Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Sain liikunnasta arvosanaksi 5 päättötodistukseen. Se on tosi harmi. Olisin halunnut tehdä kaikkea mitä olisi voinut suorittaa itsenäisesti tai ohjattuna, mutta oli pelkkiä joukkuelajeja. Silloin harvoin kun oli jotain muuta, niin puolet ajasta pelattiin silloinkin jotain pallopeliä yleensä. Tämäkö on hyvä että vaihtoehdot ovat niin yksipuoliset että liikunta jää kokonaan välistä?

Inhottavinta lienee ollut se, että liikuntatunneilla ei oikeastaan opetettu mitään. Ei juoksutekniikkaa, ei pallopelien sääntöjä, tekniikoita, ei yhtään mitään. Tehtiin vaan. Opettaja sanoi, että nyt on lentopalloa ja lentopalloa pelattiin vaikka ei tiedetty miten piti tehdä. Ja opettaja vaan huusi, jos ei osattu. Vertaan sitä siihen, että entä jos muissakaan oppiaineissa ei olisi opetettu asiaa, vaan suoraan ryhdyttäisiin tekemään koetta, pärjäilkää.

Tosi surullinen ketju. Minäkin usein toivoin tulevani kipeäksi, jotta ei tarvitsisi mennä kouluun liikuntatunneille. Nyt tuntuu ihan järjettömältä, että lapsi on mielummin pahoinvoivana kotona kuin menee kouluun.

Ei tullut mieleenkään kyseenalaistaa kiusaajien ja opettajan toimintaa, koska se nyt vain oli sellaista.. kotona ei ollut sellaista kulttuuria, että ahdistavista asioista olisi voinut puhua.  Aikuisena noiden aikojen ajatteleminen nostattaa suuren vihan, jonka käsittelemiseen menee luultavasti vielä kauan aikaa. 

Onneksi löysin liikkumisen ilon aikuisena ja nykyään harrastan monia eri lajeja. Saan liikunnasta iloa ja voimaa jaksaa arkea. Kesti pitkään tajuta, että liikunta voi oikeasti olla kivaa. 

Kyllä pahinta oli se, että joukkuepeleissä ei käytetty värillisiä liivejä osoittamaan joukkuetta, vaan toinen joukkue joutui aina ottamaan paidat pois. Liikuntaope oli armeijan vanha skappari ja varmaan sieltä oli peräisin tämä tyyli. Liivejä kyllä koululla oli, mutta niitä käyttivät vain tytöt.

Toinen oli, kun opettaja tuli suihkuhuoneeseen seisomaan ja katsomaan, että jokainen käy suihkussa.

Väriliivejä alettiin käyttämään vasta 9-luokalla, kun joku oli valittanut, että käytäntö olla ilman paitaa, on jostakin 60-luvulta ja lapsilla ei ole ollenkaan kivaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kamalin liikuntamuisto on suunnistus.  Ope päätti yht´äkkiä, että mennäänkin suunnistamaan.  Kenelläkään ei ollut kumisaappaita ja rastit olivat suolla.  Kengät litimärkinä lopetin kesken ja liityin tupakkarinkiin kuusen juurelle.

Toinen juttu oli Cooperin testi.  Opettaja juoksi vierellä ja kannusti minua juoksemaan.  Vastasin hänelle, että " EN JUOKSE!",   Enkä myöskään juossut.

Cooperin testi on hyvä peruskunnon mittari. Mikset voinut edes yrittää hölkätä, testi kestää vain 12 minuuttia. Siinähän riittää, että tekee oman parhaansa, ei kaikkien tarvitse juosta yli 3000 metriä. Itsekin sanoit, että opettaja kannusti sinua, tällöin hän mielestäni toimi ihan oikein.

Tässä opettaja kannusti oppilasta ja viesti saa alapeukkuja. Muissa viesteissä opettaja vaatii ja tulee alapeukkuja. Opettaja ei siis saa kannustaa, eikä vaatia. Pitää seistä hiljaa ja tuijottaa.

Kävin lukiota 25 kilometrin päässä kotoa, koulumatkan kuljin pyörällä ja bussilla, kuten moni muukin maalaiskunnan oppilaista.

Lukiossa opettaja piti pitkän palopuheen siitä, että kaikilla on oltava sukset ja monot liikuntatunnilla. Jos ei ole varaa hankkia niitä, niin sosiaalitoimistoon voi ottaa yhteyttä ja pyytää sossusta avustusta näiden hankintaan. Mitään selityksiä välineiden hankalasta kuljettamisesta tai hinnasta tai tarpeellisuudesta ei kuunneltu. Tämä oli opettajalle todellinen sydämen asia, että sukset oli pakko hankkia. 

