Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Tyttöjen ja poikien epätasa-arvo.

Tytöt tekivät joogaa ja harjoittelivat viidettä tuntia peräkkäin missä kulmassa palloa lyödään. Ihan ku ei oltais aiemmin osaattu. Samaan aikaan pojat saivat pelata jalkapalloa ja koripalloa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huutojoukkeet, olin aina viimeinen.

1-2 luokilla oli aina, jokaikinen liikuntatunti sama ohjelma. Ensin viestijuoksu tytöt vastaan pojat, pituusjärjestyksessä juostiin, tytöt hävisi aina. Sen jälkeen jalkapalloa tytöt vastaan pojat, tytöt hävisi aina. Joka ikinen viikko sama ohjelma ja sama häviö. Näin 80-luvulla. Terveisiä Ranuan ala-asteelle.

Mitä hittoa? Oliko opettaja kenties mies? Olikohan hänellä tavoitteena näyttää tytöille kaapin paikka vai mitä järkeä tuossa oli?

Opettaja oli lähes eläkeikäinen nainen.

Paritanssi, ehdottomasti. Olen pitkä nainen ja yläasteella kaikkia poikia päätä pidempi. Voi että miten se ahdisti jo viikkoja etukäteen, kun paritanssitunnit oli pelkkää pilkantekoa. Jätti niin isot traumat että meinasin vanhojentanssitkin jättää välistä, onneks kiva (ja pitkä) poika kuitenkin pyysi mua pariksi ja menin. Sain noi paritanssitraumat siinä käsiteltyä!

Omat kammokokemukseni ovat 90-luvun puolivälistä ja 00-luvun alkuun. Aikuisiällä liikunnanmaikkoja tavatessani ovat vakuutelleet kovasti että todellakaan ei ole tuollaista meininkiä enää, ei ikimaailmassa kukaan enää anna oppilaiden huutaa joukkueita itse kapteeneina, aina selitetään säännöt ja tuetaan monipuolista liikuntaa. Jostain syystä en ihan usko noita väitteitä, etenkin tuo joukkuemuodostamisperinne tuntuu elävän ainakin maakunnissa vielä vahvana. Liikunnanopettajilta tuntuu puuttuvan yleisellä tasolla empatiakyky ja ymmärrys sille että kaikki oppilaat eivät ole motorisesti lahjakkaita ja toisilla on muitakin harrastuksia kuin veren maku suussa suoritettava yleisurheilu. Olevinaan ollaan todella empaattisia ja kannustavia paperilla, mutta todellisuudessa jää pedagogiset opit narikkaan kun se huonokuntoinen oppilas ei yksinkertaisesti jaksa juosta ja liikunnanopettaja ottaa sen henkilökohtaisena loukkauksena.  

Ehkä pahimpana jäi mieleen telinevoimistelu jossa rutiininomaisesti rikottiin kehonosia kun opettaja ei mitenkään auttanut turvallisessa liikkeen tekemisessä tai edes selittänyt miten sellainen tehdään. Kun joku sitten tipahti ja loukkasi itsensä, opettajaa lähinnä ärsytti ja varmasti tuokin pullukka teki sen tahallaan. Ihme ettei kenellekään käynyt huonommin. 

Tykkäsin liikunnasta, varsinkin joukkuepeleistä, pallopeleistä ja yleisurheilusta sekä luistelusta. Inhosin telinevoimistelua, tanssia sekä steppiä, joita meillä yläasteen tyttöjen liikuntatunneilla oli noin 9 kertaa kymmenestä. Ehkä yleinen ilo liikunnasta auttoi sietämään nuokin kerrat.

Ikävin muisto liittyy kuitenkin kevään yleisurheiluun, jonka perusteella opettaja antoi numeron todistukseen. Olin juuri harrastuksessa paskonut jalkani ja saanut lääkäriltä reilun kuukauden (eli kesälomaan asti) liikuntakiellon. Lääkärintodistuksesta huolimatta opettaja vaati minua osallistumaan Cooperin testiin, muuten saisin liikunnasta hylätyn. Hän vielä arvuutteli mistä syystä liikuntakieltoni on, se luki todistuksessa latinaksi. Päätteli olevan vain pieni revähdys. No, pääsin kahdentoista minuutin aikana, hampaat irvessä, klonkattua ensimmäiseen kaarteeseen ja testin jälkeen opettaja totesi tylysti "olisin urheilijalta odottanut enemmän".

Sain kuitenkin ysin numeroksi, mutta en ainakaan tuon Cooperin perusteella.

