Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Se oli inhottavaa, kun valittiin joukkue pesäpalloa pelatessa , ja minut huudettiin AINA VIIMEISENÄ. Toki en kyllä osunutkaan palloon, mutta olin kova juoksemaan.

Ei- se ei ole vaikuttanut mitään myöhempään elämääni. Itsetunto on ollut erinomainen KOKO elämäni.

Ymmärsin jo silloin ,miks valittiin viimeisien joukossa, se nääs oli se palloon osumattomuus😂

Koulun hiihtokilpailuihin osallistuminen (60-luvulla) veljeltä perityillä suksilla, joihin mononi eivät sopineet ja jotka irtosivat jalasta noin 10 metrin välein. Lisäksi velipoika oli onnistunut jossain vaiheessa katkaisemaan toisen suksista. Suksi ei ollut katkennut kokonaan kahtia, vaan kärkiosa oli osittain irti. Veli oli korjannut sen Plastic Padding -liimalla, kun ei ollut uskaltanut kotona kertoa hajottaneensa suksen. Eihän se liimaus kestänyt, vaan suksen kärki väpätti hiihtäessä ylös alas fläpfläpfläp. Tuon suksipainajaisen jälkeen kesti yli 20 vuotta ennen kuin hiihtäminen alkoi taas kiinnostaa.

Vierailija kirjoitti:

Ennen Cooperintestiä oli 1.000m juoksu ja se on aikamoinen maitohappotesti. Inhosin yli kaiken.

Yksittäisenä juttuna epämiellyttävänä on jäänyt mieleen oppikoulun alaluokkien aikainen liikuntapäivän metsäretki. Märkä keli ja vaakasuoraan tullut räntäsade pikkukengissä ja liikuntaan muutenkin soveltumattomissa normivaatteissa.

Edellinen:

Loppupeleissä itsellä oli liikuntanumero 10 kaikissa niissä kouluissa, missä liikunta oli ns. oppiaineena. Satuin pitämään lähes kaikesta liikunnasta ja olin itse asiassa aika innostunut mm. näköjään useimpien vihaamasta telinevoimistelusta. Harva satakiloinen teini taitaa kävellä käsillään parikymmentä metriä ja hypätä voltteja eteen ja taakse. Uinnissa oli ykkönen, futiksessa ihan häntäpäässä ja lätkässä ehkä siinä puolessa välissä. Yleisurheilussa oli pari lajia heittolajeissa, joissa olin heti koko piirin terävimmän kärjen takana.

Liikuntatunnit olivat itselle kouluviikon kohokohtia ja niissä tuli vedettyä satasella ja sainkin opettajalta maininnan olevani ainoa "joka yrittää tosissaan".

Se kun hiihtohousuni halkesivat 10 kilometrin pakkohiihdossa liikuntapäivänä. Sivusauma halki ylhäältä alas.

Opettaja ajoi minut huutaen ja solvaten pukuhuoneeseen häpeämään kun en uskaltanut tehdä puolapuilla sellaista liikettä, jossa oltiin pää alaspäin. Olin 8-vuotias. Siellä sitten istuin yksin pukuhuoneen penkillä itkemässä, kunnes opettaja lähetti toisen oppilaan hakemaan minut takaisin. En olisi halunnut tulla mutta menin kuitenkin. Mielestäni opettaja oli kohdellut minua rumasti ja odotin anteeksipyyntöä. Turhaan, sain vaai kuulla ivallisesti että "no jokos se Tuula osaa käyttäytyä?". En kai sitten osannut enkä tehnyt koskaan sitä puolapuuliikettäkään. 

Vierailija kirjoitti:

Pitkään minulla oli juuri se mielikuva että: liikunta = joukkuepelit/pallopelit. MIKSEI olisi voinut luoda jotain vaihtelua ja monipuolisuutta? Joskus opettaja saattoi kysyä että mitä haluaisimme tehdä ja kovaäänisimmät huusivat heti vastaukseksi jonkun joukkuepelin mitä pelattiin muutenkin koko ajan joten sitä sitten taas kerran pelattiin :))

Olen kirjoittanut tähän ketjuun jo pari kertaa mutta pakko vielä lisätä koska tämä aihe on minulle ihan loputon kakkasammio.

Mulla oli päinvastoin, tuntui että korkeintaan kerran vuodessa pääsi tekemään mitään hauskaa kuten pelaamaan pesä- tai jalkapalloa. Jääkiekkoa ei pelattu koskaan koska eihän tytöt voi pelata sitä. Ringetteä en tajunnut. Lukiossa kun viimein saatiin vaikuttaa siihen mitä liikuntaa oli niin taistelemalla taistelin vähän enemmän pelejä lukujärjestykseen. En vaan ole hyvä rytmiliikunnassa kun käsien ja jalkojen koordinaatio on niin huono. Yleensä suosiolla tein vain jalkaliikkeet koska jos yritin saada kädet mukaan niin menin kokonaan sekaisin.

