Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Se että mut laitettiin aina maalivahdiksi, koska olin niin iso ja peitin hyvin maalin.

Riisuutuminen alasti muiden nähden suihkua varten. Uintitunnit olivat kamalinta kaikista, kun ensin piti kokonaan riisuutua ja sitten pukeutua uimapukuun, joka paljasti muotoni kaikessa suuruudessaan.

Olin koko koulun isoin oppilas, pitkä ja tuhti. Kunnon siirtolohkare, joka herätti huomiota missä ikinä vyöryikin.

Kaikki.

Ehkä eniten se, että liikuntatunneilla kiusaaminen oli sallittua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi vuosituhannen mielenterveysteko lakkauttaa koko koululiikunta. Sen tilalle voisi lanseerata harrastustunnit: kukin saisi harrastaa mitä liikuntaa tahtoisi 2h viikossa.

Miksi koulun pitäisi ylipäätään arvostella kenenkään liikkumista? Eihän vaikka syömisestäkään anneta arvosanaa.

Menisikö se kuitenkin liikunnan open ylivallaksi että hyväksyy osalta kävelyn liikunnaksi ja osalta vaatii kuulumista johonkin seuraan?

Kyllä se vaan niin on että pärstäkerroin rulettaa edelleen koulussa hyvin vahvana.

Oma lapsi suorittaa liikunnan etänä. Ei pysty menemään liikuntatunneille.

Tekee liikuntapäiväkirjaa johon liittää kuvia liikkumisistaan.

Tämä on vähentänyt lapsen kokemaa kuormitusta todella paljon.

Onneksi tämä sopii nykyiselle opettajalle. Edellisellä opettajalla ei riittänyt ymmärrys lapsen ongelmille.

Lapsella on autismi-diagnoosi ja erityinen tuki jota saa, on musiikin ja liikunnan yksilöllistäminen. Muuten pärjää koulussa oikein hyvin.

Musiikin suorittaa käymällä soittotunneilla. Hänellä on musikaalisuutta ja soittotaitoa, mutta ei pysty käymään koulun musiikkitunneilla.

80-luvun alussa pakolliset uintireissut. Mulla oli laitettu molempiin korviin putket jatkuvien tulehdusten takia. Uintia varten oli teetetty savimaiset mötit korvan sisälle tungettavaksi ja tiukka pipo päälle. Sattui ihan saatanasti enkä kuullut mitään. Vaikka lääkäri oli kieltänyt sukeltamisen, ope pakotti hakemaan renkaita altaan pohjalta. Olin tosi surkea uimaan, joten ei ollut helppoa. Tänäkään päivänä en pidä uimisesta. Kiitos Myyrmäen ala-asteen opelle!

Huutojoukkeet, olin aina viimeinen.

1-2 luokilla oli aina, jokaikinen liikuntatunti sama ohjelma. Ensin viestijuoksu tytöt vastaan pojat, pituusjärjestyksessä juostiin, tytöt hävisi aina. Sen jälkeen jalkapalloa tytöt vastaan pojat, tytöt hävisi aina. Joka ikinen viikko sama ohjelma ja sama häviö. Näin 80-luvulla. Terveisiä Ranuan ala-asteelle.

Inhottavinta oli se, että sain osakseni jatkuvaa pilkkaa hitaudesta ja kömpelyydestäni. Sekä muiden oppilaiden että myös opettajani taholta.

Esimerkiksi hiihtokilpailuihin oli pakko osallistua, vaikka en halunnut. Palkinnoksi tuli viimeinen tai toiseksi viimeinen sija joka ikinen kerta ja julkiset moitteet opettajalta palkinnonjakotilaisuudessa koko kouluni kuullen.

Liikunnallista itsetuntoani alensi entisestään joukkuelajit, joissa urheiluhullut 'kapteenit', jotka olivat aina opettajan suosikkeja, saivat itse valita joukkueensa. Yllätys yllätys, minut valittiin aina viimeisten joukossa. Tai ei tietenkään valittu, vaan jompi kumpi joukkueista oli totta kai pakotettu ottamaan minut. Ja itse olisin mieluiten ollut osallistumatta lainkaan.

Joukkuelajeja en harrasta edelleenkään. Voisin kuvitella, että ala-asteaikaiset huutelijat eivät ole muuttuneet miksikään ja pilkkaavat heikompiaan yhä tänäkin päivänä.

Meillä pienessä kyläkoulussa 1-6 luokan tytöt ja pojat samassa liikunnassa. 1-5 luokat isommat pojat kiusasivat hirveästi ja liikuntatunnit pahimpia, aina ennen liikuntatunnin alkua heittivät ja potkivat mua palloilla.

