Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Sillä hemmetin puomilla keekoilu ja köysissä kiipeily.

Pimeetä touhua.

Vierailija kirjoitti:

Muistan, kun poikien liikunnan opettaja kyttäsi tyttöjen juoksua tms. muuta ”pomppivaa” urheilulajia. Sairasta tämäkin.

Terveen merkki.

Liikunnan opettaja sanoi, että pitäisi alkaa kohottaa kuntoa armeijaa varten ja äitikin vihjasi, että pitäisi samasta syystä alkaa nostelemaan painoja. Lopetin siis liikkumisen ihan kokonaan. Vasta 35-vuotiaana aloin harrastamaan liikuntaa seuraavan kerran.

Varmaan se, kun oltiin pitkään totuttu, että liikkatunnit oli pelkkää pelaamista koko sen n. 1,5 h, eikä tarvinnu olla mitään verkkareita, kenkiä yms. Sitten vaihtui ope ja hän otti homman tosissaan, oli tekniikkaharjoituksia ym. ja kaikki vain odotti milloin pelataan. Pelille jäi aikaa max. puolet ajasta ja pakko oli käydä suihkussa + piti olla kaikki varusteet. Yksittäisenä muistona vielä jäi mieleen, kun kerran koripallossa ei ollut niitä väriliivejä, niin meidän joukkueen piti ottaa paidat pois (poikien).

Koko koululiikunta oli ihan paskaa, kaikki tehtiin liikunnallisesti lahjakkaiden ja pitkien ehdoilla.  Vihasin erityisesti kaikkia joukkuepelejä. Mieluiten en olisi tullut valituksi kumpaankaan joukkueeseen vaan olisin halunnut mennä yksin kävelylle. Joka ilta rukoilen noille liikunnallisesti lahjakkaille ääliöille ja opettajille syöpää. Koululiikunnan takia en ole enää koskaan harrastanut liikuntaa  enkä aio harrastaakaa vastaisuudessakaan. Tämä ilmeisesti oli tarkoitus?

Tykkäsin liikunnasta noin yleensä ja olin siinä ihan hyvä. Inhottavimmat muistot liittyy siihen, että yleensä olin viimeisimpien joukossa, kun valittiin joukkueita. Suositut valitsivat joukkueisiinsa kavereitaan, enkä kuulunut siihen lähipiiriin. Toinen ärsyttävä asia joukkuepeleissä oli se, kun jotkut suuttuivat ollessaan häviöllä ja lopettivat pelaamisen.

Onpa paljon kurjia kokemuksia. En muista yhtään kurjaa kokemusta koululiikunnasta paitsi että inhosin tylsiä venyttelyhetkiä. En veny mihinkään. En oikein välittänyt liikunnasta, mutta mut tungettiin aina kaikkiin kisoihin aina juoksusta pituushyppyyn, hiihdosta suunnistukseen. Pesiksessä ja uinnissakin olen kisannut. Muistan lähinnä ne lajit, joissa en joutunut kisoihin. Esim. taitoluistelussa sain itse valita, tulenko mukaan enkä jaksanut. Ainut oikeasti ikävä kokemus oli yläasteella, kun kiusaajani teki numeron siitä, ettei halua juosta kanssani samassa viestijoukkueessa. Mutta tämäkin tapahtui välitunnilla koulun käytävällä, ei liikuntatunnilla.

Joukkuelajeissa opettajan suosikit (aina samat tyypit) oli kapteeneja. Ja aina olin viimeisenä ”pakko-otoksena. Vähän niin kuin välttämätön paha ja kivireki muiden silmissä.

Opin olemaan hiljaa ja alisuoriutuja liikuntatunneilla. Yrittämisestä ja epäonnistumisesta seurasi pilkkaamista, ylenkatsomista ja hylkimistä.

Opettajaa ei kiinnostanut, muistan miten katse ohitti meidät, jotka emme loistaneet oikein missään.

Ei ollut intoa edes yrittää sitten.

Yhdellä yläkoulun aikaisella liikkaopella oli tapana että aina viimeiseksi jäänyt joutui punnertamaan ja arvatenkin se viimeinen lajissa kuin lajissa oli se luokan ylipainoinen oppilas. Eli joka kerta se ylipainoinen olisi joutunut punnertamaan ja samalla silmätikuksi. Opettaja suuttui kun muut aloimme vuorotellen jäämään tahallaan viimeiseksi ettei rangaistus koske aina vain yhtä oppilasta.

Kaikki joukkuepelit ja kilpailut.