Kerran pääsin poikien kanssa pelaamaan jalkapalloa, liikkaope kai kyllästyi kun aina kinusin niitä pallopelejä. Mutta eihän sekään nyt enää lukiolaisena niin hyvin onnistunut kun pojat vaan oletti etten tyttönä osaa eli ei mulle syötetty vaikka olisin seissyt maalin vieressä. Puolustajana olen kuitenkin aggressiivinen ja luulen että pojat kyllä loppupeliin mennessä tajusivat että en ollut huonoimmasta päästä.

Huonoimpia muistoja olivat kuntotestit. Luulin aina olevani tosi jäykkä luonnostaan vaikka mulle ei vaan koskaan oltu opetettu venyttelytekniikkaa, ja missä venytys pitäisi tuntua. Sain koskettua varpaisiini vasta 25 v:nä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liikunta ei saisi olla pakollista yhden asian tekemistä tunneilla. Siinä kysytään sellaisia taitoja joita joko on tai ei ole. Jos minä pelkään palloa enkä pysy yhtään perässä nopeatempoisissa peleissä niin en voi sille mitään. En voisi nyt aikuisenakaan kuvitella osallistuvani yhteenkään joukkuepeliin.

Niitä taitoja voi harjoitella. Ja se nimenomaan on sen koulun tarkoitus, oppia uutta. Koululiikunnalla on tarkoitus kehittää motoriikkaa ja peruskuntoa. 

Ihan samalla tavalla lukuaineissa pakotetaan tankkaamaan asioita jotka ei toisilta luonnostaan onnistu eikä edes kiinnosta. Jotkut on hitaita lukemaan ja tunnit ovat liian nopeatempoisia heille. Pitäisikö lukuaineita muuttaa kaikkien osalta näiden mielipahan välttämiseksi.

Paitsi että siellä liikunnassa ei opeteta yhtään mitään, vaan kaikki pitäisi osata etukäteen. Ja näitä "etukäteen" opittuja taitoja vain mitataan koko muun luokan tuijottaessa vieressä. 

Ala-asteen alussa olin pieni, laiha, nopea ja ketterä.

Mutta kun murrosikä tuli 5. luokalla ja tottakai luokkani ensimmäisten kolmen joukossa, niin minusta tuli yhtäkkiä kömpelö ja hidas. Silti piti pystyä juoksemaan ja hiihtämään muiden mukana, haukkuja sain kun olin liian hidas. Joka  liikuntatunnin jälkeen kaikkialle sattui, henki kulki juuri ja juuri ja suussa maistui veri.

Olen kohta 40, enkä ole enää koskaan tuntenut minkäänlaista hyvää vointia liikunnasta. Siksi en harrasta sitä edelleenkään lainkaan, ja tämä valitettavasti alkaa tässä iässä näkyä painossa ja yleiskunnossa. (Parikymppisenä jotenkin pystyin pysymään kuosissa).  

Ei tietenkään koulussa opeteta pelejä pelaamaan koska opettaja ei osaa itsekään pelata, niin miten pystyisikään opettamaan, tai jos osaa niin ei vaan viitsi opettaa vaan mieluummin huutaa ja haukkuu ja nöyryyttää. Se vallan tunne vaan on niin koukuttavaa varmaan. Ehkä opettaja on itse saanut omana kouluaikanaan kokea kovia liikunnassa tai muuten, niin sitten sen kostaa oppilailleen.

Mahtaneeko tuollaisilla sadistiopettajilla omatunto kolkuttaa vanhana? Onko niillä edes sitä...

Inhottavimmat muistot ovat niiltä hetkiltä, kun liikuntaa oli poikien kanssa. Yksi poika teki ala-aste ajastani täyttä h e l v e t t i ä muutenkin, niin ahdisti liikkatunnit aina etukäteen. Asioita ei auttanut motorinen kömpelyyteni, josta sain aina kuulla; "Tyhmä vammanen!".

Vierailija kirjoitti:

Ei tietenkään koulussa opeteta pelejä pelaamaan koska opettaja ei osaa itsekään pelata, niin miten pystyisikään opettamaan, tai jos osaa niin ei vaan viitsi opettaa vaan mieluummin huutaa ja haukkuu ja nöyryyttää. Se vallan tunne vaan on niin koukuttavaa varmaan. Ehkä opettaja on itse saanut omana kouluaikanaan kokea kovia liikunnassa tai muuten, niin sitten sen kostaa oppilailleen.

Mahtaneeko tuollaisilla sadistiopettajilla omatunto kolkuttaa vanhana? Onko niillä edes sitä...

Ovat entisiä koulukiusaajia. Mikäs sen antoisampi ammatti sellaisille ihmisille. Saa kiusata sydämensä kyllyydestä eikä kukaan näe sitä, paitsi lapset, eikä niitä kukaan usko.

Vierailija kirjoitti:

Se kun viimeiseksi jäi joukkueesen valinnassa. Kaikki muut oli jo " huudettu " ja minä jouduin eitoivottuna jompaankumpaan joukkueeseen. Se naureskelu ja kyräily ja sadattelu että nyt kyllä hävitään tää peli , kun tuo tuli meidän joukkueeseen. En ollut edes huono liikunnassa. Päinvastoin , voitin palkintoja juoksukisoissa ja hiihdossa. Kilpailin myös isommissa kisoissa. Minua vaan halveksittiin ja lytättiin koko kouluaika.