Vierailija kirjoitti:

Kamalin liikuntamuisto on suunnistus.  Ope päätti yht´äkkiä, että mennäänkin suunnistamaan.  Kenelläkään ei ollut kumisaappaita ja rastit olivat suolla.  Kengät litimärkinä lopetin kesken ja liityin tupakkarinkiin kuusen juurelle.

Toinen juttu oli Cooperin testi.  Opettaja juoksi vierellä ja kannusti minua juoksemaan.  Vastasin hänelle, että " EN JUOKSE!",   Enkä myöskään juossut.

Cooperin testi on hyvä peruskunnon mittari. Mikset voinut edes yrittää hölkätä, testi kestää vain 12 minuuttia. Siinähän riittää, että tekee oman parhaansa, ei kaikkien tarvitse juosta yli 3000 metriä. Itsekin sanoit, että opettaja kannusti sinua, tällöin hän mielestäni toimi ihan oikein.

Telinevoimistelu.

Erityisen ahdistava oli koripallon pelaaminen. En osannut yhtään, pelkäsin palloa ja kaikki joukkuepelit herätti erittäin voimakasta ahdistusta. Se oli ihan painajaista kun niitä pelattiin jatkuvasti ja minusta tuntui etten selviä niistä liikunta tunneista. Koko koululiikunta meni ihan pilalle koska oli niin vähän sellaista mikä antoi iloa. Se oli ehdottomasti vaikein aine. Aloin jo etukäteen pelätä ja miettiä liikunta tunteja ja kuinka onnistun niistä laistamaan.

Uiminen. Kylmä uimallin vesi ja sitten teininä oli kamalaa olla nakuna muiden kanssa.

Mitäköhän liikunnassa pitäisi olla, että olisitte tyytyväisiä? Karkinsyöntikilpailijako? Vai kenties hidasta kävelyä koulua ympäri?

Inhosin joukkuelajeja ja olin niissä huono. En kestänyt luokan urheilupinkoja tyttöjä, jotka olivat rajuja, potkivat ja heittivät palloa kuin miehet. Minut valittiin aina viimeisenä joukkueisiin. Eipä motivoinut senkään vertaa sen jälkeen enää yrittää, onneksi aikuisena olen voinut valita yksilölajeja.

Vierailija kirjoitti:

Mitäköhän liikunnassa pitäisi olla, että olisitte tyytyväisiä? Karkinsyöntikilpailijako? Vai kenties hidasta kävelyä koulua ympäri?

Tulihan se möläytys sieltä.  En ryhdy selittelemään sinulle, rakas pöljäke, karkinsyöntikilpailujen, hitaan kävelyn tai pesä-lento-koripallon peluun , huutojoukkueessa aina viimeiseksi jäämisen, kömpelön oppilaan kompuroimista suksilla, luistimilla kilpailuhenkisesti  ja näiden asioiden vastakkainasettelun typeryyttä.

"Karkinsyöntikilpailu", just joo...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jo aikuinen mies, mutta itsekin ihmettelen edelleen ala- ja yläasteen liikunnanopettajan aktiivisuutta valvoa pukuhuonetta. Hänen suurin mielenkiinto kohdistui nimenomaan riisuuntumisen katseluun. Poikien opettaja oli tietysti mies. Muistan vieläkin, kun opettaja tuli suihkuhuoneeseen ja jokaisen pohjan piti pestä pippeli aivan erityisellä huolellisuudella. Esinahka piti vetää taakse opettajan katsellessa ja se pesu oli ihan keskeisintä koko liikunnassa, ellei hän sitten muuten ollut nöyryyttämässä meitä kentällä.

Näin aikuisena tajuaa, että tuohan on ihan sairasta ja iljettävää, mutta tuollaisia tyyppejä oli liikunnanopettajana 80-90 luvuilla. Toivon että nämä sairaat tyypit eivät enää nykyään pääse niihin hommiin. 

M

Lieneekö meillä ollut sama liikunnanopettaja, kun itsekin muistan sen riisumisen tarkkailun ja vähän liiankin tarkan suihkuhuoneen valvonnan. Tämä kyseinen opettaja kerran katsoi haaroihini ja totesi, että ”sinulla on kasvanut jo karvoitus”. Samaa kertoi joku nainen aiemmin tässä ketjussa.

Opettajan käytöksellä ei ole tietenkään mitään tekemistä liikunnanohjauksen kanssa, mutta näitä tyyppejä riitti, jotka saivat tyydytystä nuorten nöyryyttämisestä kaikin keinoin.

