensimmäistä kertaa liikuntaa opettamaan liikunnanopettaja (tätä ennen luokanopettaja opetti), tämä opettaja asetti meidät riviin. Piti kertoa vanhempien nimet ja ammatit . Siinäpä varmaan tulikin jo liikuntanumerot jaettua. Äitini oli ollut saman opettajan opetuksessa ja hän ei ollut hyvä liikunnassa eikä muutenkaan korkea koulutus tms. Koko alakoulun liikuntanumeroni oli 7, vaikka harrastin urheilua ja olin ihan hyvä siinä. Vasta lukiossa numero oli noussut kymppiin, siinä vaiheessa kai opettaja antoi anteeksi kenen lapsi olen.

Koko kouluajan ala-asteesta lukioon, olen vihannut yli kaiken telinevoimistelua. Kaikkea siihen liittyvää.

Ala-asteella liikunta oli muuten ihan kivaa, koska oltiin vielä kuitenkin lapsia, ja meitä kohdeltiin sillä tavalla. Ei harrastettu liikuntaa veren maku suussa.

Yläasteella pidin liikunnasta. Kahdesta syystä. Meillä oli maailman ihanin liikuntaopettaja. Kouluamme vasta rakennettiin, ja olimme evakossa aina ties missä. Koululla ei ollut sisäliikuntatiloja, joten korkeintaan kävimme uimassa ja muutaman kerran kaupungin kuntosalilla. Muuten liikuntatunnit koostuivat juoksusta. Ei siis tehty mitään muuta liikuntatunneilla kuin juostiin: Juostiin Coopereita, maastossa etc. Kun lajeja oli yksipuolisesti vain yksi, siitä oli helppo pitää.

Lukiossa sitten sain maailman inhottavimman liikuntaopettajan. Hän pakotti meidät pitämään jumppapukua - pojat saivat tietysti treenata shortseissa. Jos liikuntatunti oli heti aamusta, olipa kiva, kun jumppakamat ja märkä pyyhe haisi koko päivän repussa.

Tämän opettajan vuoksi aloin vihaamaan hiihtoa. Hiihtäminen oli pakollista, siitä ei päässyt mitenkään eroon. Koulukaverini rikkoi omat suksensa tahalteen, ettei tarvitsisi hiihtää. Koko sen kolme vuotta, joka lukio kesti, emme ikinä talvisin luistelleet. Aina vain sitä hiton hiihtoa! Pojat saivat pelata jääkiekkoa.

Sama juttu pallopelien kanssa: Ei ikinä lentopalloa. Aina vaan koripalloa. Olisin mielummin pelannut lentopalloa, mutta sitä mahdollisuutta ei annettu.

Vasta aikuisiällä yli 30v. opin pitämään liikunnasta. Edelleen vihaan hiihtoa: Olen pari kertaa kaatunut pahasti, kun olen YRITTÄNYT hiihtää.

2000-luvun alussa ala-asteella...

- Joukkueiden jako, jossa itse jäi viimeiseksi. Yleensä meillä muistaakseni jaettiin 1-2-1-2 -periaatteella, mutta se yksikin kerta kun sut valitaan viimesenä joukkueeseen kirpaisee kun on muutenkin arka ja tuntee itsensä ulkopuoliseksi.

- Yleisurheilukilpailut ja hiihtokilpailut joihin oli pakko osallistua ja joiden tulokset kiinnitettiin ulko-oviin kaikkien nähtäväksi. Itse tietenkin olin aina viimeisten joukossa.

- Jos oli luistelua, opettaja pelasin jääkiekkoa poikien kanssa ja me tytöt sitten seisoimme luistimet jalassa jäälla ja teimme jotain makkaroita...

- En ole ikinä tykännyt kilpailemisesta ja liikuntatunneilla tuntui olevan aina kyse siitä.

- Ylipäänsä se, että liikuntatunneilla pääsivät loistamaan ne, jotka harrastivat vapaa-ajallaan jotain lajia tai olivat muuten urheilullisia. Me, jotka emme olleet vielä löytäneet liikunnan iloa, jouduimme välillä seuraamaan sivusta, kun muut pelasivat. Ei kehdannut edes mennä peliin mukaan, kun tiesi olevansa huono ja että nämä lajin harrastajat sitten hermostuvat kun mokaa.

