Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Aivan kaikki. Sadistista touhua. Meillä myös marssittiin esivalmennuksena armeijaan. Unelmoin aina konekivääristä jolla saisin ampua liikunnanopettajan ja olisi hiljaista.

Vierailija kirjoitti:

Opettaja hakkasi tamburiinia piirin keskellä ja me tytöt juostiin ympyrää hänen ympärillän, tunnista toiseen, vuodesta toiseen, aina samaan suuntaankin. Koululiikunta 80-luvun ala-asteella.

Päässä huippasi, jano oli kova eikä päässyt juomaan vasta kuin tunnin loputtua. Miten toi oli edes sallittua?!

Olin ekaluokalla ja ollut flunssan takia pois koulusta. Kukaan ei muistanut ilmoittaa minulle, että koulussa on hiihtopäivä, jolloin tuodaan omat sukset kouluun ja kaikki tietyn matkan hiihtäneet saavat kunniakirjan.

Tulin siis kouluun ilman suksia.

Opettaja pakotti minut hiihtämään omilla, järkyttävän leveillä ja pitkillä, ikivanhoilla ja painavilla museo-suksillaan tuon määrätyn matkan.

En meinannut päästä niillä suksilla eteenpäin lainkaan, olinhan pieni ekaluokkalainen. Minua itketti, mutta yritin olla näyttämättä sitä.

Sisulla hiihdin matkan loppuun ja sitten minullekin ojennettiin tuo ”kunniakirja”. Olisi tehnyt mieli repiä se.

Opettajalta olisi voinut kysyä, menikö asia ihan fiksusti.

Vierailija kirjoitti:

Miksi liikunnanopettajat koulutetaan eri paikassa kuin tavalliset opet? Ehkä tuon koulutuksen voisi jopa lakkauttaa. Riittää jos opettaja on ihan tavallinen eikä mikään atleetti.

Omiin kauheisiin muistoihin liittyy kunujakojen lisäksi pukuhuonekiusaaminen. Minulla oli kahden tytön kanssa sellainen kolmen kriisi (toinen oli siihen saakka ollut koko ala-asteen paras ystäväni). Nämä kaksi muuta klikkiytyivät minua vastaan ja toinen joka oli vasta tullut luokkaan alkoi kiusaamisen toden teolla. Pukuhuoneessa ahdisteltiin ja vietiin vaatteita. Inhoan nykyisinkin pukuhuoneessa olemista enkä pysty luottamaan että kukaan koskaan oikeasti haluaisi olla ystäväni.

Riittäisikö sinulle myös matikan tai englannin opettajaksi joku ihan tavallinen ihminen eikä mikään matikka tai kielinörtti?

Itselleni oli alasti oleminen vaikeata. Uimahallissa sitten, opettaja sanoi, "kauheeta kun sää oot laiha". Hävetti. Inhosin omaa vartaloani pitkälle aikuisikään. 

Itse muistan sen miten erilaista se oli tytöille ja pojille. Me pojat pelattiin aina samoja pallopelejä (futista, pesistä, korista) kun tytöt kävi kokeilemassa melomista ja surffausta yms. Oli toki heilläkin välillä pallopelejä, mutta paljon vähemmän.

Olin koulukiusattu. Liikunta kiinnosti kuitenkin tosi paljon.  Huutojaoissa minut jätettiin aina viimeiseksi. Yksin seison rivissä viimeisenä. Sitten saatettiin sanoa, että te voitte ottaa ton, me ei haluta meidän joukkueeseen.  Joukkuepeleissä kukaan ei syöttänyt minulle koskaan. Jos jouduin vaihtopenkille istuin siellä koko pelin ajan, kun kukaan ei tullut vaihtoon.  Opettajaa ei kiinnostanut puuttua, kiusaamiseen ja syrjimiseen. Pamautti vaan liikkanumerokseni 5. 

Sydän särkyy näitä lukiessa. Ihan samat kokemukset kaikilla kuin minullakin. Jotenkin luulin olleeni ainoa, joka jäi aina viimeiseksi joukkuejaoissa, ja on siitä saanut traumat. Viimeiseksi jääminen on alentavaa, ei viimeistä edes "valita", hän on vaan joku jakojäännös. Muistan kun yhden ainoan kerran jäin toiseksi viimeiseksi jaoissa. No jee, mikä juhlan aihe.