Pahin muisto kun joku heitti koripallon ihan täysillä mua päähän nelosluokalla. Ei ihme että en tykkää pallopeleistä.

Pahinta oli hiihtäminen ja erityisesti hiihtokilpailut. Tulokset laitettiin kaikkien nähtäville seinälle ja olin aina viimeinen tai toiseksi viimeinen.

Minulla oli äidin vanhat sukset kolmannelta luokalta lähtien ja ne olivat koko koulun pisimmät. Häpesin kun vanhemmat oppilaat ja opettaja kommentoi liian pitkistä suksista. Ja ladulla oli ylämäessä tosi kapea kohta, johon sukseni olivat liian pitkät, siis haarakäyntiin. Jouduin joskus ottamaan sukset pois että pääsin ylös.

En ole lukion jälkeen hiihtänyt enkä hiiidä.

Lapsia kohdeltiin massana, eikä vielä edes 1980-luvun Suomessa haluttu, että kaikkien lapsien liikuntatunnit olisivat olleet myönteinen elämänkokemus. 

Kun joku osaisi analysoida miksi suomalaiset halusivat heikompia kiusattavan? Mistä Suomeen tuli se kulttuuri, jossa huonompia liikkujia pidettiin myös arvottomimpina ihmisinä, joiden tunteista ei tarvitse välittää?

Monet ovat kertoneet myös kokeneensa suoranaista väkivaltaa koululiikunnassa, kuten jopa hukuttamisyritykset uimahalleissa. En muista varmaksi kuka julkkis kertoi tästä vain muutamia vuosia sitten. 

Vierailija kirjoitti:

Huutojoukkeet, olin aina viimeinen.

1-2 luokilla oli aina, jokaikinen liikuntatunti sama ohjelma. Ensin viestijuoksu tytöt vastaan pojat, pituusjärjestyksessä juostiin, tytöt hävisi aina. Sen jälkeen jalkapalloa tytöt vastaan pojat, tytöt hävisi aina. Joka ikinen viikko sama ohjelma ja sama häviö. Näin 80-luvulla. Terveisiä Ranuan ala-asteelle.

Mitä hittoa? Oliko opettaja kenties mies? Olikohan hänellä tavoitteena näyttää tytöille kaapin paikka vai mitä järkeä tuossa oli?

Kaikki.

Se huutojako. Kaikki lässkit, koulukiusatut ja nörtit jätettiin aina viimeiseksi. Suositut valittiin ensimmäisinä. 

Uimahallissa sai hävetä kroppaansa. Itse olin ihan superlaiha. Hävetti olla alasti. Muistan kun piti odotaa jollain penkillä altaan vieressä, että hitaimmatkin saivat vaihdettua vaatteet ja pestyä. Oli ihan superkylmä. Hampaat kalisi. 

Hiihto oli kaikella tavalla tuskaa. Itse asuin syrjäkylällä sivussa. Ekaksi piti kävellä

 sen hajoavan suksipaketin kanssa pari kilometriä. Sitten ne sukset ahdettiin taksiin, missä oli 10 muunkin sukset tungettu. Hiihto saatettiin perua, jos oli liikaa pakkasta, mutta sitäkään ei voinnut tietää milloin on peruttu ja milloin ei. Joskus saattoi turhaan raahata sen suksipaketin kouluun. Muistan yhden hirveän hiihtolenkin, missä oli hirveä alamäki ja sen jälkeen jyrkkä mutka. Kaikki kaatuivat aina siinä samassa kohdassa. Inhosin sitä. Hiihtokisoissa en välittänyt sijoituksista, kunhan sen lenkin oli vaan jotenkin kiertänyt. Ja sen jälkeen sai tulikuumaa (!) mehukattia muovimukissa. Kieli paloi.  Samat oppilaat nappasivat mitalit joka vuosi.

Olin perheestä, jossa lasten harrastamista ei pidetty kovin tärkeänä. Lenkillä sai käydä, mutta miksi suotta maksaa jalkapallotreeneistä kun pihalla voi käydä potkimassa palloa ihan ilmaiseksi?

Taitoerot alkoivat kumuloitua yläasteella. Osa treenasi ohjatusti 4-5 kertaa viikossa, ja pärjäsi muissakin lajeissa. Oma pallopelien taitotaso jäi niin heikoksi, että pelit olivat turhaa seisoskelua.

Sama homma lukiossa. Onneksi silloin sai mennä kävelemään ja jutella henkeviä muiden kaltaistensa kanssa.

