Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Kiusattuna oli moni kokemus inhottava. Valittiin aina viimeisenä ryhmään eikä kukaan ikinä halunnut tanssia kanssani. Niille, jotka joutui, tirskuttiin, ja ne pitivät käsiä ilmassa kun eivät halunneet koskea. Ylipäätään kaikenlainen nöyryytys jäänyt mieleen liikunnasta.

Pituushyppäys. Opettaja (väliaikainen/tilapäinen) vei kuntosalille suoraan juoksuradan viereen johon hän laittoi yhtä korkean esteen kuin hevosille, jota tyttöjen täytyi yrittää hypätä. Edes parhain urheilijatyttö ei onnistunut, kukaan ei päässyt esteen yli. Patjalle mätkähdys kerta toisensa jälkeen ei ollut hyvä tunne, tuli mustelmia ja juoksuradalla juoksevat vieraat ihmiset katselivat, osa varmaan nauroikin. Yksi tytöistä sai kotoa lapun pituushyppy kiellolle, itkun kera.

Rinnakkaisluokan muijalla oli aina jotain mun naamaa vastaan liikuntatunnilla.

Alakoulussa tytöillä ja pojilla yhteinen pukuhuone jumppasaliin. Välissä vain paksu verho, kuin teatterin esirippu. Ope lähti usein järjestelemään tuntia saliin, puhelimeen (ei ollut kännyköitä) tai käymään jossain ja jätti oppilaat vaihtamaan vaatteita.

Tottakai verho heilui, pojat kurkkivat ja varsinkin tuntien jälkeen suihkuunmeno oli ihan karmeaa kun ällöttävät räkänokka-pojat tiirailivat ja nauraa hihittivät ja virnuilivat. Ei ollut naisen muotoja vielä, mutta kamalaa kun oli se ikä että toinen sukupuoli oli jotain maailman oksettavinta.

En ollut urheilullinen, kiusaajani oli. Tein parhaani ja yritin kömpelönä pysyä luistimilla pystyssä, kun kiusaaja kirjaimellisesti luisteli rinkiä ympärillä ja ilkkui. Yhä kuvottaa edes nähdä luistimia tai kaukaloita.

Ala-asteen välitunneilla leikittiin hippasta, mutta kukaan ei koskaan saanut mua kiinni. Lopulta eivät edes yrittäneetkään ja siellä sitten seisoskelin loukkaantuneena.

Vierailija kirjoitti:

Missä koululiikunnassa tehdään jättiläisiä telineissä? Tuota en usko

Noh, meillä tehtiin jos halusi. Oli osa telinevoimistelun rekin liikesarjoja. Toinen liike kahdesta vaikeimmasta. 9.lk.

Olin itse nopea juoksija, ketterä voimistelija ja pärjäsin hiihdossakin ym. ala-asteen alkuajat. 

Mutta auta armias kun murrosikä tuli muihin verrattuna varhaisessa vaiheessa, 5. luokalla. 

Minusta tuli kömpelö norsu, joka ei juoksukisoissa pärjännyt ollenkaan, ei enää voimistelussakaan saati sitten joukkuepeleissä. Pelkkiä noloja kokemuksia kaikista noista, myös hiihdosta. 

Liikunnanopettaja ei millään tavalla ottanut huomioon tilannetta, vaan painosti ja pakotti.

En ole koskaan nauttinut liikunnasta, olen nyt nelikymppinen. 

Vierailija kirjoitti:

Pakolliset talvilajit kylmässä. Miehekäs pesäpallo tytöille ja suunnistus eksyen. Suoritussisäliikunta kaikki menivät kiireellä liikesarjoja ja kuin robotit. Paikat joihin oli pitkä matka, tuntui ettei itse koululla ollut omia tiloja, AINA lähtö muualle pitkälle. Liikuntaa harrasti lapsena kotona, uimahallissa ja ulkona jo itse, myös luokassa opettaja liikutti, oli tanssia sekä välitunnilla juostiin itse. Olikohan itse liikuntatunti jo liikaa siihen päälle. 