Inhosin kilpailuja, tulosten mittaamista ja yleensäkin olen sitä mieltä, ettei liikunnasta pitäisi antaa numeroa lainkaan. Kasiluokalla kasvoin vuoden aikana 11 cm (!!), jep, olen 180 cm pitkä nainen, eihän siinä vaiheessa/iässä voi olla kummoista kehonhallintaa. Sitten "huonosta liikunnallisuudesta" saa huonon numeron (aina 7). Julmaa, typerää.

Kuten monilla täällä, liikuntatunnit (hiihto, uinti, telinevoimistelu...) aiheutti etukäteenkin jo suunnatonta ahdistusta, pelkoa, häpeää. Aikuisena olen nyt sitä mieltä, että on ihan väärin, että pieni lapsi/teini jää yksin tälläisten pelkojen maailmaan, yksin prosessoimaan tälläistä, ei lapsen tunnetaidot ehkä vielä edes riitä ko. asioiden käsittelyyn. On väärin että koulu/liikunta aiheutti tälläistä...traumaa!

Sivumennen sanoen, on mahtavaa olla aikuinen: Jos joku nyt käskisi pelaamaan pesistä, korista, telivoimistelemaan tai uimaan, niin voi sanoa että enpäs, en suostu :D Koulussa pelotti, ja oli pakko tehdä em. asiat. En edelleenkään osaa uida, enkä hiihtää.

Uskoin noin 43v. asti olevani kömpelö, huonoin, "ei-liikunnallinen", huono liikunnassa. Käyn jumpassa, spinningissä, joogassa, olen varsin hyväkuntoinen, ja pärjään ko. tunneilla siinä missä muutkin. Sitten tajusin, ettei nuo kouluaikoina omaksumani käsitykset liikunnnan kamaluudesta ja omasta huonoudestani enää päde :)

Suihkuun meno. Olin niin arka, että häpesin alkavia tisujani ja karvotustani. Miksi, voi miksi tätä sadismia vieläkin on .... sit laitettiin taas ällöt hikiset vaatteet takas päälle. Voitaisko toi suihku tehdä vapaaehtoisesksi. Jokaisella on kotona suihku mihin voi mennä heti kun pääsee kotiin. Ja liikuntatunnit aina viimeisellä koulutunnilla. Säästyy monelta traumalta moni.

Luokan liikuntatunti oli harmittavasti heti ruokailun jälkeen torstaisin. Täydellä mahalla ei juoksu maistunut, hernesoppa pyrki ylöspäin.

Vierailija kirjoitti:

Yläasteella, kun opettaja ei uimahallipäivänä uskonut, että minulla on oikeasti kuukautiset. Vaati saada nähdä verisen kuukautissuojan todisteeksi. Todella nöyryyttävää.

Näin vielä 2000-luvun alussa. Nykypäivänä tästä nousisi hirveä haloo.

Siis ei herranjumala!!! Aivan järkyttävää

Ala-asteella meillä oli toisinaan liikuntatunnilla erikoinen numeroleikki tyttöjen ja poikien välillä. Sama idea kuin rusettiluistelussa. Jos pariksi tuli sama tyyppi vaikka kaksi tai kolme tai neljä kertaa, niin siitä seurasi erilaisia tehtäviä kuten halaaminen, tytön piti mennä pojan syliin istumaan, pojan piti kantaa tyttöä reppuselässä jne. Muistan jännittäneeni tätä leikkiä kauheasti ja minusta oli todella vastenmielistä ja nöyryyttäävää joutua esimerkiksi koko luokan edessä halaamaan vierasta poikaa. Olin myös luokan isokokoisin tyttö ja pelkäsin aina kuollakseni, että joku joutuu kantamaan minua reppuselässä, koska ei varmasti olisi jaksanut. Tämä leikki aiheutti tietysti lasten joukossa aina kauheasti supinaa ja kikatusta ja osoittelua ja toisaalta sellaista hyi, yäk, sä joudut ton kanssa oleen -kiusaamispuhetta.

Nyt aikuisena ajattelen, että luojan kiitos tässä on tultu eteenpäin ja jo lapsille korostetaan, että todellakaan ei tarvitse mennä kenenkään pojan syliin istumaan muiden hihittäessä ympärillä, jos ei halua. Ajatelkaa, jos töissä olisi tällaista? Virkistyspäivänä sen IT-osaston Jarmon syliin istumaan muiden naureskellessa ja kauhistellessa ringissä ympärillä!

