Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ala-asteella meillä oli toisinaan liikuntatunnilla erikoinen numeroleikki tyttöjen ja poikien välillä. Sama idea kuin rusettiluistelussa. Jos pariksi tuli sama tyyppi vaikka kaksi tai kolme tai neljä kertaa, niin siitä seurasi erilaisia tehtäviä kuten halaaminen, tytön piti mennä pojan syliin istumaan, pojan piti kantaa tyttöä reppuselässä jne. Muistan jännittäneeni tätä leikkiä kauheasti ja minusta oli todella vastenmielistä ja nöyryyttäävää joutua esimerkiksi koko luokan edessä halaamaan vierasta poikaa. Olin myös luokan isokokoisin tyttö ja pelkäsin aina kuollakseni, että joku joutuu kantamaan minua reppuselässä, koska ei varmasti olisi jaksanut. Tämä leikki aiheutti tietysti lasten joukossa aina kauheasti supinaa ja kikatusta ja osoittelua ja toisaalta sellaista hyi, yäk, sä joudut ton kanssa oleen -kiusaamispuhetta.

Nyt aikuisena ajattelen, että luojan kiitos tässä on tultu eteenpäin ja jo lapsille korostetaan, että todellakaan ei tarvitse mennä kenenkään pojan syliin istumaan muiden hihittäessä ympärillä, jos ei halua. Ajatelkaa, jos töissä olisi tällaista? Virkistyspäivänä sen IT-osaston Jarmon syliin istumaan muiden naureskellessa ja kauhistellessa ringissä ympärillä!

Jotenkin vähän outoja juttuja minusta opettajaltakin tällaiset, oli muutenkin sellainen että aika lähelle tunki kutosluokkalaisia tyttöjä ja piti ihmisbiologian tunnit suurella hartaudella ja perehtyen, esitteli kondomeja ja kaikkea vitos-kutosluokkalaisille. Mitään ei varsinaisesti sattunut, mutta minusta hommissa oli vähän outo viba välillä.

"Virkistyspäivänä sen IT-osaston Jarmon syliin istuman muiden naureskellessa ja kauhistellessa ringissä ympärillä!".

Siis eikö noita tollaisia kutsuta "pikkujouluiksi"? :)

Pikkujoulut ja virkistyspäivät ovat eri asioita

Vierailija kirjoitti:

Liikunta ei saisi olla pakollista yhden asian tekemistä tunneilla. Siinä kysytään sellaisia taitoja joita joko on tai ei ole. Jos minä pelkään palloa enkä pysy yhtään perässä nopeatempoisissa peleissä niin en voi sille mitään. En voisi nyt aikuisenakaan kuvitella osallistuvani yhteenkään joukkuepeliin.

Niitä taitoja voi harjoitella. Ja se nimenomaan on sen koulun tarkoitus, oppia uutta. Koululiikunnalla on tarkoitus kehittää motoriikkaa ja peruskuntoa. 

Ihan samalla tavalla lukuaineissa pakotetaan tankkaamaan asioita jotka ei toisilta luonnostaan onnistu eikä edes kiinnosta. Jotkut on hitaita lukemaan ja tunnit ovat liian nopeatempoisia heille. Pitäisikö lukuaineita muuttaa kaikkien osalta näiden mielipahan välttämiseksi.

Itse ihmettelen sitä, miksi ala-asteella liikunnassa ei koskaan saanut sanoa "ei" johonkin pelottavaan hyppyyn tai muuhun vastaavaan. Siinähän opetetaan pienelle lapselle, että hänen "eillään" ei ole merkitystä, vaikka fyysinen turvallisuus tuntuu lapsesta sillä hetkellä uhatulta.

Tuohan sitten voi kantautua pitkälle aikuisuuteen, jos EI ei olekaan koskaan ollut ei, varsinkin kun kyse on jostain fyysisestä tekemisestä eikä mistään "ää en halua tehdä matikkaa".

Ei kai pelkoja voi pakottaa voittamaan sillä että lapsi hampaat irvessä tekee jotain suoritusta mikä tuntuu pahalta vielä jälkeenpäinkin.

