Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Pesäpallo, jota oli n. 95% vuoden ulkoliikuntatunneista, koska kaikki muut rakastivat sitä. Se loputon piinaava iäisyys. Vielä lukiossakin erehdyin ottamaan valinnaista liikuntaa, joka olikin pelkkää pesistä. Muistan kun laskin minuutteja viimeisellä koululiikuntatunnilla siihen, etten joutuisi enää koskaan pelaamaan pesistä. Nyt jo yli 20 vuotta tuosta, mutta kuvottaa yhä aivan kamalasti jo pelkästään nähdä pesäpallo-ottelu jossain.

Polttopallo - paiskotaan kovaa palloa toisia päin.

Pesäpallo - paiskotaan kovaa, vähän pienempää palloa toisia päin.

Koripallo - paiskotaan kovaa palloa toisia päin, huudetaan ja tallataan toisten varpaita.

Hiihto - hiihdä täysillä tai kuole.

Juoksu - ensin juostaan pari lämmittelylenkkiä urheilukentän ympäri, että jaksetaan sitten juosta kilometritolkulla lisää sitä samaa rinkiä.

Telinevoimistelu - hypätään täydestä vauhdista päin erilaisia telineitä.

Uinti - jos et osaa uida, huku. Opettaja seisoo itse altaan reunalla huutamassa.

Koululiikunnassa eniten häiritsi järjettömyys ja ilottomuus. Varmasti joillekin yksilöille sopii esim. ringissä juokseminen henkihieveriin ilman syytä, mutta olisi otettava huomioon erilaiset luonteet ja persoonallisuudet. Yhtään rauhalliselle ihmiselle sopivaa lajia ei koskaan kokeiltu, aina vedettiin verenmaku suussa huhtoen, huutaen ja kärsien.

Joskus pienenä koululaisena en osannut solmia luistimia. Ujona pikkupoikana ei tietenkään uskaltanut pyytää apua, vaikka kaikki kyllä huomasivat opettajaa myöten, että homma ei sujunut. Ei kukaan auttanut. Siinä sitten parilla luistelukerralla ähelsin niitä naama punaisena koko liikuntatunnin ajan, kun muut olivat luistelemassa ja siinä joku ohitse ramppaava kentänhoitaja vielä vinoili ohimennessään, että kyllä pitäisi jo tuon ikäisenä osata. En ole jälkikäteen edes varma, huomasiko kukaan edes puuttumistani kentältä, mutta tämä kyllä naurattaa nyt melkein 25 vuotta myöhemmin!

Telinevoimistelu oli yhtä helvettiä, samoin koripallo (olen 150cm).. Meillä oli vielä ala-asteella tytöt ja pojat samoilla tunneilla niin kiva jos joku poika vaikka jalkapallossa kaatoi nurin..

Kerran tosiaan jalkapallon peluussa luokan kiusaaja tönäisi minut nurin ja kämmenpohja aukesi niin että verta oli joka paikassa. Ujo kun oli niin peittelin kättäni niin että kukaan ei nähnyt ja pesin veret pois kun pääsin vessaan. No sitten lähdettiinkin jollekin prkeleen pyöräretkelle ja itkua sai pidätellä kun sattui käteen niin paljon :/

Inhottavin liikuntamuisto? Iso ongelma on kyllä se etten muista yhtään mukavaa liikuntatuntia. Aina jotain paskaa, enemmän tai vähemmän.

Olin luokan kovakuntoisimpia ja pärjäsin lihaskuntotesteissä ja juoksussa kiitettävästi. Sain kuitenkin liikunnasta kasin. Kun kysyin asiasta opettajalta, sanoi ettei ollut tarpeeksi näyttöjä. Olin siis huono jalkapallossa ja jääkiekossa, mutta pärjäsin muissa palloilulajeissa. Kympin sai ylipainoinen ja rapakuntoinen jääkiekkomaalivahti, joka jäi cooperissa minulle kilometrin jälkeen.

Koko ala-aste ehkä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta jalkapalloa. Satoi, paistoi tai oli pakkasta. Jalkapalloa. Peliä ei opetettu mitenkään vaan tunnin alussa jaettiin ryhmät ja sitten peliä missä ne muutama jalkapalloa harrastava kikkailee pallon kanssa ja muut lähinnä löntystelevät kenttää edes takaisin koskematta palloon.