Tämä on luultavasti kirjoittajalle tärkeä asia, mutta en ymmärtänyt lainkaan mitä tässä yritettiin sanoa. 

Kamalin liikuntamuisto on suunnistus.  Ope päätti yht´äkkiä, että mennäänkin suunnistamaan.  Kenelläkään ei ollut kumisaappaita ja rastit olivat suolla.  Kengät litimärkinä lopetin kesken ja liityin tupakkarinkiin kuusen juurelle.

Toinen juttu oli Cooperin testi.  Opettaja juoksi vierellä ja kannusti minua juoksemaan.  Vastasin hänelle, että " EN JUOKSE!",   Enkä myöskään juossut.

Telinevoimistelu.

Kaikki jonossa pukkihyppyyn. Miten ihmeessä voidaan edes olettaa, että lajia ikinä harrastamaton selviää tuollaisesta? Ope näytti kerran mallia ja sitten piti tehdä perässä. Ei onnistunut, tietenkään, ja haaroväli iskeytyi kipeästi pukkiin.

Samassa lajissa tangon ympäri tehtävä kieppi. Jonoon vaan ja kaikki tekee, ope auttaa tarvittaessa. Pelkään kaikkea pää alaspäin olemista ja iskin selkäni maahan, kun en hallinnut kroppaani. Vertailun vuoksi: Oma lapsi harrasti hetken telinevoimistelua noin 7-vuotiaana. Alkeisryhmässä kiepin osaaminen itsenäisesti oli yksi SYYSKAUDEN tavoitteista, ja sitä harjoiteltiin ohjaajien avulla. Mutta koululiikunnassapa homma hoituu yhdellä liikuntatunnilla!! Uskomatonta.

Pesäpallo! Syöttäjänä otin vahingossa pallon kiinni...sain mailasta mojovan iskun kyynärpäähän, tietysti. Opettaja ei reagoinut mitenkään, vaikka taju lähti. Pyöräilin kotiin m8nen kilometrin matkann hirveä kipu kädessä.

Suunnistus. Mä eksyn junassakin, jos käyn vaikka vessassa. Mihinkäs suuntaan pitää nyt mennä? Tai metsän reunassa, kun tie ei ole näkyvissä,, eksyn heti. Siis täysi uuno olen noissa asioissa.

Olin pullero pienenä, niin kuin olen nyt isonakin ja kaikenlainen liikunta oli minulle koulussa ihan suunnatonta kärsimystä ja nöyryytystä. Telinevoimistelu oli ihan painajaista. Muistan, kuinka sali jaettiin kahtia ja pojat omalta puoleltaan katselivat ja osoittelivat sormella ja pilkkasivat meikäläistä. Ja kun pelkäsin ja olin ihan hermona kaikkien hevosten ja puolapuiden kanssa niin epäonnistuin aina ja varmasti ja nolasin itseni.

Hiihto oli hirveää, kun tunnit olivat keskellä päivää ja aikataulut tiukat. Cooperin testit ihan karmeita, samoin kuntopiirit sun muut. Voi olla, ettei kohdalleni osunut yhtään oikeasti kannustavaa opettajaa. Sain usein opettajilta vinoja sääliviä hymyjä. Uimatunneilta lintsasin aina lukiossa, sanoin että oon allerginen kloorille, vaikka en ole. Sitä nöyryytystä melkein alasti uimapuku päällä en olisi kestänyt.

Ainoat liikuntalajit, joista tykkäsin, olivat suunnistus . Johtuu siitä, että oli omatahtista hommaa ja metsässä. Kuljin lapsena paljon metsissä. Lisäksi keilailusta pidin.