Muistan jo tuolloin 18-vuotiaana lukiolaisena miettineeni, että tässä ei ole mitään järkeä. Suksipaketin kuljettaminen kouluun sitä yhtä liikuntatuntia varten oli todella vaikeaa noin pitkän matkan päästä. Olin sataprosenttisen varma, että en hiihdä muuten kuin pakotettuna siellä koulussa sen yhden, ehkä kaksi liikuntatuntia. Siitä huolimatta vanhempieni oli hankittava sukset, sauvat ja monot minulle, hinta useita satoja markkoja. 

Ei mikään erityisen traumaattinen kokemus, mutta jotenkin kaikessa älyttömyydessään on jäänyt mieleen.

Minä olin peräti hyvä joissain lajeissa, esim telinevoimistelu ja pallopelit, varsinkin pesis. En muista että kovinkaan montaa kertaa olisin ollut huudossa viimeinen,muutoin kuin yleisen ajoittaisen koulukiusaamisen osalta.

Mutta. Minulla oli diagnosoimaton astma joka huomattiin vasta aikuisena. Joku päivä kaikki sujui hyvin mutta seuraavalla kerralla sain puuskutus(astma?)kohtauksen jonka koitin salata enkä pysynyt tekemään jotain ihan yksinkertaista asiaa. Se näytti ulospäin siltä että vaan laiskottelen. Olin itsekin hämilläni että miksi tämä sujui viime viikolla mutta nyt ei. Ja luistelu. En osannut sitä. Tai eteenpäin pääsin mutta taakse en, ja joka talvi joka kerta oli sitä luistelua. Olin useamman vuoden häpeissäni tästä koska olisihan pitänyt jo osata. Lintsasin monta tuntia, ja sain opettajalta tietysti lusmun leiman. (Tähänkin selvisi aikuisena syy jaloistani, siellä oli ja on edelleen rakennevika/virheasento joka normielämässäkin vaikuttaa vähän, voi aiheuttaa mm. Ikävän kuluman vanhempana). Opettajalla muutenkin oli suosikkijärjestelmä ja sen huomasi. Seuroissa urheilijat olivat priimaa ja me muut ei oltu.

Hiihto toisaalta sujui, mutta meillä kotona ei mitenkään panostettu mihinkään ja 35 kokoisena käytin naapurilta lainattuja 39 monoja ja puoli metriä liian pitkiä suksia. Samalla kun useiden vanhemmat vei lastensa uudet sukset vahattavaksi niitä pakollisia kilpailuja varten. En kuitenkaan koskaan ollut viimeinen vaikka saattoi olla 10cm lumikerros pohjissa koko matkan.

Liikunnan iloa ei vienyt, mutta ryhmäliikunnan ilon vei. Päällimmäinen tunne koululiikunnasta on huonommuus, häpeä, erilaisuus, joukossa muutama hyvä hetki.

Vierailija kirjoitti:

Uiminen oli yhtä helvettiä. Ala-asteella meillä oli sellainen silmälasipäinen karvainen äijä uimaopettajana. Se huusi siellä altaan reunalla ja oletus oli että kaikki jo jotenkin osaa. Minä sitten kerran jotenkin jouduin veden alle ja säikähdin totaalisesti. Sen jälkeen olen kammonnut uima-altaita enkä tänä päivänäkään osaa uida. Yläasteella sitten oli milloin päänsärkyä, milloin menkat tms ettei tarvinnut uida vaan sai lähteä kävelylle.

Koululiikunta oli kaiken kaikkiaan myrkkyä. Kun taas kesäleireillä ( kesäsiirtola, raittiusleiri, srk-leiri yms.) olivat kivoja, niillä tykkäsin urheilla ja olin aina paras. Ymmärrän hyvin vastenmielisyyden koululiikuntaa kohtaan, mikä luultavasti johtuu arvostelusta. Liikunnasta ei tarvitsisi antaa arvosanaa, sitä haluaville pitäisi olla eri liikuntaryhmät.

Pahinta oli pelata koripalloa paidat pois joukkueessa. En osannut yhtään ja minulla oli hyvin alaston ja vaikea olo kun kävelin kentän reunalla. Kerran pallo osui minua päähän. Jokainen minuutti oli tuskaa, jännitystä ja häpeää. Kerran yritin pakottaa itseni osallistumaan. Sain vain haukut toisilta oppilailta että olin vain tiellä ja otin pallon pois. Voi että vihasin näitä liikunta tunteja. En varmaan viimeisen vuoden aikana ottanut kertaakaan varusteita mukaan.

Onko opetusmenetelmät yhtään muuttuneet nykyisin? Jos joku oppilas ei kerta kaikkiaan pärjää esim pallopeleissä, niin annetaanko sen käveleskellä kentän reunalla kolme vuotta ja ei haittaa vaikka ei pysty osallistumaan?

En muista kuin muutaman kerran että olisi kivaa ollut liikuntatunneilla silloin kun oli erikseen tyttöjen ja erikseen poikien liikuntatunti,me tytöt saatiin pelata sulkapalloa,sählyä yms,tytöt ei taklannut ja mennyt agressiivisesti veren maku suussa pelaten niinkuin useimmat pojat.

