Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Minunkin kouluaikana koululiikunta oli jatkuvaa kilpailua.

Erityisesti muistan eräät hiihtokilpailut 4.-luokalla. Minulla oli huonot välineet, joten sukseni irtosivat koko ajan jaloista. Jyrkässä alamäessä toinen suksi lähti omille teilleen ja jouduin etsimään sitä kauan paksussa hangessa kahlaten.

Tietenkin olin viimeinen. Jokainen luokan oppilas sai palkinnon. Opettaja oli kerännyt pöydälleen erilaisia tavaroita, joista saimme kilpailun tulosten mukaan käydä vuorollamme valitsemassa. Voittaja otti itselleen kalliin Lux-saippuan. Minä sain sen, mitä kukaan muu ei halunnut, eli puolikkaan pyyhekumen.

Voisiko joku linkata sen musiikkiketjun, josta aloituksessa puhutaan?

Tämä ei varsinaisesti kuin liipaise vierestä liikunta-aihetta: olin ok liikunnassa ja voikkamaikka oli kiva ja reilun oloinen kunnes: yläluokalla jouduin leikkaukseen ja sain urheilukiellon ja siitä kouluun todistuksen. Pyysin, että saisin kävellä nekin tunnit enkä jättää kokonaan väliin. Opettajalle tämä sopi, mutta kevättodistukseen hän laskikin voikkanumeroa kahdella. Harmittaa vieläkin..

Käyttäjä38526 kirjoitti:

Näiden kirjoitusten perusteella voi todeta, että liikunnanopettajat ovat onnistuneet erinomaisesti siinä, ettei koululiikunta saanut aikaan elämänmittaista innostusta liikkumiseen.

Sen sijaan on ollut tärkeää, paljonko leukoja vetää, kuinka nopeasti sujuu cooper, tai montako juoksua tulee pesäpallopelissä.

Eihän tuossa ole mitään järkeä.

Liikunnanopet on alinta kastia.

Jouduin piiloutumaan vessaan jottei olisi joutunut menemään uimahalliin. Opettajalle ei käynyt menkat syyksi uimisesta kieltäytymiseen.

Vihasin koululiikuntatunteja. Vieläkö ne kuuluvat pakollisena opetussuunnitelmaan?

Vihasin joukkuelajeja kaikkein eniten, sillä en ollut niissä erityisen hyvä. 

Cooperin testiä vihasin. 

Hiihtoviikkoja (!) vihasin. Kerran ala-asteella tekeydyin  muka kipeäksi vähäksi aikaa. Kerran sanoin unohtaneeni sukset kotiin, en muista jouduinko ottamaan vastaan jotkut varasukset. Muistan, kuinka suksilleni naurettiin koulussa. En ollut varakkaasta perheestä eikä ollut hyviä suksia (ei olisi tosin sukset  kiinnostaneetkaan, vaikka olisi ollut mahdollisuuskin hankkia hyvät). Muistan, miten hiihtotyylilleni naurettiin. 

Yläasteella vihasin kuntotestejä, niitä joissa piti punnertaa ja tehdä vatsalihasliikkeitä muiden nähden. Yleensäkin aika moni asia liikuntatunneilla piti tehdä muiden nähden, yäk. 

Kaikkea turhuutta sitä on ihminen laitettukin sietämään. 

Vihasin joukkuepelejä ja toivoin etten olisi tullut valituksi mihinkään joukkueeseen vaan olisin saanut mennä yksikseni kävelylle. Syksyllä 2001 oli ihanaa, kun melkein kaikkien minun ryhmän liikuntatuntien kanssa sattui olemaan päällekkäin joku tapahtuma tai joku esiintyjä (tai esim. huumevalistusluento) niin moni liikuntatunti jäi väliin. Mutta seuraavana vuonna oli taas liikuntaa. Enpä oo sen koommin liikuntaa harrastanut enkä myöskään mennyt armeijaan kiusattavaksi. Yhteiskunta saa maksaa seuraukset.

