Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Mulla ei oikeastaan ole hyviä muistoja liikuntatunneista. Tuntui että olin kaikessa huono tai suoritin ihan ok. Hiihtoa vihasin jo heti ensimäisestä kerrasta asti kun oltiin rivissä odottamassa merkkiä että saa lähteä. Muut lapset pinkaisivat liikkeelle suksien kanssa, minä liikuin pari metriä ja mätkähdin maahan, mihin liikunnan opettaja reagoi huutamalla vihaisesti nouse ylös siitä. Juoksussa olin hidas, telinevoimistelussa kömpelö ja arka, joukkuepeleissä myös kömpelö enkä uskaltanut hyökätä, suunnistus oli ok mutta siinäkin hankaluuksia välillä tulkita karttaa, valssit/tangot sun muiden harjoittelu oli kiusallista. Uinnin taisin oppia ihan ok mutta häpesin vartaloani vaikka olinkin vasta lapsi (äitini pilkkasi minua usein) Ainoa kiva juttu oli ehkä laskettelu koska siellä sai olla rinteessä suht itsenäisesti ja kukaan ei huomannut jos et välttämättä tehnyt mitään. Laskettelussa kuitenkin myös pelkäsin loukkaantumista ja menin paniikkiin jos menin vähänkin jyrkkään mäkeen. Olin onneksi musiikkiluokalla ja tapana oli ajatella että sillä luokalla olevat ovat lahjakkaampia siinä musiikissa mikä verottaa taitoa liikunnassa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ylipainoinen ystävä, paras sellainen. Kaksi opettajaa kiusasi häntä. Toinen oli liikunnan opettajamme ja toinen aineenope joka oli urheiluhullu ja puolet tunneista meni hänen paasatessaan aiheesta ja solvaten hänen mielestä kelvottomia oppilaita(ala-asteikäisiä).

Liikunnanope pakotti ystävääni hyppäämään pukille vaikka hän yritti, ei onnistunut. Ope vaan käski ja käski, ystävääni nolaten, häneen varmasti sattui myös henkisesti. Ystäväni oli toisessa lajissa hyvä mutta siitähän hän ei saanut kiitosta.

Ystäväni teki myöhemmin itsemurhan, uskon että kaikenlainen kiusaaminen oli tässäkin taustalla.

Käsittämätöntä,että aikuiset ihmiset voivat olla noin julmia ja aivan tahallaan.Väärällä alalla ovat tällaiset opettajat.Luulisi omantunnon pistävän,kun kuulevat kiusaamansa oppilaan itsemurhasta.

Kyllä se on nämä joukkuevalinnat.

Vierailija kirjoitti:

Lukiossa 90-luvulla liikunnasta annettiin arvosana. Harmitti kun monta kertaa tuli 7, vaikka osallistuin ja tein kaikki mitä kuuluikin. Yritin ja kokeilin. Ymmärrän että parhaisiin numeroihin (9 ja 10j vaaditaan enemmän mutta luulisi perus kasiin ei tarvitse olla super liikunnallinen ja suoritusten luokan parhaimmistoa. Koululiikunta kun ei ole kilpaurheilua.

Sama täällä,aina tuli 7,vaikka kuinka teki parhaansa.

Oikeastaan vihasin kaikkea, tykkäsin ainoastaan kävelystä (jos ei talvisin ollut suksia mukana, "joutui" kävelemään, itse halusin kävelemään). Pahinta ehkä oli joukkuelajikeskeisyys, sellaisen liikunnan ilon täysi puuttuminen ja erilaiset testit, kuten leuanveto.

Itselleni tuli aika traumat koululiikunnasta, vasta myöhemmällä iällä olen löytänyt hyvästä peruskunnosta aiheutuvat positiiviset asiat ja juoksemisen aiheuttaman hyvän olon tunteen. Kaikkia joukkuelajeja kammoksun edelleen.

Kaikki ,aina ala asteelta ammattikouluun,josta lintsasin usein! Pojat erittäin rajuja ja suorastaan väkivaltaisia rynnien tahallaan kumoon, varpaille,mätätessä yms.

Sählynpeluu ilman sisäkenkiä.

Liikuntatunnin lopussa sojotti ukkovarpaiden kynnet aina kohti kattoa.

Voimisteluohjelma, sellaisilla pienillä voimistelupalloilla...

Eritasonojapuut.