Erityisenä muistona ne kovat 1980-luvun pakkastalvet jolloin pelattiin naamaan sattuen jalkapalloa auratun lumen päällä.

Ensimmäisen kerran oli yli 30v kun harrastin ja nautin joukkuelajeista, joka ei muuten ollut jalkapallo.

Vierailija kirjoitti:

Lentopallo. Opettajalle oli jostain syystä tosi tärkeää, että kaikki oppivat pelaamaan hyvin lentopalloa. Jos ei ollut tarpeeksi hyvä, joutui ylimääräisiin lentopalloharjoituksiin, jotka pidettiin joko aamulla ennen koulun alkua tai iltapäivällä koulun jälkeen. 

Lentopallon muistan minäkin. Ala-asteen ei-kovin-tykätty miespuolinen opettaja halusi pelata itsekin ja hän tietenkin ulottui lyömään palloa verkolta kovaa. Silloin oli parempi vaan väistää.

Olettepa käyneet kamalia kouluja. Meillä kun huudettiin joukkueita niin huudettiin kivouden mukaan, ei taitojen, ystävykset huusivat aina toisensa ja se joka jäi viimeiseksi, toivotettiin ilolla mukaan joukkueeseen. Näin 60-luvulla, ja tyttärentyttäret ovat kertoneet samanlaisia kokemuksia kouluistaan nyt 2020-luvulla

Kaikki liikuntatunnit. Aina kilpailtiin. Talvella hiihdettiin kilpaa, keväällä ja syksyllä juostiin kilpaa. Tai pelattiin pesäpalloa ja jalkapalloa. Nimenhuuto joukkueisiin oli silkkaa nöyryytystä. Ne parhaat urheilijat sai aina valita joukkueet ja minut tietysti valittiin viimeisenä. Aina. Minä olin se ujo ja hiljainen, jota kiusattiin välitunneilla. Tietystikään kukaan ei halunnut minua joukkueeseensa. En ollut mitenkään urheilullinen, ehkä siinä toinen syy.

Koulun hiihtokilpailut jätti inhon hiihtoa kohtaan. Meni parikymmentä vuotta, ennen kuin laitoin sukset jalkaan.

Akteemisesti suuntautuneelle älykölle liikuntatunnit olivat käsittämättömyys ainakin lukiossa. Oma poikanikin ihmetteleen, että mitä liikunta tekee lukiossa. Eikö isot ihmiset osaa liikkua itse. No, kaikki ei viitsi. Myös ajatus siitä, että jonkun nopeimmalla/pisimmällä/muuten vain parhaimmalla tuloksella olis mitään merkitystä minkään olennaisen asian kannalta, on hyvin kummallinen. Tietenkin liikunta terveyden ylläpitäjänä ja arjessa pärjäämisen ehtona on tärkeää. Kävely tms. kuitenkin riittää, ellei hakeudu alalle, joka yhdistää kovan kunnon johonkin tärkeään, kuten palomieheksi tms. 

Ilkeä, ahdistava opettaja. Hiihtoreissut. Hiihtäminen oli aivan järkyttävää sontaa.

Pelkästään hyviä muistoja. Opin uusia erilaisia liikuntamutoja, joita en ollut aiemmin harrastanut. Viikon kohokohta.

Lentopallo tulee mieleen, mutta ei siksi ettenkö pitäisi lajista. Se penteleen pallo oli kova kuin tykinkuula ja tuntui oikein kunnolla kämmenissä.

Minulla oli ylipainoinen ystävä, paras sellainen. Kaksi opettajaa kiusasi häntä. Toinen oli liikunnan opettajamme ja toinen aineenope joka oli urheiluhullu ja puolet tunneista meni hänen paasatessaan aiheesta ja solvaten hänen mielestä kelvottomia oppilaita(ala-asteikäisiä).

Liikunnanope pakotti ystävääni hyppäämään pukille vaikka hän yritti, ei onnistunut. Ope vaan käski ja käski, ystävääni nolaten, häneen varmasti sattui myös henkisesti. Ystäväni oli toisessa lajissa hyvä mutta siitähän hän ei saanut kiitosta.

Ystäväni teki myöhemmin itsemurhan, uskon että kaikenlainen kiusaaminen oli tässäkin taustalla.

