Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Oikeastaan ryhmäjaot. Jäin aina viimeiseksi kun en ollut suosittu. Olin kuitenkin luokkani parhain liikunnassa, että ei siitäkään johtunut. Toivottavasti tätä ei enään tehdä vaan opettaja jakaisi.

Niitä muistoja on montakin. Minua kiusattiin luokallani (muut tytöt), ja liikuntatunneilla tähän meni mukaan myös opettaja. Hän teki minusta aina esimerkin muille, vaikka en olisi ollut ainoa, joka teki tai oli vaikka pukeutunut väärin. Silti nosti minut esiin muiden joukosta ja heitteli kommentteja "katsokaas kuinka Jonna juoksee, älkää juosko kuten Jonna" tai "nuo Jonnan verkkarit on aivan vääränlaiset tähän lajiin". Huuteli myös kesken pelien minulle, että yritä nyt tehdä edes jotakin. Muut tietty naureskelivat. En ollut luokkani paras, mutta en todellakaan huonoinkaan liikkuja.

Kaiken huippu oli kuitenkin 9. luokan kevään viimeinen pesäpallopeli, jossa juoksin kunnarin - mitä ei tapahtunut ihan joka pelissä. Opettaja kuitenkin ilmoitti, ettei tätä lasketa, koska olin astunut viivalle. En siis sen yli, vaan päälle. Koko muu joukkue suuttui tästä minulle. Pesistuntimme olivat muutenkin ahdistavia, minkä vuoksi inhoan lajia vieläkin. Ja tuolle opettajalle minulla olisi paljonkin sanottavaa, jos nyt kolmekymppisenä hänet tapaisin.

Ryhmäjako, en ollut aina viimeinen mutta usein. Yläasteella liikunta oli kai ihan ok, valitsin jopa jonkun tanssikurssin.. pesäpallon sääntöjä en oikeen koskaan oppinut, en osunut palloon enkä osannut sitä heittääkään enkä saanut kiinni. Uinti taisi olla ihan ok..pidin myös voimistelusta mutta kaikkia pallopelejä vihaan edelleen. Hiihtänyt en ole koululiikunnan jälkeen ja suunnistustakaan en koskaan ymmärtänyt, mikä järki? Yleisurheilu oli suht ok...Lapseni on samanlainen, lahjakas temppuilija mutta huonompi joukkuelajeissa.

Liikunnanopemme (nainen) oli oikeasti ilkeä ja piinasi kaikkia, jotka eivät olleet erityisen hyviä liikunnassa. Minuakin siis, mutta liikkatunnit oli helpompi kestää, kun kaikki kaverinikin saivat samaa kohtelua, ja tuimme toisiamme. Me emme koskaan saaneet seiskaa parempaa numeroa, vaikka olisimme osallistuneet tosissamme. Sen sijaan hyvät liikkujat saivat automaattisesti kiitettäviä, vaikka eivät olisi tehneet tunneilla paljonkaan.

Opettaja oli selvästi ollut nuoruudessaan hyvä urheilija, mutta oli urheilijan uransa sijaan päätynyt opettamaan liikuntaa. Koulussamme hän sitten koutsasi innoissaan niitä lupaavia nuoria urheilijoita, joita liikuntaluokallamme oli. Varmaan siirsi unelmiaan heihin. Sen sijaan meitä "huonoja" urheilijoita halveksi avoimesti ja purki meihin kiukkuaan.

Se joku ihmeen pallosota mihin tuli pojatkin mukaan. Tehtiin siis kaikkia ihme muureja ja sieltä takaa piti päästä vallottaan niiden puoli tarpeeks monella tytöllä. Jos sait pallosta, paloit. Ja arvatkaa sattuiko niiden poikien heittämät pallot. Ei olleet mitään pehmopalloja. Ikuiset traumat.

Yläasteella aerobic rytmitajuttoman open tahdissa. Kateellisena katsottiin kun vieressä pojat saivat pelata sählyä. Ala-asteella harmitti raahata suksia hiihtoladulle pääsemiseksi.