Liikunnanopeilla ei ole mielestäni ollut tarpeeksi pelisilmää, että olisivat osanneet ohjata niitä pelokkaita lapsia. En tiedä miten nykyään toimitaan, tää oli vuosituhannen vaihteessa.

Pahin oli ehdottomasti aerobic. Onneksi sitä ei ollut usein.

Kaikki ne liikunnat, joita tehtiin ryhmässä ja joita arvosteltiin opettajan toimesta jonkun käpäsen paperilistan tilastojen mukaan. Heti kun uskaltauduin pinnaamaan, pinnasin liikuntatunneilta kaikilla mahdollisilla tekosyillä.  Muuten kyllä olin liikunallinen ja kotona liikuttiin paljon, joten en koe myöskään hävinneeni mitään jättäytymällä koululiikunnasta pois.

Vierailija kirjoitti:

Itse ihmettelen sitä, miksi ala-asteella liikunnassa ei koskaan saanut sanoa "ei" johonkin pelottavaan hyppyyn tai muuhun vastaavaan. Siinähän opetetaan pienelle lapselle, että hänen "eillään" ei ole merkitystä, vaikka fyysinen turvallisuus tuntuu lapsesta sillä hetkellä uhatulta.

Tuohan sitten voi kantautua pitkälle aikuisuuteen, jos EI ei olekaan koskaan ollut ei, varsinkin kun kyse on jostain fyysisestä tekemisestä eikä mistään "ää en halua tehdä matikkaa".

Ei kai pelkoja voi pakottaa voittamaan sillä että lapsi hampaat irvessä tekee jotain suoritusta mikä tuntuu pahalta vielä jälkeenpäinkin.

Liikunnanopeilla ei ole mielestäni ollut tarpeeksi pelisilmää, että olisivat osanneet ohjata niitä pelokkaita lapsia. En tiedä miten nykyään toimitaan, tää oli vuosituhannen vaihteessa.

Tämä on hyvä pointti! Nyt kun asiaa jälkeenpäin aikuisena ajattelee. Miksi arkoja, ujoja oppilaita nöyryytettiin, pakotettiin, sai tuntea olevansa huonompi kuin muut, opettajan epäsuosiossa jne. jne...miksei kannustettu, opetettu? Että saisi jonkun onnistumisen kokemuksen. Tämän ketjun perusteella kellään ei ole ollut sitä kokemusta :(

Mä VIHASIN jalkapalloa mitä ihan oikeesti pelattiin joka liikunta tunnilla, mua ei vois vähempää kiinnostaa mikään hikisen pallon perässä juoksemimen ja toinen oli jääkiekko josta sitten yläasteella kieltäydyin osallistumasta joka kerta ja menin kävelemään pururataa ympäri kun muut luisteli. En voi sietää jalkapalloa enkä lätkää. Ja kolmas oli uiminen, koko ala-asteen ja yläasteen ajan mua pakotettiin opettelemaan uimaan, en osaa vieläkään. Armeijassakin mut pakotettiin kellukkeissa uimaan stna, mutta onneksi yliluutnantti huomas viimein ettei siitä tule vi**uakaan ja sen jälkeen sain jäädä siivoamaan laivaa kun muut lähti uimaan. Nyt 35v ikää ja en osaa edelleenkään uida.

Erona liikunnan ja lukuaineiden välillä on esim. se, että vaikkapa matematiikan tai kielten kokeiden tuloksia ei ole koskaan laitettu kaikkien nähtäväksi koulun ilmoitustaululle. Eräässä koulussa jokasyksyisten yleisurheilukilpailujen tuloksista monistettiin jokaiseen kotiin vihkonen.

Lukuaineissa oppilailla on mahdollisuus saada tukiopetusta, erityisopetusta pienryhmässä tai jopa henkilökohtaisen opetussuunnitelman, jonka mukaan hänet arvioidaan. Näitä keinoja tuskin yleisesti käytetään liikunnan kohdalla.