Tuo joukkueiden valitseminen, joka lisäksi meni niin, etteivät sinne viimeisiksi jääneet edes heikoimmat, vaan kiusatut. Ja kapteenit alkoivat valittaa, etteivät enää halua ketään, kun jäljellä olimme vain me hylkiöt. Opettaja kuunteli vieressä ja naureskeli, eikä edes ratkaissut tilannetta. Sitten kun peli alkoi, eikä meillä vieläkään ollut joukkueita, saimme valituksen kun emme osallistuneet. Ja se kiusaaminen hävetti niin paljon, ettei kukaan meistä pystynyt kertomaan opettajalle, että muut oppilaat eivät suostuneet ottamaan meitä joukkueeseen. Vaikka olisihan se opettajan pitänyt nähdä kun oli koko tilanteen todistanut.

Tanssitunnit oli toinen. Siinä oli jokin arvonta, jolla parit määrättiin ja luettiin ensin kaikkien edessä ääneen. Niille, jotka joutuivat kiusattujen pariksi, naurettiin ja huudeltiin ääneen. Kun tanssin aika tuli, kiusattujen parit seisoivat kädet ilmassa tai juoksivat karkuun, jos opettaja pakotti esim. tanssiotteeseen, huudettiin kovaa ”hyi se koski muhun” ja vähän pahempiakin asioita. Ja lopulta kun kiusatut yrittivät pakoilla tilannetta kuka missäkin, opettajat kävivät taas huutamassa ja uhkailemassa hylkäyksellä meitä kiusattuja.

Ja lisäksi mitään ei ikinä opetettu. Ei edes sitä, miten kuntotestissä voisi saada paremman tuloksen harjoittelemalla, puhumattakaan mistään eri lajien tekniikoista.

puolapuilla piti oppia roikkumaan pää alaspäin. En osannut itse ja auttamassa oleva avustaja tms tiputti minut niskoilleni.  Trampalta piti hyppiä kroppa suorana ja jäykkänä, ilmakuperkeikkaa ei saanut tehdä koskaan.  Telinevoimistelussa oli eritasonojapuilla joku karsea temppu joka loppui johonkin volttiin, en oppinut ikinä. Uimassa heitettiin kauheat löylyt ja sinne mentiin suihkujen läpi niin että ne kylmenivät mitä pidemmälle suihkuriviä pääsi.

Tämä nyt ei todellakaan ole pahimmasta päästä, mutta avaudun kuitenkin. Minua suoraan sanottuna vieläkin harmittaa liikuntanumeroni, vaikkei se loppupeleissä ole vaikuttanut yhtikäs mihinkään.

Olen koko ikäni ollut pyöreä enkä mikään maailman liikunnallisin. Koulun liikuntatunneille tulin kuitenkin joka kerta ajoissa, aina sopivien välineiden kanssa ja vaikken suoriutunutkaan parhaalla mahdollisella tavalla, niin kovasti aina tsemppasin ja yritin kaikkea mahdollista. Liikuntanumeroni ei koskaan ollut kasia parempi, seiskankin taisin joskus saada. Sitten taas kaiken maailman uimarit, telinevoimistelijat ja koripalloilijat skippasivat puolet tunneista omien treeniensä vuoksi, eivät edes yrittäneet pärjätä muissa lajeissa kuin omissaan ja usein vain naureskelivat meille vähemmän sporttisille. Kiitoksena tästä kymppi ja liikuntastipendi.

Fiilikseni urheilua ja liikkumista kohtaan olivat todella negatiiviset pitkälle aikuisuuteen asti. Vasta nyt olen oppinut, että tärkeintä on hyvä fiilis eikä se, kuinka monta leukaa saan vedettyä.

Kun liikunnan opettaja pakotti minua näyttämään muiden edessä,miten tehdään vatsalihaksia.En saanut tehtyä yhtään ja opettaja vaan naureskeli,että eihän niitä nyt noin tehdä.

Tuli paha mieli ja enhän minä ujona oppilaana itku kurkussa uskaltanut sanoa mitään.

Samainen opettaja kiusasi minua muutenkin aina liikunta tunneilla.Pilkkasi ja naureskeli muiden edessä,miten esim. Teen jumppaliikkeitä tms.

Hiihtopäivät oli pahinta. Vieläkin menee kylmät väreet kun ajatteleekin hiihtämistä. Telinevoimistelu ja se helvetin pukkihyppely. Aina ollut arka vastaaviin aktiviteetteihin. Sählyssä ei ollut sisäliikuntakenkiä, joten maila varpaisiin tuntui aika imelältä. Vasta päälle parikymppisenä huomasin, että on sellaisiakin liikuntalajeja, jotka ovat oikeasti hauskoja ja joista voi nauttia.

En ymmärrä, miksi pitää heti alkuunsa saada lapsi vihaamaan liikuntaa pakottamalla lajeihin, jotka ei vain kaikilta luonnistu? Liikuntanumerot saisi ainakin poistaa kouluista.