Lukiossa tympi kun ketään ei enää kiinnostanut pelata tosissaan tai edes yrittää parastaan. Esim. pesiksessä kaikki seisoivat paikallaan ja korkeintaan hiukan kyykistyivät kun liru vieri kolmen pelaajan ohi kentän takarajalle. Teki mieli lähteä kotiin.

Mä menin pesiksessä lyömään just ekana sen vuoksi, että ajolähtö ei tuu omalle kohdalle. Hyvät tytöt laittoi surkimukset ekaksi siis meilläkin

Voikkamaikka Luoma oli aivan kamala. Stadin Taiviksen ala-asteen koulussa. V.-64. Huusi kurkku suorana. Ei siis soveltunut opeksi ollenkaan, täystuho. Kiinnostus urheiluun ja liikuntaan loppui kuin seinään. 

Ehdottomasti ja aivan varmasti kaikki olivat inhokkeja! En osannut pesäpalloa, lentopalloa, minkäänlaista muutakaan urheilua, enkä hernepussin heittoa kauniisti tahi rytmikkäästi.

Olin ollut leikkauksessa jossa pakarastani poistettiin iso kasvain. Äiti kirjoitti lupalapun opettajalle, että en saa tiettyyn aikaan osallistua liikuntatunneille. Opettajamme, silloin n. viisikymppinen mies vaati näyttämään leikkausarpea koko luokan edessä. Olin 6-luokalla ja alkanut jo saada naisellisia muotoja. Itkuhan siinä tuli kun opettaja huusi naama punaisena että housut nilkkaan tai luistelemaan. Siitä hyvästä minua kiusattiinkin loppuvuosi. 

Toinen, sain virtsatien tulehduksen minkä huomasin valitettavasti vasta aamupäivän liikuntatunnilla. Pissa tuli housuun. Opettaja ilmoitti tästä suureen ääneen muulle luokalle (ne pojatkin olivat samassa liikuntasalissa silloin) ettei kannata istua kylmässä ettei pimppi jäädy kun sitten käy näin. Onneksi paikalla ollut siivooja puuttui asiaan ja lainasi minulle omia housujaan. Palautin tietty ne pestynä ja silitettynä seuraavana päivänä ja äiti antoi siivoojalle vietäväksi suklaarasian kiitokseksi.

Se, kuinka seksistisiä tunnit olivat yläasteella. Ala-asteella meillä oli vielä yhteiset tunnit poikien kanssa ja kaikki tekivät samaa. Mutta sitten me tytöt saimme hytkyä aerobicissa, pompiseklla rytmisessä voimistelussa, tehdä luistelutunneilla piruetteja ja kokeilla kaiken maailman tansseja. Pojat pelasivat joukkuelajeja: lätkää, futista, pesistä ja jopa amerikkalaista jalkapalloa. Ristiin ei koskaan kokeiltu.

Pesäpallon pakko-pelaaminen keväisin. Inhottavaa. En osunut palloon, enkä tiennyt milloin pitää lähteä juoksemaan.

Muut liikuntalajit olivat ok.

Voimistelutunteja. Olin pyöreä poika ja huono voimistelussa, siis en ole yhtään kimmoisa enkä notkea, en sitten ollenkaan. Ne tunnit olivat jopa nöyryyttäviä, kun en juuri mitään liikkeitä osannut enkä pystynyt tekemään. Siinä iässä se lihavuus tarkoittaa sitä, että voimat eivät vain riitä mihinkään voimisteluliikkeisiin. Mutta silti pallopeleissä olin jopa hyvä, eli jalkapallossa ja jääpallossa lähinnä. Pesäpalloa en myöskään oikein osannut. Ei minua silti missään peleissä koskaan valittu viimeisten joukossa, ja onneksi monia pelejä pelattiin aina luokat vastakkain. 