No hei miettikää miksi liikunnanmaikaksi yleensä hakeudutaan. MIETTIKÄÄ.

Pesis, telinevoimistelu, puolapuilla roikkuminen niin että otettiin aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Erityisen ahdistava oli koripallon pelaaminen. En osannut yhtään, pelkäsin palloa ja kaikki joukkuepelit herätti erittäin voimakasta ahdistusta. Se oli ihan painajaista kun niitä pelattiin jatkuvasti ja minusta tuntui etten selviä niistä liikunta tunneista. Koko koululiikunta meni ihan pilalle koska oli niin vähän sellaista mikä antoi iloa. Se oli ehdottomasti vaikein aine. Aloin jo etukäteen pelätä ja miettiä liikunta tunteja ja kuinka onnistun niistä laistamaan.

Tutun kuuloista. Jos olin kipeänä ja pois koulusta niin positiivista oli se että ei tarvinnut mennä liikuntaan. Niin pitkälle ahdistumiseni meni... Vituttaa miten paljon turhaa stressiä siitä koitui jokaiseen kouluviikkoon

Miksi liikunnanopettajat koulutetaan eri paikassa kuin tavalliset opet? Ehkä tuon koulutuksen voisi jopa lakkauttaa. Riittää jos opettaja on ihan tavallinen eikä mikään atleetti.

Omiin kauheisiin muistoihin liittyy kunujakojen lisäksi pukuhuonekiusaaminen. Minulla oli kahden tytön kanssa sellainen kolmen kriisi (toinen oli siihen saakka ollut koko ala-asteen paras ystäväni). Nämä kaksi muuta klikkiytyivät minua vastaan ja toinen joka oli vasta tullut luokkaan alkoi kiusaamisen toden teolla. Pukuhuoneessa ahdisteltiin ja vietiin vaatteita. Inhoan nykyisinkin pukuhuoneessa olemista enkä pysty luottamaan että kukaan koskaan oikeasti haluaisi olla ystäväni.

Miksi oppilaille ei voida tarjota tunneilla vaihtoehtoja jotta jokainen kokisi liikunnan iloa ja voisi valita sen mitä tekee ja mikä sopii itselle? Minusta ei tullut joukkuelajien harrastajaa pakollakaan. Liikunta tunnit menivät sivussa istuskellessa ahdistuneena.

Olihan se opettajalle helppo ratkaisu antaa oppilaiden tehdä jako ja jatkuvasti pelata jotain joukkuepeliä. Ei tarvitse paljon tunteja suunnitella. Oli ikävä aina olla se huonoin ja halveksuttu, mutta minkä sille mahtaa jos ei osaa. Olin myös pitkä ja urheilullisen näköinen, sainkin usein kuulla siitä kuinka olen huonoin tai liikunta ei kiinnosta, vaikka mahdollisuuksia olisi vaikka mihin.

Naisopettaja tuli vahtimaan suihkuhuoneeseen, että kaikki käyvät suihkussa. Käytävä oli, vaikkei olisi ollut pyyhettä, sitten vaan kuivasit käsipaperiin. Tämä tapahtui ala-asteella ehkä 4-5 luokalla. Yritin siinä sitten peitellä karvoitusta, kun muilla ei vielä ollut mitään.

"Tutun kuuloista. Jos olin kipeänä ja pois koulusta niin positiivista oli se että ei tarvinnut mennä liikuntaan. Niin pitkälle ahdistumiseni meni... "

Kyllä, sama täällä. Muistan sen että jopa yritin kerran palelluttaa itseni edellisenä päivänä että voisin olla sairaana kyseisenä päivänä jolloin on liikuntatunteja, joskus yläasteella. Liikuntatunnit oli valtava stressi.

Vierailija kirjoitti:

Mitäköhän liikunnassa pitäisi olla, että olisitte tyytyväisiä? Karkinsyöntikilpailijako? Vai kenties hidasta kävelyä koulua ympäri?

Ihan turha vihjata että kommentoijat olisivat olleet esim. ylipainoisia tai hitaita. Täällä on monet urheilua nykyään harrastavia, lapsena laihoja ja pieniä, ja niin edelleen. Tilanne ja ympäristö vaikuttaa tosi paljon siihen kokemukseen.

Varmaan täällä useimmat on suorittaneet liikuntaa yhtä hyvin koulussa kuin muutkin, mutta joku asia on jäänyt kammottavana mieleen, esim. kiusaaminen ja poissulkeminen.

Typerä provo.