Mielestäni vielä nykyisinkin liikunnassa keskitytään liikaa kilpailemiseen eikä liikunnanilon tuottamiseen. Jokainen voi vapaa-ajallaan harrastaa kilpaurheilua niin paljon kuin haluaa.

Moni on maininnut tässä ketjussa tamburiinin. Väitän, että useimmissa tapauksissa soittimena on ollut kehärumpu, sellainen oli ainakin meillä. Tamburiinissa on kehyksessä sellaiset metalliset helistimet, ja sitä soitetaan kädellä. Kehärumpua lyödään kapulalla, ja siinä on pelkkä kalvo eikä niitä kilistimiä.

Ekalla luokalla kun mentiin uimahalliin uimaan, puolet luokasta joutui kaupungin uimaopettajan oppiin. Tämä oli sellainen DDR:läisen mielisairaalahoitajan näköinen ja oloinen isokokoinen nainen valkoisessa kaavussa. Opetusvälineenä hänellä oli bambusta tehty silmukka joka pujotettiin rinnan kohdalle. Uidessa hän käveli altaan reunalla ja nyki voimakkaasti kahden sekunnin välein tuolla silmukalla ylöspäin ja komensi "ui kunnolla". Illalla äiti ihmetteli miksi minulla oli koko rinta viivamaisilla mustelmilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse ihmettelen sitä, miksi ala-asteella liikunnassa ei koskaan saanut sanoa "ei" johonkin pelottavaan hyppyyn tai muuhun vastaavaan. Siinähän opetetaan pienelle lapselle, että hänen "eillään" ei ole merkitystä, vaikka fyysinen turvallisuus tuntuu lapsesta sillä hetkellä uhatulta.

Tuohan sitten voi kantautua pitkälle aikuisuuteen, jos EI ei olekaan koskaan ollut ei, varsinkin kun kyse on jostain fyysisestä tekemisestä eikä mistään "ää en halua tehdä matikkaa".

Ei kai pelkoja voi pakottaa voittamaan sillä että lapsi hampaat irvessä tekee jotain suoritusta mikä tuntuu pahalta vielä jälkeenpäinkin.

Liikunnanopeilla ei ole mielestäni ollut tarpeeksi pelisilmää, että olisivat osanneet ohjata niitä pelokkaita lapsia. En tiedä miten nykyään toimitaan, tää oli vuosituhannen vaihteessa.

Tämä on hyvä pointti! Nyt kun asiaa jälkeenpäin aikuisena ajattelee. Miksi arkoja, ujoja oppilaita nöyryytettiin, pakotettiin, sai tuntea olevansa huonompi kuin muut, opettajan epäsuosiossa jne. jne...miksei kannustettu, opetettu? Että saisi jonkun onnistumisen kokemuksen. Tämän ketjun perusteella kellään ei ole ollut sitä kokemusta :(

No kun kysytään inhottavimpia muistoja, niin nuo ei varmaan kenelläkään ole sellaisia. 

Lisään edelliseen vielä, että olin koko peruskoulun ajan hoikka, eli en vihannut liikuntaa siksi että oisin ollut ylipainoinen. Vihasin liikuntaa tasapaksuuden vuoksi, liikunnan opettajat koko peruskoulun ajan halusi vain yhtä ja samaa liikuntaa kokoajan, ei yhtään vaihtelua. Kyllä alkaa muuten 9v jälkeen maistumaan liikunta puurolta. Mun liikunta numero olikin sen vuoksi aina maksimissaan 5-6 luokkaa.

Vierailija kirjoitti:

Kaikissa kouluaineissa mitataan tuloksia ja kilpaillaan. Miksi juuri liikunnassa se on pahasta?

Eihän muissa aineissa kilpailla siitä, kuka tekee kokeen nopeimmin valmiiksi.

Vierailija kirjoitti:

Itse muistan sen miten erilaista se oli tytöille ja pojille. Me pojat pelattiin aina samoja pallopelejä (futista, pesistä, korista) kun tytöt kävi kokeilemassa melomista ja surffausta yms. Oli toki heilläkin välillä pallopelejä, mutta paljon vähemmän.