Mä olen se joka aina valittiin viimeisenä kaikkiin pelijoukkueisiin. Olin se joka oli pakko ottaa, jota kukaan ei olisi halunnut. Liikuntatunnit olivat silkkaa painajaista koska mut sai aina tehdä naurunalaiseksi. Opettaja antoi ymmärtää että mua voi ihan vapaasti arvostella. Minun kuulemma olisi pitänyt mennä lääkäriin selvittämään että mikä tauti mulla on kun olen niin hidas ja kömpelö. No lopulta se tauti tuli, anoreksia ja pahana tulikin. Lihava tai edes pyöreä en lapsena ollut mutta aloin pitää itseäni lihavana, yhdistin kömpelöksi haukkumisen lihavuuteen.

Vaikka sanotaan että ei pidä uhriutua niin sairaus kuitenkin jätti muhun pysyvät jäljet. Sairastuin reilu parikymppisenä uudelleen ja tuon jälkeen en enää toipunut terveeksi. Olen laiha lapseton yli nelikymppinen nainen jonka ruokailutottumukset on niin päin peetä kun olla ja voi. Terapiaa joo, monta vuotta, mutta tilanne ei ole korjaantunut. Mulla on kroonistunut anoreksia. Saatan paastota pari vuorokautta ja sitten syön litran jäätelöä tai elän viikon vihreällä salaatilla ja kananmunilla.

Tervapata ja sen tyyppiset pelit, joissa joku saattoi jäädä hipaksi pääsemättä roolista enää pois ja nöyryytys vain jatkui ja jatkui. En tiedä, onko tuolla nimellä kaikkialla Suomessa, säännöt kuitenkin täällä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Tervapata

Kaikki tiesivät, ketkä olivat hitaita ja kömpelöitä juoksijoita. Kun kepin pudotti minun taakseni, oli luokassa vain yksi minua hitaampi, todella pienikokoinen tyttö. Yleensä säälin häntä ja koetin tiputtaa keppiä ensin muille. Mutta en minäkään loputtomiin jaksanut juosta. Kun olit hidas, niin olit hidas ja opettaja saattoi juoksuttaa sitä hidasta oppilasta niin pitkään kuin lystäsi ennen kuin vaihdettiin peliä.

Vierailija kirjoitti:

Ensin oli joku juoksutehtävä. Sen jälkeen opettaja valitsi joukosta ne, jotka hänen mielestään juoksivat parhaimmalla tekniikalla. "Parhaimmat" saivat tehdä vielä vielä kunniajuoksukierroksen opettajan ihastellessa, ja me muut katsoimme tumput suorina kentän laidalla. Mietinpä vaan miten tällaisen toiminnan pitäisi olla kannustavaa ja liikunnan iloa luovaa?

Olin ihan omasta halustani ilmoittautunut koulun urheilukilpailuissa juoksuun, jossa tulin viimeiseksi. Se ei minua haitannut, kun tiesin, etten ollut nopea juoksija. Opettaja kävi sitten maalintulon jälkeen sanomassa, että juoksen ihan väärin. Ei meillä ikinä ollut mitään tekniikkaa opeteltu, eikä opeteltu sen jälkeenkään. Että tuttua on tuo, mitä moni on sanonut, että arvostellaan asioita, joita ei ole edes opetettu.

Onko täällä muita, jotka olivat itse kapteeneina usein valitsemassa joukkueita? Mitkä fiilikset oli? Muistan kapuna kokeneeni tilanteen usein epämiellyttäväksi ja tein valintoja osin kaveripohjalla, eli valitsin ns. huonomman mutta kivan tyypin. Kerran valitsin melkein ensimmäisenä sen tyypin, joka aina valittiin viimeisenä.  Sillä ei loppupeleissä ollut niin väliä, koska joukkueet olivat aina melko samantasoisia. oli 3-4 hyvää, jotka ratkaisi pelin ja se loppuporukka ei tavallaan vaikuttavat peliin enää juurikaan. Valitsijana huomasi kyllä hyvin miten viimeisten kavereiden ilme venähti ja usein säälitti.

Vierailija kirjoitti:

Usein joukkuepeleissä mukaan tuli sääntöjä osaamattomia ja suoraan sanottuna vailla minkäänlaisia pelitaitoja. Pelin taso laski, vaikka itse monesti säälistä syötin tai heitin palloa heillekin.

No mihin nämä "osaamattomat ja taitamattomat" olisi sun mielestä pitänyt laittaa pakollisen liikkatunnin ajaksi, että te taitavat olisitte saaneet keskenänne loistaa? Voi kiesus sentään..