Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se kun viimeiseksi jäi joukkueesen valinnassa. Kaikki muut oli jo " huudettu " ja minä jouduin eitoivottuna jompaankumpaan joukkueeseen. Se naureskelu ja kyräily ja sadattelu että nyt kyllä hävitään tää peli , kun tuo tuli meidän joukkueeseen. En ollut edes huono liikunnassa. Päinvastoin , voitin palkintoja juoksukisoissa ja hiihdossa. Kilpailin myös isommissa kisoissa. Minua vaan halveksittiin ja lytättiin koko kouluaika.

Tuo on/oli kyllä pahimmanlaatuista kiusaamisen mahdollistamista koululta. Vieläköhän näin toimitaan?

Huutojakoa ei peruskouluissa enää käytetä ollenkaan tai juuri ollenkaan. T: Opettaja

Pahimmat kolme muistoa tulivat mieleen. En osaa laittaa järjestykseen, kun vähän erilaisia hetkiä. Yksi opettajan puolesta ja liittyy uintiin. Tämä opettaja aika ikävä ja suosi tiettyjä oppilaita ja sellaisia todella laihoja ja siroja. Tämä näkyi siinä, että antoi heille automaattisesti hyvän numeron. Me muut ( normaalipainoisetkin) olimme sitten ihan kamalia läskejä hänen silmissään. Tämän opettajan kanssa uinnit ikäviä, koska otti aina ne heikommat uimarit tarkkailuun ja pisti minutkin uimaan hänen opetuksessaan ( opettaja siis huusi altaan reunalla ja käveli "mukana" kun uin)  kun muut saivat uida vapaasti. Näin oli tiettyjen oppilaiden mukava naureskella, kun näkivät sen kaiken ja monesti siinä altaan reunassa oli todella ahdasta uida, kun muut tavallaan "pusersivat" minut sitä laitaa vasten eivätkä väistäneet ja eräs oppilas raapaisi minua uidessaan luultavasti tahallaan, kun sellainen ikävä tyyppi oli.

Tämä opettaja pisti myös minut parin muun oppilaan kanssa uimaan uudestaan sen tunnin, kun olimme poissa ja saimme siis vapaa-ajalla tulla hallille uudestaan. Minusta tuokin oli jo laitonta pyytää korvaamaan puuttuva tunti, koska olimme olleet kuntosalilla sen toisen uimatunnin ajan "menkkojen" takia ( siis itse tavallaan huijasin kyllä), mutta paikalla kuitenkin. Sain siis korvata sen tunnin ja uida hänen ohjauksessaan vapaa-ajalla. Tämä tunti meni niin, että hän pakotti sukeltamaan, vaikka kammoan sitä ja vedin vettä monta kertaa henkeen ja yskin. Samalla piti uida paljon ja olinkin ihan väsynyt, kun se kaikki loppui. Eräs opettajakin ihmetteli miksi meidän piti vapaa-ajalla sinne mennä. Opettaja tosin uhkasi, etät jos emme mene niin antaa hylätyn numeron koko liikunnasta. Itse olen ollut sellainen perusliikkuja nuorempana, vaikka alakoulussa vielä kilpaurheilua harrastin.

Toinen muisto sellainen, että muuton jälkeen uudessa koulussa ( yläkoulu) oli pesäpallovillitys ja sitä pelattiin aina. Itse en tiennyt sääntöjä ja en olluy paljonkaan pelannut. Nyt sitten hampaat irvessä ja tosissaan pelattiin. Joukkeisiin kukaan ei minua halunnut, kun olin siinä huono ja toiset pilkkasivat jos en saanut lyöntiä onnistumaan. Samalla minulle pidettiin ihan opettajan johdolla "neuvontaa" säännöistä, kun olin niin tyhmä etten niitä heti oppinut. Ja jos virheen teki niin toiset suuttuivat. Tähän vielä niiden isompien poikien lyönnit joita sai pelätä, että osuu lujaa päähän ja pari kertaa jollekin kävi niin. Itse säästyin pahemmalta.

