Lue keskustelun säännöt.
Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?
Tuon musiikkiketjun innoittamana. Minut koululiikunta sai vihaamaan urheilua vuosiksi ja vasta aikuisena löysin liikunnallisen puoleni. Kaikkea piti mitata ja kaikesta kilpailla aina. Yksi pelko oli hiihtokilpailut, yksi huutojako, pesiksen ajolähtö jne.
Kommentit (1860)
Vierailija kirjoitti:
Ei mikään, koska olin kaikissa aika hyvä. Ehkä telinevoimistelu ihan pienenä. Kun piti hypätä hevosen yli haarahypyllä eikä ope ottanutkaan vastaan ja putosin.
Ei aina se, että on hyvä, tarkoita ettei liikuntatunnit olisi olleet kamalia.
Ärsyttävää oli se, että jos osattiin ennustaa että tulee ryhmäjako kahteen, niin mentiin sitten oikeallalailla riviin. Olihan se nyt kamalaa jos joutui ystäävänsä vastaan pelaamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
PUM PUM PUM
vaihtoaskel, hyppy
PUM PUM PUM
Jääpallomaila suuhun.
Nykyään on kruunutettuna 6 hammasta edessä. Sillon niitä korjailtiin muovilla useita kertoja.
Koululiikunta hauskaa puuhaa ku monia lajeja kokeiltavana.
Lisäyksenä, jollekki ihrapallerolle joka kasvanu kännykkä kourassa on käveleminenkin inhottavaa...
Vierailija kirjoitti:
Ala-asteen pakolliset suihkussa käynnit :( Kehityin hyvin nopeasti jo viidennellä ja alakertani oli huomattavasti kookkaampi ja karvaisempi kuin muilla. Ei helpottanut yhtään, että tuossa iässä se välillä nousi itsekseen pystyyn väärään aikaan. Sain siitä sitten liikanimenkin, jota en mielelläni muistele :(
Valitettavasti itsellänikin vastaavanlaisia kokemuksia, mutta en saanut sentään liikanimeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pukkihyppely oli kyllä ääliömäinen laji. Aina pelotti että murtaa ranteensa tms.
Vierailija kirjoitti:
Pukkihyppely oli kyllä ääliömäinen laji. Aina pelotti että murtaa ranteensa tms.
Onneksi liikkuvalla lapsella luut kestää paljon enemmänkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jääpallomaila suuhun.
Nykyään on kruunutettuna 6 hammasta edessä. Sillon niitä korjailtiin muovilla useita kertoja.
Koululiikunta hauskaa puuhaa ku monia lajeja kokeiltavana.
Sehän siinä olikin, kun oli aina samat 3 lajia. Ja kun niitä osasi, niin tuli kiitettävä numero.
Me tytöt juostiin ja hypittiin ringissä tamburiinin tahtiin "askel-askel-hyppy" koulun liikuntasalin pienemmällä puolella. Samaan aikaan pojat pelasi korista isommalla puolella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin hyvä urheilussa, tykkäsin ja tykkään edelleen -Ainoat koulujen väliset hiihtokilpailut vieraassa paikassa, ilman selityksiä mitä merkkinauhoja piti seurata(tai mistään muustakaan)hiihdin harhaan. Pelottava kokemus ja seuraavat kerrat podinkin jo vatsakipuja, oikeita, niin ei tarvinut lähteä kisoihin. 70-luvulla opettajat eivät selittäneet mitään, ihmettelivät vain miten 8v pentu hiihti harhaan.
Liikunta kiitettävä myös kauppiksessa. Inhosin ja inhoan kaikenlaista kilpailemista edelleen. Omat tekemiset kiinnostaa, ei toisten. Kilpailuviettiä ei ole pätkääkään. Jaa no Loton teen joskus.
Kaikki urheilu on tyhjänpäiväistä.Juosta kenttää ympäri radalla ja saat jonkun ajan kellosta.Lisäksi saavut samaan paikkaan mistä lähditkin.Saathan sinä ajan kellosta vaikka makaat sohvalla.Tai hypätä riman yli seipään kanssa tai ilman.Laita rima maahan ja kävele yli,ja tunne onnistumista.Tällä asenteella urheilu onkin parasta huumoria,ja voit henkisesti paremmin kuin kokemalla pettymyksiä jonninjoutavan tavoitteen tähden.Normaali liikunta normaalissa elämässä riittää minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun pelattiin jotain, joukkueille nimettiin kapteenit,jotka valkkasi sitten vuorotellen jäseniä ryhmäänsä. Oltiin kaverini kanssa aina vikat. Mietin jo silloin, mitä tarkoitusta sellainen käänteinen pudotuspeli palveli. Kertoi lähinnä negatiivista liikanopettajien sosiaalisista taidoista. Ei kannustanut liikunnan pariin. Aikuisena olen löytänyt ihan kivoja liikuntaryhmiä.