Ala-asteelta muistan suihkupakon ja kammottavat kylmät ja viemärinhajuiset suihkutilat. Poikien ja tyttöjen suihkujen välissä oli valkoinen sermi (kuin yleisissä vessoissa) ja sermin yli suihkuteltiin kylmää vettä niskaan. Jos jumppahousut unohtui, oli oltava tunnilla alushousuissa. Olin aika kömpelö pienenä ja kaikki puolapuut, renkaat ja pukkihyppelyt lähinnä pelottivat, pakko oli yrittää tietysti.

Yläasteella opettaja (nainen) oli ihan asiaton. Tunnit aloitettiin sillä, että pyllistettiin rivissä, opettaja katsoi että kenelläkään ei näy paljas selkä? Kaverin piti hiihtää keväällä mutaisella pellolla koulun välineillä, kun oli ollut sairaana hiihtokerralla. Jutut olivat meille alle 15v tytöille tyyliin "näen kyllä silmistä ketkä on jo olleet miehen kanssa sillai" Sama ope piti terveystietoa ja enempää en viitsi tänne kirjoittaa, mutta voitte vaan kuvitella. Tapahtui 2000-luvun alussa, en tajua, miksi tästä ei kukaan tehnyt numeroa.

Lukiossa onneksi ope oli aivan huippu ja valitsin myös kaikki ylimääräiset kurssit.

Toivon, että oma lapseni ei tarvitse vastaavaa kokea ja koululiikunta voisi olla kiva juttu.

Opettajan vääntämä pakko kuperkeikka voimistelurenkailla. Joka kerta sattui käsiin niin, että tuntui kuin ne olisivat repeytyneet ja silti pakotti tekemään monta kertaa.

Cooperin testin juokseminen sairaana, ääntä ei tullut lainkaan, mutta open mielestä olin juoksukuntoinen.

Kylläpä suomalaiset on hyviä valittamaan ja olemaan negatiivisia

Koululiikunta sellaisenaan. Mitään ei koskaan opetettu ja kaikista otettiin tuloksia. Liikuntanro oli kyllä 9-10, koska kilpaurheilin muussa lajissa,  mutta asenne koululiikuntaa kohtaan nolla. Inhosin kaikkia Työväen Urheiluliittolajeja lajeja ja inhoan edelleen.

Suksien tai lsuitimien kantaminen 5 km kouluun ja takas 20 kg repun lisäksi oli erityinen inhokki.

Hiihdin aina tosi nopeasti, olin nopein, koska halusin äkkiä pois suksien päältä. 

Olin koulukiusattu koko peruskoulun ajan ja luonnostani todella kömpelö, joten suurin osa koululiikunnasta oli jollain tavalla epämiellyttävää - mm. sählyä pelatessa tönittiin tahallaan mustelmille ja lyötiin varpaita mailalla, lentopallon alakautta syöttöä harjoitellessa en saanut palloa millään verkon yli ja opettaja ja muut alkoivat huokailemaan ja naureskelemaan, paritanssitunneilla suurin osa pojista otti mahdollisimman paljon etäisyyttä ja hädin tuskin koski käteeni joutuessaan parikseni ja tietysti valittiin kaikkiin joukkueisiin viimeisenä (mikä ei kyllä omalla kohdalla vaivannut).

Yksi asia jossa olin yllättävän hyvä oli pitkänmatkanjuoksu ja sain Cooperin testistä yläasteella 2100 m. Tuloksia kertoessa opettaja mainitsi heti perään, että kyllä muut (liikuntaa harrastavat) juoksivat pitemmälle :D ei kovin kannustavaa.

Vierailija kirjoitti:

Se jatkuva kilpaileminen ärsytti. Kun itseltä puuttuu kilpailuvietti oikeastaan kokonaan ja hiihtäminen oli kivaa jos sai jäädä katselemaan niitä elänten ja lintujen jälkiä hangella, ihastella lumen peitossa olevia puita jne. Mutta huudothan siitä tuli kun ei veren maku suussa paahtanut kohti maalia.

Muutenkin pitäisi olla liikuntaharrastuksia lapsille, joissa ei ole kilpailu tavoitteena.

Eikö muissa kouluaineissa kilpailu ja arvostelu häirinnyt?

Telinevoimistelu jostain syystä pelotti. Muuten liikunta oli kivaa.

Inhottavaa oli sen sijaan musiikin ja kuvaamataidon tunnit, joissa tekemistä arvoteltiin kaikkien edessä. Laulukokeissa piti jopa laulaa kuoron tyttöjen edessä. Ihme nöyryytystä.

Äidinkielessä inhosin tarinoiden ääneen lukemisia ja niiden julkisia korjaamisia sekä kokeita.

Kaikissa kouluaineissa mitataan tuloksia ja kilpaillaan. Miksi juuri liikunnassa se on pahasta?