Yksi muisto liittyy myös siihen, kun voimistelussa toiset aina katsoivat ja vertailivat muiden ulkonäköä. Erään "rentoutusharjoituksen" aikana minäkin sain nimen "kuollut hylje", vaikka ihan normaalisti siinä makasin ja ihan normaalinpainoinen olin. Ei sillä silti, että ketään saisi pilkata. Jäi kyllä mieleen tämä.

Lukiosta jäi mieleen tanssiharjoitukset ekan vuoden aikana. Silloin kukaan ei halunnut edes harjoitella kanssani ja olla siinä pari muutamaa pakotettua lukuunottamatta. Jäin sinne salin reunalla seisomaan niiden pari tanssien ajan. Ei ollut sitten yllätys, että en tanssinut vanhoja lainkaan ja tähän kyllä muitakin syitä, mutta lopullinen into meni silloin. Tuli nyt laitettua monia, mutta nämä varmaan ne pahimmat itselle.

Lihaskuntotestit, juoksutestit ja paritanssi.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on hahmotusvaikeuksia ja olen epätavallisen kömpelö. Koko koululiikunta oli tuskaa, erityisesti pakkokilpailu. Meillä oli joka vuosi koko koululle pakolliset hiihtokilpailutkin, joiden tulokset, siis jokaisen oppilaan tulokset, lätkäistiin koulun seinälle.

Pahinta oli kuitenkin se, että liikunnanopettaja tuntui katsovan, että olen hyvin yksinkertainen kun olen surkea liikunnassa. Olisi tehnyt mieli huutaa sille, että kyllä minä ihan normaalia puhetta ymmärrän, ei tarvitse lässyttää kuin pikkuvauvalle.

Minkäköhän vuoksi aina kaikkien tulokset lätkäistiin taululle? Mitä kehittävää siinä ajateltiin olevan eikä sitten tajuttu tai ollut kiinnostusta ajatella joillekin sen tuomaa nöyryytystä ja pahaa mieltä? Eihän työelämässäkään ketään julkisesti laiteta paremmuusjärjestykseen mihinkään seinälle. Hyvästä suorituksesta toki ideaalitilanteessa palkitaan, mutta miksi lasten kanssa piti toimia noin koulussa? Toimitaanko vielä nykypäivänä?

Oli pakko pelata lentopalloa tietty määrä vuodesta. Se oli kamalaa. Olin siinä ihan surkea. Seisoin kentän takaosassa ja yritin väistellä sitä kauheaa palloa ettei osu minuun. Hyi. Vieläkin kammottaa kun mietin sitä. Liikunnanopettaja lisäksi inhosi minua. Inhosin myös pukuhuonetta ja sitä hienhajua, mikä kyllä tytöistäkin lähti ihan kunnolla. Hyi. Siitä sitten vain kemiantunnille....

Toisaalta taas olin hyvä koripallossa. Se oli hauskaa. Mutta olikin ihan ainoa laji, mikä oli koulussa liikunnassa kivaa. Ja sitä pelattiin surkean vähän.

Cooperin testi ja 1500 m juoksu. Juoksua ei harjoitettu kertaakaan liikuntatunneillä eikä mitään muutakaan kestävyysharjoittelua ja sitten pistetään varhaisteinit juoksemaan oksennukseen asti.

Yläasteella joukkueen valinta ylivoimaisesti. Olin kiusattu ja epäsuosittu, joten olin aina se viimeinen valinta, joka otettiin hampaita kiristellen vain koska pakko. Vaikka olin liikunnallinen ja peleissä parempi kuin moni muu. Tällaisten asioiden takia itsetunto oli aika surkeassa jamassa ja aloin usein lintsata liikuntatunneilta, jonka myötä arvosanakin laski. Ala-asteella asiat olivat vielä paremmin.