Luistelu! Minulla oli isäni (kunnia hänelle) viilalla kierrätyksestä ostetut luistimet! -- Ei niillä mihinkään päässyt! ja opettaja ei ymmärtänyt. Edelleen vihaan luistelua

Vieläkö ns parhaimmat oppilaat saavat valita joukkueen ? Jos näin niin se todistaa vain sitä että sadistisia liikunnan opettaja on vieläkin olemassa. Varsin hyvin tietävät että heikoimmin pärjäävät valitaan viimeiseksi. Minusta tämä on mitä räikeintä epätasa-arvoa ja henkistä väkivaltaa oppilaita kohtaan mille opettajat antavat siunauksen.

Telinevoimistelu oli kammottavaa. Varsinkin se laite mistä piti jotenkin pukkihypätä yli. Vai mikä hyppy olikin. Aina kun näki telineet, kylmä hiki nousi otsaan ja vatsaa väänsi.

Pesäpallo. Jostain syystä tässä lajissa piti kokoajan huutaa ja paasata, aivan kaistapäinen peli. Koskaan en tehnyt oikein muiden tai opettajan mielestä. Ei kannattaisi motkottaa niin psljon, varsinkaan ihmiselle jolla on pesismaila kädessä.

Hiihto. Tykkäsin lapsena hiihdosta, mutta hiihtohullu opemme tappoi senkin ilon. Suksia raahattiin kouluun ja koulusta pois sulia teitäkin pitkin, koska hiihtonatsi ope niin vaati. Koulussa ei saanut edes säilyttää niitä. Jotain 10 km lenkkejä vedettiin pipo vinossa räkä poskella.. Mäkiä joita ei päässyt edes ylös. Nopeimmat oli jo koululla, kun me viimeiset hortoiltiin vielä jossain kilometrien päässä vailla valvontaa.

Suksiin en ole koskenut peruskoulun jälkeen.

Aika tehokkaasti tappaa koulu liikunnan ilon jopa loppuiäksi.

Joukkueen valinta, pesis ja telinevoimistelu.

nahka kirjoitti:

'Nahka vs. paidat' on inhottavin muisto.

Siis mikä?

Pesis oli ehdottomasti kamalinta, en ikinä päässyt perille säännöistä ja olin huono siinä. Muut joukkuelajit vielä jotenkuten kesti koska niissä pystyi helposti jäämään taka-alalle, mutta pesiksessä joutui huomion keskipisteeksi aina. Lintsaamalla onneksi välttyi monelta liikuntatunnilta, uimaan tosin pakotettiin menemään vapaa-ajalla kun olin tunnilta pois. En muista enää miten se piti todistaa, että kävin siellä, mutta muistan ettei ollut vaihtoehtoja.

Kuntotestejä inhosin myös ja niitä tuntui olevan jatkuvasti. En ole koskaan ollut mikään urheilullinen, joten olin sitten aina huonoin tai ainakin huonoimmasta päästä ja tuloksethan oli aina julkisia. Meilläkin tehtiin tuota vuorotellen joukkueisiin valitsemista ja minuahan ei koskaan kumpikaan joukkue halunnut, koska en ollut tarpeeksi hyvä kilpailuhenkisten luokkalaisten mielestä.

Kaiken kaikkiaan koululiikunnasta on suurimmaksi osaksi ikäviä muistoja, muutamia kertoja lukuunottamatta. Joukkuelajeja inhoan yhä enkä varmasti koskaan tule niistä pitämään.

Poikien kommentit liikuntatunneilla tissien hölskymisestä. Opettaja ei koskaan sanonut mitään. Kerran sitten kommentoi, että antaa tissien heilua vaan. Hävetti älyttömästi. Entisaikaan liikuntatunnit olivat kyllä kamalia. Varsinkin huonoimmille. Minäkin muistan pahimpina kokemuksina oppilaiden valitsemat joukkueet, jos itse jäi viimeiseksi. Samoin kamalat telinevoimistelukokemukset. Moni myös kirjoitti siitä, miten mitään ei harjoiteltu. Oletettiin, että kaikki osaavat automaattisesti heti lenttistä, korista, suunnistaa (vaikka ei edes karttamerkkejä käyty läpi). Minä en ole edes vanha, nelikymppinen ja minunkin aikana oli kamalaa. Lasteni kouluissa liikunnassa on paljon vapaaehtoisuutta eikä ketään nolata. Tämäkin on kuitenkin varmaan opettajakohtaista. Keskimäärin liikunnanopettajat tuntuvat itseään täynnä olevilta, jopa narsisteilta joskus. Siis omana aikanani.

Kaikki muu liikuntatuntien jutut, paitsi tanssi. Liikunnanopettaja oli itse innokas tanssija ja opetti meidätkin. Olisikohan missään mahtanut oppia muuten. On ollut kiva käydä lavatansseissa, kun osaa edes perusaskeleet.