Mä olin aina se toinen kapteeni. Oli tukevampi tyttö luokalla ja valkkasin kyllä hänet ekojen joukossa. Jo kakarana tajusin ettei ketään saa sortaa, ja pesiksessä olin 3-4 lyöjänä. Kunnarin kun löi peli sujui ihan hyvin. Hiihtäessä yritin auttaa tätä isompaa tyttöä ylämäessä mutta urheiluope hiihti perässä, haukkui miten aina sekaannun. Käski häipymään ja kuulin miten kiljui tytölle ottamaan sukset jaloista.
Se oli kammottavaa ihan laidasta laitaan. Mitä ei oikeastaan opetettu, ja se oli lähes kokonaan pallopelejä. Iänikuista lentopalloa. Kaikki oli kilpailua ja mittaamista. Pesäpallo oli ainoa, mitä en totaalisesti inhonnut, siitähän on suurin osa vain paikallaan seisoskelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Me tytöt juostiin ja hypittiin ringissä tamburiinin tahtiin "askel-askel-hyppy" koulun liikuntasalin pienemmällä puolella. Samaan aikaan pojat pelasi korista isommalla puolella.
Kunpa olisikin saanut hypähdellä tamburiinin tahtiin. Mutta ei, lumettomana aikana pesistä ja lumellisena sitä korista. Ei mitään muuta. Vihaan ja pelkään pallopelejä yhtä paljon edelleen kuin vihasin ja pelkäsin silloin alakoulussa.
N42
Se kun liikuntatunneilla tehtiin aina mitä muutama oppilas tahtoi. Meillä oli rinnakkaisluokan kanssa yhteiset liikuntatunnit niin, että tytöt olivat erikseen naisopettajan kanssa ja me pojat erikseen miesopettajan kanssa. Aina ne muutamat opettajan lellikit saivat valita, että mitä tehtiin ja se oli aina sählyn peluuta. Joukkeet jaettiin niin, että pari niitä lellikkiä oli joukkueiden johtajat, jotka valitsivat joukkuueeseen pelaajat. Minä olin aina viimeinen, joka valittiin eikä kumpikaan joukkue halunnut minua joukkuueeseen ja jos joukkueeni sitten hävisi, niin se oli sitten aina minun vikani. Se häviäminen oli myös aina ihan hirveän vakava asia. Ihan kuin koko elämä olisi riippunut siitä, että kumpi joukkue voittaa.
En tiedä onko tämä liikuntamuoto mutta joskus oli tanssia. Ujostutti tytöt niin paljon silloin ja heikko tanssitaito joten vastaan tanssi.
Se, kun joukkuelajivalinnoissa jäin aina viimeiseksi, eikä se niin vielä mitään, mutta se miten joukkueet tappeli ja kinasi, kumpi joutuu mut ottamaan. Oisinpa silloin tajunnut sanoa vaan heipat opelle ja uskaltanut lähteä vetään kotiin. Mut kilttinä nössönä kuten silloin haukuttiin ei tuollainen vaihtoehto edes tullut mieleen. Nöyryytettynä ja nöyränä vaan koitin kestää ne liikuntatunnit.
Sit myös se, miten voimistelussa opettaja kauhisteli joka vuosi, että eikö nyt muka enempää taivu sormet varpaita kohti ja että ei voi jäädä noin kauas ne sormet! Joo, takareidet on aina olleet helvetin kireät eikä vaan taipuneet! Lisäksi esim. mun mies on samanpituinen kuin mä ja jos seistään kädet suorina ylös, niin mun sormenpäät yltää sen ranteeseen...
Se, kun luokan priimukset laitettiin valitsemaan omat joukkueet pesikseen, jalkapalloon, koripalloon ja muihin peleihin ja sitten kun aina jäi viimeiseksi siinä valinnassa.
Uimahllilla käynti 30 asteen pakkasessa Rovaniemellä. Hiukset jäätikkuina tulimme kouluun. Kamalaa kiduttamista.
Kun pelattiin jotain, joukkueille nimettiin kapteenit,jotka valkkasi sitten vuorotellen jäseniä ryhmäänsä. Oltiin kaverini kanssa aina vikat. Mietin jo silloin, mitä tarkoitusta sellainen käänteinen pudotuspeli palveli. Kertoi lähinnä negatiivista liikanopettajien sosiaalisista taidoista. Ei kannustanut liikunnan pariin. Aikuisena olen löytänyt ihan kivoja liikuntaryhmiä.