Kuntotesti. Olin nuorena liikunnallinen ja hyväkuntoinen, mutta omassa koulussamme kuntotestit olivat "suosiotestejä" eli mitä korkeamman tuloksen sait sitä suositumpi olet. Kaikilla aivan järkyttävä kilpailuvietti ja muistan miten jo kuukausia ennen tytöt treenailivat salaa vatsalihaksia. No koska en itse kuulunut suosituihin ja sain hyvät tulokset niin syyteltiin huijaamisesta ja kiusattiin tuloksista. Muistan myös kun luokkakaveri alkoi itkemään kun naureskeltiin testien huonoille tuloksille. Itse kyllä uskon, että lihava tai huonokuntoinen tietää sen itsekin ilman että koko luokan kiusaajat asiasta ilmoittelevat. Muistan myös miten BMI-mittaus oli pakollinen kaikille ja en ikinä unohda miten olin ystävistäni isoin kun BMI oli noin 20. Tämän jälkeen koin itseni lihavaksi vuosikausia vaikka olin hoikka nuori tyttö. Tytöt vertailivat BMI:tä keskenään ja kisailivat kuka saisi numeron matalimmaksi. Opettaja myös suosi toisia lajeja yli muiden esim. luistelijat ja telinevoimistelijat saivat aina liikunnasta kympit, mutta suunnistajat tai jalkapallon pelaajat kaseja ilman syytä numeron laskulle.

Jotenkin olisin kaivannut ihan sitä liikunnan ilon opettelua, eikä vaan jatkuvaa testaamista, suorittamista ja toisiin oppilaisiin vertailua. Opin sen onneksi itse aikuisena omalla ajalla, mutta teininä juostiin veren maku suussa.

Tätä ketjua lukiessa ja omia kokemuksia muistellessa tuli mieleen, miksi naispuoliset liikunnanopettajat ovat niin tylyjä ja ilkeyteen taipuvaisia. Kannustavuudesta ei tietoakaan. Paitsi silloin, kun kysymyksessä on ne liikunnallisemmat oppilaat. Ihme asennevamma ja ylimielisyys nuoria tyttöjä kohtaan

Mä inhosin koululiikuntaa. Enkä pidä liikunnasta vielä tänäkään päivänä. Muistan sen ilon ja vapauden tunteen, kun lukion pakolliset liikuntakurssit oli suoritettu. Iso taakka pois harteilta, kun kaikki ala- ja yläasteen ja lukion piinalliset liikuntatunnit oli elämässä ohi.

En suostu edes harkitsemaan hiihtoa, luistelua tai uimahalliin menoa. Telinevoimistelu, pesäpallo, koripallo... Niin, lohduttaa ajatus, että en todellakaan ole ainoa joka tuntee näin.

Jatkan vielä 205 viestiin, että alakoulussa minusta oli kivaa vielä tunneilla. Tosin emme koskaan tyttöjen kesken pelanneet jääkiekkoa tai mitään muutakaan pelejä. Jalkapalloa joskus ja sählyä, mutta muuta ei. Itse olen aina pitänyt hiihdosta ja olin siinä aika hyvä, mutta yläkoulussa ei enää hiihdetty ja sain kärsiä joukkuelajeissa paljon siitä, että moni ei halunnut minua joukkueeseen. Monesti pari luokkalaista sai kunnian valita juokkueensa  itse ja en unohda sitä, kun olin aina viimeisten joukossa ja joku armosta minut otti tai sitten olin se viimeinen valittava. Jos joukkue jako meni numeroiden mukaan niin moni aina vaihtoi paikkaa kanssani, että pääsisi kavereidensa porukkaan. Tosin tämäkin parempi kuin viimeisenä olo.

Kuntotestit oma juttunsa ja niissä huomasi sen kuinka ei pystynyt samaan kuin moni muu ja monet vielä huijasivat parantelemalla omia aikojaan ( jos pari sai kellottaa ajan) tai laittoivat, että hyppäsivät pidemmälle tms. Itse olin rehellinen sain sitten aika huonon numeron. Lukiossa vasta aika kiva opettaja, mutta sama jatkui eli olin joukkueissa viimeinen valinta, kukaan ei heittänyt koriksessa palloa, jos joku mokasi niin olin syyllinen ja monesti ilkeää puhetta kuinka pilasin kaiken,  naureskelua kaatuessa jne jatkui sielläkin. Jotkut oppilaat tosin mukavia ja pelastivat varsinkin sen toisen kurssin jota taistelin, että saisin itsenäisesti suorittaa, mutta en saanut. Opettaja tosin mukava yläkoulun jälkeen ja sattui tuuri, että sain juuri sen naisopettajan, kun toinen heistä oli ikävä miesopettaja joka piti muitakin tunteja ja kohteli minuakin ikävästi jo silloin. Tämä näkyi tietyissä jutuissa tunneilla, kun esim jäin ilman paria niin naureskeli sitä ja ei koskaan muistanut nimeäni. Jos olisi pitänyt liikuntaakin vielä minulle niin ei tiedä miten olisin selvinnyt.