Meni valehtelematta 25 vuotta, ennen kuin uskaltauduin minkäänlaiseen ryhmäliikuntaan. Hiihtoa olen inhonnut aina ja todennäköisesti tulen inhoamaankin.  Salilla tykkään käydä , itsenäisesti. Ei ikinä mihinkään ohjattuihin ryhmäliikuntajuttuihin 

Opettaja koski luvatta...

Telinevoimistelu ja rekki, niin kuin joku jo sanoikin. Silloin tällöin jätettiin neulansilmä väliin ja vedettiin leukaa. Silloin olin ylipainoinen ja lihaskunto -100, niin hävetti kun ei saanut vedettyä edes yhtä kertaa ja muut nauraa vieressä.

Uiminen. En oppinut uimaan kunnolla kuin vasta aikuisiällä ja kerran opettaja oli saanut ihan hemmetin nerokkaan idean kuvata FILMILLE kaikkien uimasuoritusta. Ja tietenkin tämä mestariteos näytettiin koko luokalle ja taas sai purra huulta ja yrittää pidätellä itkua kun KOKO LUOKKA nauraa omalle räpiköimiselle.

Ylipäätään kaikki joukkuelajit. Jalkapalloa pelatessa olin aina puolustajana tai mikä ikinä onkaan lähellä oman päädyn maalia. Ja aina sain kuulla haukkumista jos en saanut estettyä vastapuolen jalkapalloa harrastavaa Ronaldoa tekemästä maalia. Opettajaa ei tietenkään kiinnostanut yhtään tällainen lyttääminen.

Minulla oli lapsena kasvun ja nivelten kanssa ongelmia joten en saanut juosta ja muutenkin oli rajoitteita. No, jollain liikuntatunnilla sitten kaikki pojat ja tytöt pelasivat jalkapalloa ja jouduin tuetysti maalivahdiksi, olin todella pienikokoinen ja pojat potkivat niin kovaa että pelkäsin, joten en suoriutunut roolistani kovin hyvin. Vieläkin on kirkkaasti mielessäni ikävät huutelut kahdelta pojalta.

Itse asiassa muutoin olin hyvinkin urheilullinen ja vaivani helpottivat yläasteella, ai että tuntui hyvältä ysiluokalla pyyhkiä lattiaa urheilukisoissa näillä samoilla juipeilla.

Joo mulla sama, se kilpailu vei mun motivaation koska luulin että liikunnan kuuluisi olla jotain kilpailua xD alisuoriuduin monesti tahalleen ja opettaja huus pää punasena, kun mua inhotti se kilpailu. Mut juokseminen nyt ainaki tulee mieleen, kun se ei oo yhtään mun juttu edelleenkään eikä ollu sillonkaan. Lisäks joku sähly, mitä ei tytöt muistaakseni onneks usein pelattu.

Vierailija kirjoitti:

Se, kun joukkueet valittiin nimiä huutamalla vielä lukiossakin. Muistan vieläkin sen nöyryyttävän tunteen pesäpallokentän laidalla, kun jäi viimeiseksi. Liikunnan iloa se ei vienyt, mutta vei viimeiset itsetunnon rippeet ja vahvisti ikuista ulkopuolisuuden kokemusta. Olen aina ulkopuolinen, hyväksynyt sen jo, mutta raskasta se on joka kerta huomata jäävänsä ulkopuolelle.

Mulla ihan sama kokemus. Olin aina se viimeinen valinta ja riesa niille urheilullisille. Pakosta roikotettiin mukana kun ei eroonkaan päässyt :'( Se pahan mielen tunne on syvällä, tulee vieläkin mieleen. Olin nämä jutut jo itse asiassa melkein unohtanutkin

Olin erittäin huono liikunnassa,kaikki liikuntalajit oli kamalia,yleensä valittiin viimeiseksi,ne verenmaku suussa menijät haukku kun olin niin surkea.

Itseasiassa ainoa missä olin hyvä oli sulkapallo ja sähly, ja nekin kun oli tyttö porukassa.