Vihasin liikuntaa yli kaiken. Ensimmäiset muistikuvat liikunnasta on kun vihainen testoa täynnä oleva naisoletettu hakkaa tamburiinia täysillä ja huutaa koko ajan. Pahin oli koripallo ja muut joukkuelajit. En ollut luokan nörtti tai lihava mutta ei vaan kiinnostanut eikä kiinnosta vieläkään.

Pesäpallo

Telinevoimistelu

Hiihtokilpailut

Uiminen (en paljon osannut)

Olin pettynyt, kun liikunta ei ollut lukiossa vapaaehtoinen oppiaine. Hieman turha mielestäni. Tuossa iässä jokainen voi pitää huolta kunnostaan itsenäisesti.

Me pelattiin keväät ja syksyt useasti pesäpalloa kyläkoulun liikuntatunneilla (ja jopa välitunneilla) ja se oli hienoa kun jokaiselle löytyi oma paikkansa kentällä, varsinkin kun ei turhan tosissaan oltu. Mutta välineet. USA oli toimittanut sotien jälkeen Marshall-apuna Suomen kouluihin mm. välineitä pesäpallon pelaamista varten. Ne välineet vaan oli baseball-välineitä eli mailat, pallot ja ennenkaikkea räpylät. Räpylä oli vähän kärjistettynä iso, pehmustettu sormikas, jonka etusormen ja peukalon välissä oli muutama nahkaremmi. Ja joka ikinen kerta kun sillä otti kopin, niin sattui ja kämmen oli kipeä loppupäivän. Lopulta rehtori osti oikeita suomalaisia pesisräpylöitä ja pelaaminen oli taas kivaa. 60-luvun lopulla.

Koripallo. Ei mitään opastusta millä säännöillä sitä pelataan. Hitto miten inhosinkaan sitä.

Inhottavin oli, kun opettaja nöyryytti erästä oppilasta ja meidän kaikkien muiden liikuntatunti keskeytettiin siksi aikaa ja meidän piti vierestä seurata tuota nöyryytystä. Se oli törkeää ja täysin asiatonta toimintaa aikuiselta ihmiseltä.

Hiihto ja luistelu. Lähinnä sen takia, että nämä piti ensinnäkin kantaa 4km päästä kouluun. Lama-ajan tuotteena meillä oli aina rahasta pulaa ja nuo oli aina jostain kirpparilta ostettuja 10-15v vanhoja ja sen oli näköisiä. Sit oli ne rikkaitten pennut jotka tuotiin kouluun suksineen ja luistimineen ja nekin olivat tietysti viimesimmät Fischerit ja CCM.t. Itellä jotkut Järviset suoraan 80-luvulta joihin oli ihan karseet lättämonot mitkä piti käsin vääntää kiinni. Sitten joku opettaja oli vielä sitä mieltä, että niillä ei saisi hiihtää, kun leveät siteet rikkoo ladut... Täysin turha kuluerä vain jotta koulussa päästään se 10 kertaa vuodessa hihhtämään ja luistelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Olin pettynyt, kun liikunta ei ollut lukiossa vapaaehtoinen oppiaine. Hieman turha mielestäni. Tuossa iässä jokainen voi pitää huolta kunnostaan itsenäisesti.

Opettajan suojatyöpaikka.

Meillä ei pienessä maalaiskoulussa ollut vielä alkuvuosina liikuntasalia. No joskus talvella, kun oli yli 15 asteen pakkaset ettei hiihdetty tai luisteltu oltiin sisällä. Pulpetit raivattiin seinustoille ja sitten pidettiin jotain typerää jumppapiiriä. Jumppatunnin jälkeen tuuletettiin hienhajut luokasta, mutta aika nihkeä oli olo.

Mäntti liikunnanopettaja-rehtori.

Olin hyvä liikunnassa. En paras enkä todellakaan huonoin, mutta yläasteella oli nöyryyttävää tulla valituksi huutojaoissa viimeisimpinä. Viimeisimpänä niiden ylipainoisten ja muuten vaan kömpelöiden tyttöjen kanssa. Opettajakin tuntui kiusaavan, antoi mm liian lyhyet hiihtosauvat, että pääsin viimeisenä maaliin hiihtoretkillä. Omia kun ei ollut eikä äidillä ollut varaa ostaa suksia. 

kerran tulin alas jotain hyppyä tms. temppua tehdessä pää edellä alas niin että niskat oli taittua alle.