Vierailija kirjoitti:

Lentopallo. Opettajalle oli jostain syystä tosi tärkeää, että kaikki oppivat pelaamaan hyvin lentopalloa. Jos ei ollut tarpeeksi hyvä, joutui ylimääräisiin lentopalloharjoituksiin, jotka pidettiin joko aamulla ennen koulun alkua tai iltapäivällä koulun jälkeen. 

Hassua, mut lentopallo oli oikeestaan itsestä kivoimpia lajeja. 

Muuten inhokkeina

- telinevoikka

-taivutustestit ym

- sähly 

- koris

-hiihtokilpailut pakollisena

- u name it. 

Kuitenkin itse olen aina halunnut liikkua, mutta omaehtoisesti. Todellakin hyväkuntoinen ja silleen. Mutta koululiikuntaa vihasin. 

Opettaja heitti koripallolla päähän, jos puhui rivissä. Kaukovainiolla kaikki muistavat tämän tyypin.

En tykännyt elefantti kävelystä, koska olin pulska.

Nyt olen kehopositiivinen ja hei...pirun ylpeä siitä.

Talvisin meidän oli hiihdettävä n. 10 km lenkki liikuntatunnilla.

Pakkasraja 15 astetta.

Oli jo muutenkin pitkä päivä takana ja vielä tuollainen hiihtolenkki iltapäivällä. Sitten piti vielä kantaa lopuksi kävellen ne sukset kotiin, kolme kilometriä. Oli jalat muussina ja päänsärky aina iski.

Eipä ihme, että joskus liikuntapäivänä ”sairastuin” ja jouduin ”valitettavasti” jäämään kotiin.

Itse olin tasaisen hyvä lähes kaikissa lajeissa, mikä oli opettajalle ja muille oppilaille suuri yllätys, sillä olin aika punkero. Etenkin uinti oli mun bravuuri, kun siinä kilot ei haitannut. 

Juoksut oli mulle aika tuskaa, vaikka sinnillä mentiin nekin. Suunnistuksessa oltiin parini kanssa parhaita. Tämä johtui kylläkin täysin siitä, että oltiin kaverini kanssa aina pari. Kaveri oli todella hyvä juoksija ja minä köntys, mutta karttaa osasin lukea ja kaveri ei. Tehtiinkin aina niin, että kerroin kaverille, mistä rasti löytyy ja mistä sitten seuraava rasti. Kaveri juoksi ne rastit ja minä oikasin aina jonnekin, missä treffattiin ja seuraavat rastit samalla tavalla :) Maaliin tultiin tietenkin yhdessä. Koskaan ei jääty kiinni huijauksesta tai sitten opettaja ei vaan välittänyt, sillä kaveri todella hyvänä juoksijana oli opettajan suosiossa....

F

Aioin kirjoittaa, mutta muistot vuosikymmenten takaa tulivat niin ahdistavina, etten voinutkaan.

Liikunta on kyllä sellainen oppiaine minkä toteutusta en koskaan lakkaa hämmästelemästä. Tuloskeskeisyys, parhaiden suorittajien suosiminen, opettajan henkilökohtaisten mielenkiinnonkohteiden mukaan meneminen, lajien sukupuolittaminen, tietoinen tai tiedostamaton "huonompien" nolaaminen...

En esimerkiksi ymmärtänyt koskaan sitä, miksi pojat pelasivat jääkiekkoa ja tytöt ringetteä. Vaikka joskus olisimme kerran kokeilleet jääkiekkoa, niin pojat eivät ringetteen tutustuneet senkään vertaa. Sama juttu telinevoimistelun ja tanssin kanssa. Tällainen sukupuolittaminen on vanhanaikaista ja ylläpitää ajatusta siitä, että vaikkapa telinevoimistelu on vain tytöille ja ringette jotenkin vähempiarvoinen kuin jääkiekko.

Puhumattakaan joukkuevalinnoista. Kuinka kenelläkään on koskaan edes tullut mieleen, että tuo olisi hyvä idea? Mitä sillä yritetään opettaa, kun ei edes missään kohtaa kannusteta siihen, että valitaan ikään kuin järjestyksessä tai reippaan asenteen perusteella tms.?