Aivan. Itselläni on jäänyt liikuntaa kohtaa tosi kova kammo, vaikka nyt viisikymppisenä sitä oikein ihmettelee, että miksi en nuorempana ryhtynyt liikkumaan, omaksi iloksi ja oman kunnon takia. En vaan kyennyt koululiikunnan jäljiltä mihinkään liikuntaa muistuttavaankaan. Muistan sen helpotuksen, kun viimeinen tunti oli ohi. Ajattelin, että en kyllä vapaaehtoisesti liiku enää koskaan.

Joka tapauksessa, olin neljänneltä luokalta ylioppilaaksi asti yhden ja saman liikunnanopettajan opetuksessa. Viimeisenä vuonna jo hyvin lähellä eläkeikää oleva, vähän vatsakas mies.

Liikuntaohjelma: syksyllä pari kertaa uimassa, sitten futista, välikaudella korista, talvella jääkiekko, välikaudella koris, keväällä pesis. Cooper juostiin varmaan keväällä? Eli yleisurheiluakin oli. Tällä systeemillä mentiin toisin sanoen 9 vuotta. Joskus ehkä lukion ekalla tai tokalla luokalla käytiin pari kertaa keilaamassa siinä kohti missä olisi normaalisti ollut korista ja kerran tai kaksi pelaamassa squashia, jälleen siinä kohdassa kuin olisi normaalisti ollut korista. Liittyiköhän tämä siihen, että lukiossa sai olla maksullisiakin asioita tarjolla.

Opetusmetodi: Ne osaa jotka osaa. Kaikki tuntevat kyllä kaikkien näiden lajien säännöt, joten ei kun jakamaan joukkueet ja sitten pelaamaan. Maikka itse meni usein autoonsa kuuntelemaan radiota ja talvella lämmittelemään. Kömpelö ja epäurheilullinen oppilas kuten minä ei vaan pystynyt virittymään tällaiseen toimintaan. 

Itselläni liikuntanumero oli 7 kaikki nämä vuodet. Kutosta se ei varmaan viitsinyt antaa, koska olin käytännössä aina paikalla. Kasi taas olisi ollut liikaa, ymmärrän sen itsekin. Kymppi oli hänen mukaansa varattu "maailman parhaalle" = MM-tason suorittajalle.

Mutta lainaamaani viestiin palatakseni. Meillä oli sama homma: tytöillä oli vaikka mitä ihmelajeja kokeiltavaksi, ilmeisesti ajatuksella että jokaisella löytyisi joku laji josta tykkää.

Vierailija kirjoitti:

Se kun toin äitini allekirjoittaman lapun ettei minun tarvitse uida sillä kertaa. Luokkatoverillani oli myös lappu kotoa.

Minun vanhemmilleni soitettiin päivän ja varmistettiin, kaverin vanhemmille ei. Olin duunariperheestä, kaverini vanhemmat opettajia. Koin tilanteen todella epätasa-arvoisena ja tunsin suurta antipatiaa kyseistä eukkoa kohtaan lopun ala-asteen.

Huh nyt melkein punastuttaa. Inhosin liikuntatunteja mutta erityisesti uintia.

Muistan että lisäsin joskus johonkin lääkärintodistuksen alalaitaan, kohtaan lisätietoja, perusteluita tms. "Ei  uintia kuukauteen" tai jotain vastaavaa. Tämä siis yläasteella ja vaikka itse sanonkin, väärentämäni käsiala oli hyvin lääkärimäistä. Lääkärillä oli perus-BIC joten samanlainen kynä oli helppo saada.

Olin muissa aineissa kympin oppilas, joten väärennös meni läpi ilman sen kummempia epäilyjä.

Enää en uskaltaisi. Toivottavasti tämä yli 30 vuotta sitten tehty rikos on jo vanhentunut :D 

Urheilulliset isot pojat pilkkasivat liikkumistani. Jätin sitten sen homman siihen.