Ikinä en pesiksen sääntöjä oppinut enkä edelleenkään ymmärrä miksi ne hyppi pomppi siellä pesillä ja saattoivat lähteä yhtäkkiä juoksemaan seuraavalle pesälle vaikkei maila ollut edes osunut vielä palloon.

Ala asteella pelkäsin palloja,koska jostain kumman syystä olin joku helkutin pallomagneetti,yleensä pallo osui täysillä,selkään,käteen,jalkaan tai päähän ,että näin tähtiä,pilkkuja yms jos pallo osui päähän, kukaan ei ymmärtänyt,että se sattui helkutin paljon,jos pillahdin kivusta itkuun niin ilkuttiin ja ihmeteltiin että mistä nyt taas itken.

Siksi oli näköjään isoimmilla pojilla kivaa kiusata ja ajaa mua välituntisin takaa.

Yläasteella sama juttu,ne ilkeimmät ja urheilullisimmat veren maku suussa ja kilpailu henki veressä taklasivat ja menivät agressiivisesti pallon kanssa ,oli kysymys sitten poltto,lento,jalka tai pesäpallosta.

Joukkuevalinnat kun olin viimeinen tai toiseksi viimeinen "hyi yök,me ei haluta tuota", samoin oli paritanssia yms tanssia poikien kanssa,olin se inhotus ja kuvotus ja sille pojalle naurettiin "heh, heh,sä sait tuon", sen tanssiparin silmistä paistava inho oli suuri ja just ja just suostui koskemaan.

Vuosaaren Punakiventien ala-aste talvella-74. Hiihtoa koulun suksilla, parhaat hiihti opettajan takana ja me huonot jonon hännillä. Jäätiin tietenkin jälkeen ja eksyttiin kaverini Jaana kanssa. Löydettiin takasin koululle parin tunnin harhailun jälkeen. Oli jo pimeää ja koulun vahtimestari oli vihainen kun joutui jäämään ylitöihin meitä odottaan että sukset palautetaan. Opettaja oli soittanut raivoisan puhelun meille kotiin miten huono hiihtäjä olin kun en pysynyt muiden vauhdissa. Vanhemmat haukku mut tietenkin samasta syystä ja vielä erikseen kun ruoka jouduttiin lämmittämään uudelleen yhdelle ihmiselle. Sähkö kun oli kallista. Kaiken huipuksi seuraavalla äikän tunnilla piti kirjoittaa aine aiheesta eksyin hiihtolenkillä. En ole koskaan hiihtänyt aikuisena, enkä hiihdä. Terveisiä vaan opettaja P. Pakariselle, muistan sut enkä ainakaan hyvällä.

Varmaan ala-asteella jokainen liikuntatunti. Se oli yhtä selviytymistä. Olin ujo ja arka. Olin aina viimeinen tai toiseksi viimeinen kun valittiin joukkueet. Olin huono lähes joka lajissa, paitsi luistelussa, jota harrastin. Sitä tosin ei kovin usein ollut :D Muistan elävästi kun oli koulunjuoksukilpailut. Olin oikeasti vika joka tuli maaliin, ja muistan kuinka vastassa oli naurava lapsilauma.

Onneksi oppinut nykyään nauttimaan urheilusta! Ei nimittäin hyvät lähtökohdat sille.

Vierailija kirjoitti:

Usein joukkuepeleissä mukaan tuli sääntöjä osaamattomia ja suoraan sanottuna vailla minkäänlaisia pelitaitoja. Pelin taso laski, vaikka itse monesti säälistä syötin tai heitin palloa heillekin.

Eka luokalla ärsytti, kun kouluun tuli tyyppejä, jotka eivät osanneet lukea ja kirjoittaa. Kyllä kouluun tullessa pitää asiat osata, mitään opettamista vartenhan se koulu ei ole. 

Olin lihava ja kömpelö lapsi, liikuntatunnit olivat pelkkää kärsimystä. Vasta aikuisena olen löytänyt liikunnan ilon.