Vierailija kirjoitti:

Huutojako. Minut valittiin aina viimeisenä joukkueeseen, en muista kertaakaan jolloin en olisi ollut viimeinen. En tajua, että miten tuollainen menetelmä voi edes olla olemassa. Luulisi jokaisen opettajan tajuavan, että se on järjettömän vahingollinen ja traumatisoiva, mutta selvästikään kaikki eivät tätä ymmärrä.

Tai eivät välitä.

Minutkin valittiin aina viimeisenä. Nöyryyttävintä oli, kun joukkueet kinasivat lopuksi minusta, että "teidän vuoro ottaa se, se oli meillä viimeksi!"

Koululiikunnassa oli paljon hyvääkin, mutta ne kamalimmat:

Pesäpallo: joka ikinen syksy ja kevät oli pakko pelata ulkona pesäpalloa niin kauan kuin oli kelejä. Inhoan koko peliä ja yritin aina hivuttautua mahdollisimman kauas takakentälle, että tarvitsi osallistua mahdollisimman vähän. Ihania oli ne sateiset ja kylmät päivät, jolloin päästiin sisälle pelaamaan polttopalloa tai sählyä. Niistä tykkäsin.

Pakolliset hiihtokilpailut joka talvi: kuka hlev-tti on keksinyt pakottaa lapset hiihtämään veren maku suussa kolme kilometriä kilpaa? Inhosin sitä ja inhoan edelleen hiihtokilpailuja. Telkkarista tuleva kilpahiihtokin saa verenpaineen nousemaan.

Yläasteella huutojako joukkueisiin: olin hyvä liikunnassa, mutta eräs diiva ja hänen b-itch-hovinsa eivät tykänneet minusta ja minut huudettiin siksi melkein aina viimeisenä. Kiitokseksi siitä en tasan laittanut tikkua ristiin joukkueen voiton eteen, vaikka olisin sen ihan hyvin voinut tehdä jos minua olisi hiukan arvostettu. Hävitkää mun puolesta.

Vierailija kirjoitti:

66 tuon tamburiinin hakkaamisen unohdin mainita tuossa vaihtoaskel..........

KAIKKI sinisissä jumppapuvuissa... meillä mentiin 'vaihtoaskel hyppy, vaihtoaskel hyppy, vaihtoaskel hyppy ja ymmmpä-ri' ja sama toiseen suuntaan.

Eipä monesta lajista kovin ruusuisia muistoja jäänyt, paitsi... keilailu ja jousiammunta <3, mutta nuo olikin sitten jo ammatillisessa koulussa.

Hammastenkiristystä ja melkein itkua koko koululiikunta, minä en ainakaan saanut siitä mitään iloa irti. Meillä oli köyhä koti ja välineet perittyjä, vanhoja ja jopa rikkinäisiä. Kerran kun oli luistelua, mun toisesta luistimestani lähti irti koko terä. No hyvä kun en lentänyt nenälleni sentään.

Myöhemmässä koulussani oli oikea n*tsiope liikunnassa, hänestä tehtiin sitten jopa vararehtori ja hän ajoi kovasti omaa asiaansa eli että tehdään lukiosta urheilulukio.

Kai vissiin sitten karma kalahti nilkkaansa kun jokunen vuosi sitten koko lukio lopetettiin ja oppilaat jaettiin kaupungin muihin kouluihin. Jesss! Omista kouluajoistani on jo kauan mutta kyllä tuo vähän hihitytti, vaikka traumat onkin jo parantuneet.