Jotenkin vähän outoja juttuja minusta opettajaltakin tällaiset, oli muutenkin sellainen että aika lähelle tunki kutosluokkalaisia tyttöjä ja piti ihmisbiologian tunnit suurella hartaudella ja perehtyen, esitteli kondomeja ja kaikkea vitos-kutosluokkalaisille. Mitään ei varsinaisesti sattunut, mutta minusta hommissa oli vähän outo viba välillä.

Yksi karmea kokemus oli yläasteella uimahallissa. Olimme kaksi rinnakkaisluokkaa uimassa. Jostakin syystä suurin osa pojista oli jättänyt uikkarit kotiin ja ties millä lupalapulla istui uimahallin katsomossa. Meidän tyttöjen piti kävellä siitä poikaporukan edestä/ohi altaaseen ja voitte kuvitella, millaisia kommentteja ja huutoja sieltä kuului. Itse olin se luokan pyöreä, silmälasipäinen tyttö ja teini-iässä todella epävarma itsestäni ja omasta kehostani, ja tuo kokemus saa minut vielä aikuisenakin raivon partaalle. En ymmärrä, miksi vieressä seisoneet liikunanopettajat eivät puuttuneet tuohon ja passittaneet poikia esimerkiksi kävelylenkille sen sijaan, että antoivat näiden törkeästi kommentoida ja tuijottaa uimaan menijöitä. Minulla taisikin sen jälkeen olla aina menkat ja maha kipeä, kun oli uintia koulusta. Vieläkin raivostuttaa tuo tilanne. 

Kaikki joukkuelajit. Varsinkin pesäpallo. Osuin kyllä palloon lyödessä, mutta pienenä ja heiveröisenä tyttönä minulla ei ollut voimaa lyödä lujaa, joten pallo ei lentänyt mihinkään. Ikävästi vain tuntui se tärähdys koko kehossa, kun pallo osui mailaan. Lisäksi jouduin aina takakentälle, enkä tietenkään saanut niitä kovia lyöntejä kiinni, sitten piti juosta palloa hakemaan ties kuinka kauas. En myöskään osannut heittää kunnolla, joten juoksin sen pallon kanssa ensin lähemmäs kotipesää ja sitten vasta heitin surkean heiton. Muut huusi, että "heitä! heitä!" Vaan kun en osannut.

Sählyn, koripallon, kaukalopallon ja jalkapallon pilasi muutamat sm-tason isokokoiset urheilijatytöt jotka otti tosissaan kaiken ja huusi ja taklasi pelatessa kovaa. Oikeasti pelkäsin liikuntatunteja enemmänkin fyysisten kuin henkisten vammojen pelossa.

Suunnistus ja hiihto oli tuskaa, koska liikuntatunnit oli sijoitettu keskelle koulupäivää, ja piti lähteä jonnekin kauas suorittamaan. Kauhea stressi ehtiikö koululle takaisin ja ettei vaan eksy. 

Asuin pienellä paikkakunnalla ja vasta kun muutin opiskelemaan isompaan kaupunkiin, löysin liikunnan ilon tanssitunneista. Nyt tykkään käydä hiihtämässäkin omaan tahtiin. Sääli kun lapsille ei anneta enemmän valinnan vaihtoehtoja, ymmärrän, että kaikkea on hyvä kokeilla, mutta totta on myös se, ettei kaikki vaan nauti esim. kilpailemisesta ollenkaan. Muistan kun meilläkin opettaja kiristi yläasteella, että jos ei osallistu koulujen välisiin kilpailuihin, niin ei voi saada hyvää numeroa. Tunnollisena tyttönä sitten jouduin osallistumaan 100 m ja pituushyppyyn. Hävetti, kun hypin niin lyhyitä hyppyjä, että toimitsija vitsaili, ettei jaksa edes mitata niitä. 

Miksi noita telinevoimistelujuttuja on edes pitänyt olla pakollisena ohjelmassa? Jos lajia harrastaa niin ei sielläkään pistetä yhtäkkiä kylmiltään tekemään haastavia juttuja ilman harjoitusta ja arvostella sen yhden yrityksen mukaan.

Meidän ope laittoo eka - tai tokaluokalla hyppäämään salin katsomosta patjalle, eli siis käytännössä seuraavasta kerroksesta (katsomon alapuolella oli liikuntavälinevarastot). Pelkästi aivan helkkaristi sitä hyppyä ja sinne silti pakotettiin, ei voinut sanoa ei.