Koululiikunnan pitäisi mielestäni olla sitä varten, että jokainen löytäisi ilon liikuntaan ja kenties itselle mieleisen lajin. Toivottavasti nykyään on asiat paremmin! Itsekin löysin liikunnan ilon vasta pari vuotta sitten.

Liikuntarata, mm. köysirata mikä paiskasi jokaisen yli 40-kiloisen päin pylvästä. Lisäksi:

Menimme 2-3-luokalla (mukana oli siis molemmat ikäluokat) luokkaretkelle eräälle maaseutupaikalle. Siellä oli paljon eläimiä, mm. hevosia, kanoja,lehmiä, vuohia, sikoja. Tilan omistaja, kuusikymppinen emäntä, oli sitä mieltä että me 2-luokkalaiset tytöt olimme liian pieniä ratsastamaan. 3-luokan pojat pääsivät kiertämään pienehkön metsälenkin hevosten selässä. 

Me tytöt emme. Emäntä kehotti meitä siivoamaan sillävälin hevosten kakat ja vanhempia tyttöjä keräämään kananmunat.

Oli toki kiva nähdä eläimiä, mutta... Millä perusteella me tytöt emme kelvanneet selkään?

Meillä ei onneksi koskaan kukaan oppilas valinnut joukkuettaan. Kukaan ei siis jäänyt viimeisenä valituksi. Se oli tosi hyvä juttu. Opettaja teki valinnan.

Vierailija kirjoitti:

3.luokalla (muistaakseni), kun meille tuli ensimmäistä kertaa liikuntaa opettamaan liikunnanopettaja (tätä ennen luokanopettaja opetti), tämä opettaja asetti meidät riviin. Piti kertoa vanhempien nimet ja ammatit . Siinäpä varmaan tulikin jo liikuntanumerot jaettua. Äitini oli ollut saman opettajan opetuksessa ja hän ei ollut hyvä liikunnassa eikä muutenkaan korkea koulutus tms. Koko alakoulun liikuntanumeroni oli 7, vaikka harrastin urheilua ja olin ihan hyvä siinä. Vasta lukiossa numero oli noussut kymppiin, siinä vaiheessa kai opettaja antoi anteeksi kenen lapsi olen.

Ihan käsittämätöntä kohtelua.

Jumppakärpänen! Luokalla oli pari telinevoimistelijaa, mutta kaikki joutui osallistumaan siihen touhuun.

70-luvulla yläasteella: ruskettunut ylipirteä liikunnanopettaja tamburiineineen, telinevoimistelu, pakkopesäpallo, hirveä kilpailutus, muut pallopelit joukkuevalintoineen ja suosikkijärjestelmä olivat kuolinisku liikunnan ilon kannalta.

Muutaman kerran kävimme jopa ratsastamassa, se oli mukavaa, paitsi että siellä tallilla oli silloinkin näitä tunteja tallityöllä tienaavia tyttöjä, jotka huutelivat ilkeyksiä kentän reunalla, kun jollakulla ei ensimmäinen kerta hevosen selässä sujunutkaan niin hienosti.

70-luvulla oli myös ilmiö nimeltä jytäjumppa. Yörk. Ei siinä muuten mitään, mutta siitäkin järjestettiin joku koulujen välinen kilpailu. Joukkue valittiin siten, että kaikki koulun tytöt suorittivat ohjelman liikuntasalissa koko muun koulun ollessa yleisönä. Poikien ei tarvinnut, heidän osuutensa rajoittui yleisönä olemiseen ja ilkkumiseen.

Toivottavasti nykymeno ei ole enää tuollaista.

Hiihtäminen ja ala-asteella tanssiminen kun joutu tyttöjen kanssa. M38

Runnotuksi tuleminen joukkuelajeissa. Sählyssä eritoten, joka oli liikuntaopen lempilaji. Jouduin kahdesti sairaalaan vammojen takia. Olisin mielelläni tehnyt mitä tahansa korvaavaa, mutta kun ei, pelko perseessä sählyä pelaamaan, miten tulee tällä kertaa mailasta tai mailanvarresta. Kiusaaja survas mailan silmämunaan, eikä siitä seurannu mitään, muuta kuin itelle taas uus sairaalareissu, vuosia myöhemmin runnottiin silmään kehitty likinäkö.