Vierailija kirjoitti:

Koulun liikuntapäivä oli ihan karmea..piti hiihtää 10km jossa sai kylmän makkaran ja sitä kuumaa sekamehua..inhoan kuumaa mehua vieläkin. Myös joukkoeeseen minut valittiin viimeisenä ja en aikuisenakaan koskaan voisi mennä mihinkään isompaan sakkiin liikkumaan. Uinnista tykkäsin ja tykkään vieläkin, oli kiva kun kaikki pahikset jäi juurikin menkkojen yms vaivojen takia pois ja uimassa sai olla rauhassa.

Meillä oli pakollinen 20 km:n hiihtolenkki.

Minulla oli laihat polvet ja polvillaan olo voimistelusalin lattialla oli yhtä tuskaa. Piikki oli opettajana ja oli hukuttaa minut uimahallissa, kun vaati hyppäämään poukulta syvään päähän eikä ottanut kuuleviin korviinsa sitä, etten osannut uida. Säikähti itsekin, kun joku veti minut lähes tiedottomana altaan reunalle.

Taitoluistelu, jota ei siis treenattu lainkaan. Kaikki pantiin jonoon, ja yksi kerrallaan luisteltiin muiden tuijottaessa, ja hypättiin valssihyppy. Opettaja sitten antoi arvosanan hypyn perusteella. Voin sanoa, että en todellakaan osannut sitä ...rkeleen hyppyä, joten vaikka muuten olin kova luistelemaan ja liikkumaan, niin liikunnasta sain huonoja arvosanoja sen onnettoman ”taitoluistelun” takia.

Minulla on koululiikunnasta ala-asteelta ja erityisesti yläasteelta niin paljon kamalia muistoja liikunnasta että kaikkein kamalimman nimeäminen on vaikeaa.

Yleisesti ottaen kaikkein kamalimmat liittyvät joihinkin peleihin (jalkapallo, pesäpallo, jääkiekko, sähly,...) ja niitähän liikuntatunneista suuri osa oli. Varmaan kaikki muu paitsi pelit olivat ihan ok ja usein mukavaakin.

Erityisesti jalkapallosta minulla on niin suuret traumat että olen vältellyt sen pelaamista toden teolla yläasteen jälkeen. Yhden kerran olen joutunut sitä sen jälkeen pelaamaan ja se oli lukiossa ja kyseisellä tunnilla ei alunperin pitänyt olla jalkapalloa, muuten en olisi mennyt tunnille. Armeijassakin onnistuin jalkapallolta välttymään kokonaan ja se oli yksi suurimmista peloistani ennen armeijaan menoa. Traumat tähän liittyen johtuvat siitä että koen että sain niin paljon ivaa surkeista jalkapallo-taidoistani.

Ehkä merkittävin yksittäinen liikuntatunti oli kuitenkin se kun ysin keväällä pelattiin pesäpalloa. Tunti oli lopuillaan ja monilla muilla oli jo välitunti alkanut ja paljon oppilaita tuli seuraamaan meidän liikuntatuntia kentän reunalle. Surkea ”pelaamiseni” ei jäänyt keneltäkään huomaamatta ja oli todella ankeaa olla liikuntatunnilla kun tuntui että koko koulu katsoi ja pilkkasi.

Yhteenvetona; Traumat koululiikunnasta ovat edelleen suuret ja olen katkera vieläkin. Näillä kokemuksilla on vielä nykyäänkin jonkinlainen vaikutus elämääni. Näin ainakin uskon. Liikuntatunnit lyttäsivät itsetuntoani ja tekivät minusta omissa silmissäni muita huonomman. Kouluaikojen ahdistavimmat hetket olivat liikuntatunnit, vaikkakin oli osa niistä mukaviakin silloin kun ei pelattu.

Ihan kaikki! Pienessä kyläkoulussa cooperin testi 1-2 luokkalaisena!

Joskus ala-asteella liikkaope valitsi luokasta kaksi kapteenia, joiden piti vuorotellen valita nimenhuudolla joukkueeseensa jäseniä. En muista mikä laji oli kyseessä, mutta joku sähly tms. Minusta tuli kapteeni, mutta jostain syystä kukaan ei halunnut tulla joukkueeseeni. Yhä vuosia myöhemmin on traumat siitä kun seison muiden oppilaiden edessä ja kukaan ei halua, että minä valitsen heidät. Mietin että mikä mussa vikana jne