Vierailija kirjoitti:

Ala-asteella meillä oli toisinaan liikuntatunnilla erikoinen numeroleikki tyttöjen ja poikien välillä. Sama idea kuin rusettiluistelussa. Jos pariksi tuli sama tyyppi vaikka kaksi tai kolme tai neljä kertaa, niin siitä seurasi erilaisia tehtäviä kuten halaaminen, tytön piti mennä pojan syliin istumaan, pojan piti kantaa tyttöä reppuselässä jne. Muistan jännittäneeni tätä leikkiä kauheasti ja minusta oli todella vastenmielistä ja nöyryyttäävää joutua esimerkiksi koko luokan edessä halaamaan vierasta poikaa. Olin myös luokan isokokoisin tyttö ja pelkäsin aina kuollakseni, että joku joutuu kantamaan minua reppuselässä, koska ei varmasti olisi jaksanut. Tämä leikki aiheutti tietysti lasten joukossa aina kauheasti supinaa ja kikatusta ja osoittelua ja toisaalta sellaista hyi, yäk, sä joudut ton kanssa oleen -kiusaamispuhetta.

Nyt aikuisena ajattelen, että luojan kiitos tässä on tultu eteenpäin ja jo lapsille korostetaan, että todellakaan ei tarvitse mennä kenenkään pojan syliin istumaan muiden hihittäessä ympärillä, jos ei halua. Ajatelkaa, jos töissä olisi tällaista? Virkistyspäivänä sen IT-osaston Jarmon syliin istumaan muiden naureskellessa ja kauhistellessa ringissä ympärillä!

Jotenkin vähän outoja juttuja minusta opettajaltakin tällaiset, oli muutenkin sellainen että aika lähelle tunki kutosluokkalaisia tyttöjä ja piti ihmisbiologian tunnit suurella hartaudella ja perehtyen, esitteli kondomeja ja kaikkea vitos-kutosluokkalaisille. Mitään ei varsinaisesti sattunut, mutta minusta hommissa oli vähän outo viba välillä.

"Virkistyspäivänä sen IT-osaston Jarmon syliin istuman muiden naureskellessa ja kauhistellessa ringissä ympärillä!".

Siis eikö noita tollaisia kutsuta "pikkujouluiksi"? :)

Liikunta ei saisi olla pakollista yhden asian tekemistä tunneilla. Siinä kysytään sellaisia taitoja joita joko on tai ei ole. Jos minä pelkään palloa enkä pysy yhtään perässä nopeatempoisissa peleissä niin en voi sille mitään. En voisi nyt aikuisenakaan kuvitella osallistuvani yhteenkään joukkuepeliin.

Ihmetyttää, miten monella on koulussa vahtimalla vahdittu, että liikuntatunnin jälkeen mennään suihkuun. Sellaisestakin on pitänyt oikein pakkopulla tehdä.

Meillä oli sellainen liikunnanope, joka ei koskaan tullut vahtimaan käydäänkö suihkussa vai ei. Itse huuhtelin aina vain jalat. Eihän siellä kukaan käynyt suihkussa. Ei se mitään haitannutkaan, koska liikuntatunnit olivat päivän viimeiset.

Vierailija kirjoitti:

Yksi karmea kokemus oli yläasteella uimahallissa. Olimme kaksi rinnakkaisluokkaa uimassa. Jostakin syystä suurin osa pojista oli jättänyt uikkarit kotiin ja ties millä lupalapulla istui uimahallin katsomossa. Meidän tyttöjen piti kävellä siitä poikaporukan edestä/ohi altaaseen ja voitte kuvitella, millaisia kommentteja ja huutoja sieltä kuului. Itse olin se luokan pyöreä, silmälasipäinen tyttö ja teini-iässä todella epävarma itsestäni ja omasta kehostani, ja tuo kokemus saa minut vielä aikuisenakin raivon partaalle. En ymmärrä, miksi vieressä seisoneet liikunanopettajat eivät puuttuneet tuohon ja passittaneet poikia esimerkiksi kävelylenkille sen sijaan, että antoivat näiden törkeästi kommentoida ja tuijottaa uimaan menijöitä. Minulla taisikin sen jälkeen olla aina menkat ja maha kipeä, kun oli uintia koulusta. Vieläkin raivostuttaa tuo tilanne. 

Paskoja opeja olivat. Paskoja.