Koululiikunta ta pp oi liinkuntahaluni. Vasta kolmekymppisenä aloin liikkumaan omasta halustani uudelleen.  Muistan, että meillä pelattiin vain niitä lajeja, joita luokan suosituimmat tytöt (opettajan mielestä siis) ehdottivat opettajalle. Eli sählyä, luistelua, koripalloa ja yleisurheilua. Telinevoimistelua inhosivat kaikki. Ja se tamburiinikin oli läsnä meidän rytmiliikuntatunneilla.  Ymmärrän tamburiinin käytön, sillä voi harjaannuttaa rytmitajua, mutta telinevoimistelua ei kukaan muu tarvitse missään paitsi telinevoimistelijat. Kaikki telinevoimistelussa tulevat taidot olisi voinut oppia muussakin liikunassa. ärsytti kaikki cooperin testit ja muut "nämä on pakko oppia". En ole vieläkään tarvinnut missään esim. köydellä kiipeämistaitoja tai telinevoimistelun pukkihyppyjä tai rengaspelleilyä, millä nimellä sitä ikinä kutsutaankin. Ei ole myöskään tarvinnut käydä juoksemassa yleisurheilurataa ympäri koskaan koululiikunnan jälkeen ja pituushyppykin on jäänyt siihen, että hypin välillä lätäkköjen yli tai metsässä jonkun ojan yli.

Halusin lapsena hiihtää ja samoilla metsässä  ja suunnistaa. Pyöräilynkin opetusta olisi voinut olla, siis sellaista missä mennääon vähän syvemmälle kuin "pyöritä polkimia ja pidä pyörä tiellä". Meillä oli koulussa huikeat 2 tuntia suunnitusta. Toisella tunnilla opeteltiin kompassin käyttö ja kartan luvun perusteet, toisella testatiin taito käytännössä. Halusin myös uida ja olisin halunnut, että käytäisiin vaikka avantouimassakin joskus, mutta ei. Ei edes sillä lailla, että olisi koottu koulussa yhteen lapset, jotka haluaisivat kokeilla avantouintia ja he olisivat menneet yhden liikunnanopettajan kanssa sitten kokeilemaan sitä. Kun teimme retken naapurikaupingin uimahalliin (meillä oli uintia noin 4 kertaa lukukaudessa), niin piti aloittaa lasten altaasta, vaikka olin jo oppinut uimaan ja saanut jo ennen koulun aloitusikää luvan uida aikuisten altaassa. Piti siellä sitten leikkiä mukana, kun toiset opettelivat pysymään pinnalla. Olisi ollut kiva retkiluistella, etenkin kun meillä olisi ollut Saimaa käytössä täydellisenä retkiluisteluratana, mutta ei. Kun  koululiikunnan pitää olla masentavaa kaikilla tavoilla ja opettajan kuin  keskitysleiriohjaaja.

Telinevoimistelu. Se kieppi vielä hätäjälin meni mutta kippi ei. Mutta vedin kyllä

30 leukaa, eikä tarvinnut silmälasipäisenä poikanakaan luokan koviksia pelätä.

Koulun liikuntapäivän pyöräretkeä ei peruttu, vaikka vettä tuli taivaalta kuin esteristä. Likomärkänä jo ensimmäisen 100 metrin jälkeen, 15 kilometriä oli tarkoitus ajella. Viiden kilometrin kohdalla joku urpo ajoi takaa päälleni ja kaaduin ojaan. Uudesta vaihdepyörästäni vääntyi takarengas. Onneksi luokkakaverin mummo asui lähellä ja pääsin soittamaan sieltä isälleni, että tulee hakemaan uitetun tytön ja rikki menneen pyörän, kesken työpäiväänsä. Ei ilahtunut. 

Pitkään minulla oli juuri se mielikuva että: liikunta = joukkuepelit/pallopelit. MIKSEI olisi voinut luoda jotain vaihtelua ja monipuolisuutta? Joskus opettaja saattoi kysyä että mitä haluaisimme tehdä ja kovaäänisimmät huusivat heti vastaukseksi jonkun joukkuepelin mitä pelattiin muutenkin koko ajan joten sitä sitten taas kerran pelattiin :))

Olen kirjoittanut tähän ketjuun jo pari kertaa mutta pakko vielä lisätä koska tämä aihe on minulle ihan loputon kakkasammio.