Olen nykyään aktiivinen liikkuja. Pallopelit ei luonnistu vieläkään, mutta ryhmäliikunnat ja kuntosali maistuvat. Noita lajimuotoja ei 90-luvun koululiikunta tuntenut, kun piti seistä tihkusateessa kentän reunalla.

Kaikki oli hirveetä ja nöyryyttävää varsinkin pikku lapselle.

Erityisesti jäi mieleen lentopallon pelaaminen. En osannut pelata sitä yhtään. Jostain syystä koulussa käytettiin lentopallona sellaista kivikovaa palloa. Joka kerta kun sitä palloa löi sattui ihan hirveesti. Kädet ja käsivarret olivat ihan tulipunaiset lentopallon jäljiltä.  

Se kun toin äitini allekirjoittaman lapun ettei minun tarvitse uida sillä kertaa. Luokkatoverillani oli myös lappu kotoa.

Minun vanhemmilleni soitettiin päivän ja varmistettiin, kaverin vanhemmille ei. Olin duunariperheestä, kaverini vanhemmat opettajia. Koin tilanteen todella epätasa-arvoisena ja tunsin suurta antipatiaa kyseistä eukkoa kohtaan lopun ala-asteen.

Ei inhottavin mutta tavallaan huvittavin. Ala-asteella (2-3 lk) opettaja harjoitutti meillä pojilla sulkeisia ja vaahtosi että sitten armeijassakin pitää osata. Seisottiin rivissä ja tehtiin käännöksiä ennen kuin päästiin pelaamaan. Muistan vaan miten ärsytti kun olisi jo halunnut kentälle eikä kuulla käskytystä. Taaksepoistumista en muista että olisi harjoiteltu.

Lentopallo oli tosiaan karmivaa. Ranteisiin ja käsiin todella sattui, oikein verisuonia ranteissa jomotti. Kaipa me yritettiin harjoitella oikeaa lyöntiä, mutta se olis pitänyt osata tavallaan jo syntymässä. Aivan hirveetähän se oli. Syksyisessä metsässä suunnistaminen oli myös todella ankeaa ja ahdistavaa. Menihän se, kun kuuliainen lapsi olin.  Pakkasilla luisteleminen oli myös lähes rääkkäystä. Todellakin varpaita kuumotti vielä illalla. 

Vierailija kirjoitti:

Olen jo aikuinen mies, mutta itsekin ihmettelen edelleen ala- ja yläasteen liikunnanopettajan aktiivisuutta valvoa pukuhuonetta. Hänen suurin mielenkiinto kohdistui nimenomaan riisuuntumisen katseluun. Poikien opettaja oli tietysti mies. Muistan vieläkin, kun opettaja tuli suihkuhuoneeseen ja jokaisen pohjan piti pestä pippeli aivan erityisellä huolellisuudella. Esinahka piti vetää taakse opettajan katsellessa ja se pesu oli ihan keskeisintä koko liikunnassa, ellei hän sitten muuten ollut nöyryyttämässä meitä kentällä.

Näin aikuisena tajuaa, että tuohan on ihan sairasta ja iljettävää, mutta tuollaisia tyyppejä oli liikunnanopettajana 80-90 luvuilla. Toivon että nämä sairaat tyypit eivät enää nykyään pääse niihin hommiin. 

M

Lieneekö meillä ollut sama liikunnanopettaja, kun itsekin muistan sen riisumisen tarkkailun ja vähän liiankin tarkan suihkuhuoneen valvonnan. Tämä kyseinen opettaja kerran katsoi haaroihini ja totesi, että ”sinulla on kasvanut jo karvoitus”. Samaa kertoi joku nainen aiemmin tässä ketjussa.

Opettajan käytöksellä ei ole tietenkään mitään tekemistä liikunnanohjauksen kanssa, mutta näitä tyyppejä riitti, jotka saivat tyydytystä nuorten nöyryyttämisestä kaikin keinoin.

Toffeeta pelatessa multa vedettiin housut jalkojen sijasta😓

Telinevoimistelu jossa piti tehdä jotain ihme temppuja. Kerran nyrjäytin niskani ja opettaja oli jo heti perään pakottamassa minua johonki pukille. Ei muutamaan päivään kääntynyt kunnolla.

En saanut oikean kokoisia varusteita juuri koskaan, joten sukset eivät pysyneet jalassa, luistimet liian pienet ym. Uimapuku ostettu liian iso, koska kasvunvara ja nolointa ikinä keskittyä pitämään se päällä hukkumatta siinä vilautusta pelätessä. Jos ehkä olisinkin osannut jotain, niin varusteisiin tyssäsi se mahdollisuus yrittää ja liikunta tarkoitti itsensä häpeämistä ja nolaamisen pelkoa.