Tuntui pahalta kun aika valittiin vikana tiimiin. Etenkin jalkapallossa, missä olin kuitenkin lopulta tosi hyvä, mutta en viitsinyt vaivautua muiden takia pelaamaan kunnolla kun sitä ei tunnuttu arvostavan,

Vierailija kirjoitti:

Pituushyppäys. Opettaja (väliaikainen/tilapäinen) vei kuntosalille suoraan juoksuradan viereen johon hän laittoi yhtä korkean esteen kuin hevosille, jota tyttöjen täytyi yrittää hypätä. Edes parhain urheilijatyttö ei onnistunut, kukaan ei päässyt esteen yli. Patjalle mätkähdys kerta toisensa jälkeen ei ollut hyvä tunne, tuli mustelmia ja juoksuradalla juoksevat vieraat ihmiset katselivat, osa varmaan nauroikin. Yksi tytöistä sai kotoa lapun pituushyppy kiellolle, itkun kera.

Meillä kävi samoin, tosin opettaja oli ihan vakivirassa. Mätkähdin itsekin maahan ja kipu oli kammottavaa. Mietin edelleen että saiko opettaja siitä jotain sadistista nautintoa kun katsoi lapsia satuttamassa itseään, kyllä normaali ihminen tajuaa ettei lapset saa estejuoksua suoritettua. 

Saataisko joku liikunnanopettaja kommentoimaan asiaa vai ovatko he himoliikkujina tosiaan ihan sokeita näille ketjussa kerrotuille asioille

Olin määritelmän mukaan uimataitoinen (200m) jo silloin kun koulun uimatunnit alkoivat. Jonkin syyn takia minut kuitenkin aina laitettiin tasoryhmään jossa olivat mukana täysin uimataidottomat. Koskaan ei selvinnyt mikä vika oli, kun opetus lähti ihan alkeista. Joka vuosi laitettiin sinne enkä oppinut mitään.

Vihasin kaikkea poikien liikuntaa, ja oisin tahtonu olla tyttöjen liikuntatunneilla esim. kaunoluistelemassa eikä mitään tyhmää jääkiekkoa pelaamassa :( :( :(

Ne urheilukentällä pidettävät kilpailut tai m itkä lie, missä kaikkien piti suoriutua kaikesta.  Ja tulokset kirjattiin ylös.

Kestin vielä ne juoksut ja kuulantyönnöt ym, mutta korkeushyppy, missä jokaisen piti tehdä saksihyppy tietyllä korkeudella, rima ei saanut pudota.  Juma-lauta että oli rääkkäystä meille vähän kömpelömmille tytöille.  Opettaja ei antanut kenenkään lähteä ennen kuin jokainen oli sen hypyn suorittanut, joten siinä meitä sitten muutama yritti itku silmässä saada sitä onnistumaan ja kaikki muut seisoi ympärillä huutamassa, että teidän takia tässä pitää odottaa.  Se oli silloisen elämäni nöyryyttävin kokemus.

Toinen kauhukokemus oli, kun meidät lähetettiin pienissä ryhmissä suunnistamaan koululta n. neljän kilometrin päässä olevaan metsään.  Oli aamun ensimmäiset tunnit ja syksyn ensimmäiset pakkaset, lunta ei vielä ollut.  Rastit oli kuulemma käynyt laittamassa edellisenä päivänä lukion poikien voimistelunopettaja, oma opettaja ei niitä ollut nähnytkään.  Meidän ryhmä eksyttiin sinne metsään ja jouduttiin yllättäen suohetteikköön, missä yhtäkkiä kaikille hulahti kumisaappaat täyteen jääkylmää suovettä.  Jouduttiin paniikkiin ja harhailtiin siellä metsässä vaikka kuinka kauan ennen kuin löydettiin tielle.  Opettaja ei ollut moksiskaan ja oli sitä mieltä, että laittaa meidät seuraavalla jumppatunnilla vielä uudestaan sinne metsään, koska kaikkien piti suorittaa ne rastit.   Ei sitten kuitenkaan tarvinnut enää, mutta mulle jäi siitä pelkotila, en vieläkään oikein uskalla kulkea metsässä.

Sisäliikunta tampuriinin tahdissa hyppelyä ym. ja kaarisillan teko lattialla maaten opettajan pamputtaessa kepillä mahaa nosta nosta maha ylemmäs.