Itse en ole vielä tähänkään päivään mennessä ymmärtänyt, miksi teineille opetettiin ainakin 90-luvulla, että esim. koulumatkojen kulkeminen pyörällä tai kävellen ei ole liikuntaa. Ei saanut merkitä esim. 6 km päivittäistä pyörälenkkiä liikuntapäiväkirjaan, koska se ei ollut oikeaa liikuntaa. Jos sen sijaan olisin kulkenut koulumatkan autolla ja pyöräillyt sen jälkeen, se olisi ollut oikeaa.

Ensimmäisellä liikuntatunnilla 7. luokalla jokaisen piti kertoa ääneen, mitä liikuntaa harrastaa. Opettaja kirjoitti kaikki ylös paperille ja varmaankin juuri sen perusteella jakoi arvosanat. Osa tyhmänä kertoi harrastavansa lenkkeilyä / ulkoilua / hyötyliikuntaa, jolloin opettaja kovaan ääneen nauroi, että se ei ole mitään oikeaa liikuntaa saati harrastus.

Samassa joukkueessa pelaa sekä jalkapalloa joukkueessa harrastavat että aloittelijat. Opettaja painostaa yrittämään, toiset oppilaat pidättelevät raivoaan kömpelölle ja hitaalle jonka on pakko antaa pelata.

Vierailija kirjoitti:

Liikunta on ainoa aine koulussa, jota opettajat eivät opeta. Odotusarvo on se, että kaikki osaavat jo valmiiksi automaattisesti on sairas. Eihän ykkösluokkalaisellekaan lyödä matematiikantunnilla eteen derivaattaa itseopiskeltavaksi. Ja sitten se jatkuva kilpailu, aina ja kaikesta. Tähän vielä yhdistettynä liikunnanopettajan streotypia "hieman" nazzihenkinen diktaattori niin soppa on valmis. Itse ihmettelen suuresti, ettei tämä kaikki onnistunut tappamaan liikuntakipinää lopullisesti minusta. Löysin sen sitten myöhemmin omatoimisesti ja tämän jälkee liikunta on ollut kiinteä osa elämääni ja antanut minullle paljon.

Itse asiassa liikunta ja myös hyvin pitkälti musiikki ovat tällaisia aineita, että niitä ei opeteta. Ne, jotka osaavat, pääsevät loistamaan ja muut katsovat sivusta ja joutuvat nöyryytetyiksi aina silloin tällöin.

Liikunnassa oma nöyryytys kohdistui lähinnä voimisteluun, koska olin pullea ja kankea. Mutta pallopeleissä olin silti keskitasoa parempi, koska ne kiinnostivat ja pelasin niitä myös vapaa-ajalla.

Kun unohti ottaa liikuntahousut niin nöyryytettiin ja uhkailtiin, että täytyy olla pelkillä alushousuilla .. Kun itki tarpeeksi niin sai pitää farkut jalassa. 

Samoin liikuntatunneilla oli aina läsnä kilpailu ja joukkuelajeissa huomasi, että on se syrjitty. Ei koskaan heitettyä koripalloa, vaikka olin korin vieressä eikä potkaistu jalkapalloa, vaikka olisin saanut sen maaliin. Kaveria suosittiin aina ja sellainen yhteisöllisyys puuttui kokonaan. 

Uinnista tykkäsin vapaa-ajalla, mutta liikuntatunneilla uinnissa rääkättiin ihan kunnolla. Voimat loppuivat, pää meni pinnan alle ja melkein hukuin, joten otin tukea reunasta niin opettaja huusi, että ei saa ottaa kiinni vaan täytyy uida. 

Kaikenlaisia muistoja on, mutta en jaksa miettiä niitä sen enempää. Tässä nyt ne, jotka ovat jääneet mieleen.. Mielestäni liikuntatunneilla täytyisi kannustaa liikkumaan ja urheilun täytyisi olla rentoa yhdessäoloa.

Varmaan jalkapallo/sähly poikien kanssa/heitä vastaan. Hentoiset tytöt vastaan parhaimmillaan parimetriset 14-15 vuotiaat pojanklopit, jotka rynnistää menemään pallon perässä niin kuin heidän elämä riippuisi siitä :X 

Siis aivan hurjan kokoisia olivat osa heistä ja itsellä painoa 50kg. Opettajalta sain sitten kuulla, että olisi pitänyt juosta sinne keskelle ja haastaa niitä eiffeltornin kokoisia nuoria miehiä..  

Nääh, mieluummin pidän henkiriepuni. :D