Vierailija kirjoitti:

Hiihto niillä penteleen lipsuvilla suksilla. En ole hiihtänyt kertaakaan sitten kouluaikojen.

Ymmärrän hyvin. Itsekin olen viimeksi hiihtänyt 70-luvun puolella. Kurjaa, kun puusuksista tuli naurunalaisia ihan yhdessä yössä jo ala-asteikäisillekin, niillä oli hyvä hiihtää. Eivätkä lipsuneet mihinkään.

Vihasin luistelua enemmän kuin mitään muuta. Sormet jääkalikoina hirveällä ähellyksellä solmittiin niitä nauhoja. Pakkasta oli kevyesti -15 tai jotain paljon karmivampaa. Varpaat jäätyivät aina ja niitä kutisi, pisteli ja kuumotti koko loppupäivän. Ihme, että ei amputaatioon koskaan päädytty. 

Kaikki. Joka liikuntatuntia vihasin. Koko nelkyt vuotta. En koskaan huudattanut joukkeita, eikä kilpailtu, kuin ne jotka halusivat, että mittaan tai otan ajan. Se meteli, liikuntasalin kaikuminen, hienhaju ja kaikki. Inhottavaa! Jatkuva liikuntavaatteiden osto ja peseminen ja vaihtaminen ahtaissa vessoissa, ei ollut sosiaalitiloja. Ja sitten kun itse oli jo kömpelö ja nivelrikkoinen, oli tuskaa. Ja pakkasessa seisoskelu! Kuinkahan monta vuotta olen siellä huutanut ääneni käheäksi, ja vahtinut ja varjellut. tv luokanope, joka rakasti äikkää ja käsitöitä, mutta ei liikuntaa.

Sain peruskoulussa ikuisen inhon kaikkia joukkuelajeja kohtaan. Olin kömpelö, enkä omannut ns. "pallosilmää", joten olin aina se joka valittiin viimeisenä joukkueeseen.

Mistään joukkuelajista en kuullut koskaan kerrottavan mitään sääntöjä, poikkeuksena pesäpallo. Säännöt tulivat tutuiksi jo ala-asteella.

Ja se iankaikkinen kilpailu! Minulla ei ollut, eikä ole, minkäänlaista kilpailuviettiä. Olisin nauttinut hiihtämisestä ilman pakkopullaa.

Yläasteella jouduin erään tytön silmätikuksi liikuntatunneilla: "En voi millään tajuta miten joku voi olla noin huono!" - yms. huutelut tulivat hyvin tutuiksi. Lakkasin yrittämästä, ja menetin sen vähäisenkin mielenkiintoni liikuntatunteja kohtaan.

Äitini, joka tiesi tilanteen, kirjoitti minulle usein lupalappuja, joiden turvin vältin liikuntatunnit ja saatoin mennä kauppa-asioille siksi aikaa.

Tämä samainen tyttö yritti lukiossakin agitoida kiusaamiskampanjaa minua vastaan, mutta epäonnistui - lukiossa suurin osa oli jo henkisesti kypsempiä, ja siellä oli vielä erikoisempia ja liikunnassa huonompia tyyppejä kuin minä.

Lukiossa pinnasin liikuntatunneilta, koska lentopallohullu liikunnanopettaja otti minut silmätikukseen. Kiusaaminen loppui kun sanoin meneväni pyytämään rehtorilta vapautusta liikuntatunneista... sen jälkeen sain olla rauhassa, ja tehdä jotain muuta kun muut "nautiskelivat" lentopallon pelaamisesta.

Aikuisena syyt kömpelyyteeni ja huonoon "pallosilmään" selvisivät. Minulla todettiin vasta yli 40 - vuotiaana melko paha hajataitto molemmissa silmissä, sekä ADHD, jonka yksi merkki on nimenomaan kömpelyys.