Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Vierailija kirjoitti:

Tuli vielä mieleen pari asiaa kaiken muun jälkeen. Kuperkeikan teko on yksi. Lapsena toisessa koulussa ei tarvinnut lainkaan tehdä, mutta toisessa piti ja pelkäsin sen tekoa, kun en päässyt niin pieneen kerään ja tuntui kuin niskat olisivat murtuneet siinä kaikessa. Jos tätä ei tehnyt niin sitten opettaja väkisin tavallaan kuin pyöritti toista, että vaan tuli se tehtyä. Tästä tuli minulle sitten pelko ja en suostunut sitä tekemään.

Toinen hetki oli yläkoulussa, kun piti tehdä sellainen liike köysillä, että roikkui niissä pää alaspäin ja tavallaan kuin seisoi käsillään niiden köysien varassa. Patja toki oli alla, mutta olisi sieltä sitten pudonnut pää edelle jos ote olisi irronut. En tahtonut tehdä sitä, mutta opettaja tavallaan kuin väkisin taivutti muut siihen asentoon. Sanoi, että pitää kiinni, mutta kun olin siinä pää alaspäin niin hänen otteensa lipesi ja kiepsahdin sieltä jotenkin alas niin, että käteni vääntyi pahasti ja oli ihme, ettei mennyt sijoiltaan. Valitin kättä muille ja opettaja sen kuuli ja tuli lopulta kysymään olenko kunnossa.

Suunnistus oli ihan mukavaa vielä toisessa koulussa, mutta uudella paikkakunnalla en tiennyt paikoista mitään ja sen vuoksi olin hukassa ja monet kerrat olin ainoa joka ei löytänyt yhtään rastia. Tämä jatkui myös yläkoulussa ja sieltä muistuu kerta, kun opettaja laittoi minut yhteen joukkueeseen mukaan etten eksy ja tässä joukkueessa yksi joka tahtoi juosta. Niinpä hän sanoi, että jos haluat olla mukava niin me ainakin juoksemme koko ajan. Näin väkisin sitten yritin pysyä mukana, vaikka en olisi jaksanut juosta heidän perässään. Yksi tosin kysyi, että jaksatko sinä, mutta ei voinut muille mitään, vaikka mukava olikin.

Kouluista huomasin myös paljon eroja. Lapsena maaseudulla oli paljon ulkoliikuntaa. Syksyisin yleisurheilua, jalkapalloa, suunnistusta, pyöräilyä, vähän pesäpalloa rennolla asenteella, talvella taas luistelua ja hiihtoa. Välillä oltiin sisällä ja silloin sählyä, tanssia, vähän jotain voimistelua yms. En silti montaakaan kertaa muista, että olisi ollut mitään kamalaa. Olin tosin ihan hyvä liikunnassa, mutta mieluummin juuri tien jotain itse kuin olin joukkueessa. Pelkäsin aina sitä ettei kukaan ota porukkaan tai mokaan jotenkin ja häviö minun syyni.

Toisessa koulussa kaupungissa oli opettaja joka rakasti telinevoimistelua joka oli ihan vierasta minulle. Olimme melkein aina sisällä ja nämä "lajit" sellaisia joita en osannut. Myös oppilaat ilkeämpiä ja suuttuivat jos joku teki virheen. Pesäpalloa pelattiin tosissaan ja aloin kammoamaan sitä. Joukkuelajeihin olin viimeinen valinta ja ei minulle edes paljon syötetty. Eräänkin kerran ( tosin tämä jo lukiossa) juoksin koriksessa sen koko tunnin ja minulle ei heitetty palloa kertaakaan.

Olen jälkeenpäin miettinyt. Olin ehkä parempi niissä yksilölajeissa ( kuten hiihto) mitä ei enää toisessa koulussa ollut. Samoin ulkoliikunta mieleisempää kuin sisällä olo. Näin ne vähät hyvät lajit minulle puuttuivat. Liikaa sellaista notkeutta vaativaa voimistelua ja joukkuelajeja joissa kukaan ei tahtonut minua mukaan tai pelannut reilusti, että olisin saanut niitä syöttöjä. Näin sitten varmaan opettajakin ajatteli etten halua osallistua, vaikka kyseessä ei ollut se. Liikunta aika ikävää koulussa, koska et saa tehdä mitä tahdot ja jos on hyvä jossain lajissa niin voi olla, että sitä ei ole lainkaan. Joukkuelajit pilataan sillä, että kukaan ei tahdo sinua ryhmäänsä ja et tavallaan edes pääse siihen mukaan, kun ei syötetä. Minusta aika vaikeaa tälläisestä antaa numeroa.

Hei, sielukaveri, minäkin pelkäsin kuperkeikan tekemistä! Ihan sairaasti. Olin varma, että kuolen, tai ainakin halvaannun, pää rasahtaa irti. En hahmottanut kehoani ja pelotti sikana. Ehkä 1-3 kertaa tein kun oli pakko.

Sitten aikuisena löysin joogan ja harjoiteltiin päälläseisontaa. Siinä kaikkia pelottaa, et mitä jos kaatuu eteenpäin. Ohjaaja sanoi "siitä sitten vaan pyöristää niskan ja tekee kuperkeikan, niin yleensä tapahtuu automaattisesti" ja arvatkaa tuliko kylmä hiki. Olin varma, että minä en suinkaan kierähtäisi vaan kaatuisin tikkusuorana ja jäykkänä koko kehon voimalla lattiaan ja todennäköisesti murskaisin samalla edessä olevia joogeja. Moni keskusteli myös asanoista tyyliin "kyllä sitä lapsena tuli tehtyä siltakaarta ja heiteltyä kuperkeikkoja tuosta vain kumma kun enää ei onnistu" ja muut nyökyttelivät. Minä jälleen silmät kauhusta pyöreinä mietin, että olen kummajainen.

Niin et ihanaa kun on muitakin kuperkeikka-foobikkoja. Ps. jatkoin silti joogaa, vaikka en ole vielä kierähtänyt mihinkään suuntaan sitä mokomaa keikkaa. Jätän sen seuraavaan elämään.

Kymmenen kilometrin pakkokävely koko koulun voimin auringonpaisteessa hikisenä.

Toinen kamala oli kymmenen kilometrin hiihto, myös koko koulun voimin. Housuni halkesivat, kun laskin töyräältä alas koulun pihaan.

Näitä juttuja lukiessa herää kysymys, että onko liikunnanopettaja joku sadistien ja kiusaajien toiveammatti?

Itsellä myös pelkästään ikäviä muistoja koululiikunnasta. Kaikki tamburiinihyppelyt, jääkylmä ja pölyinen jumppasalin lattia, jolla jumpattiin niin selin- kuin päinmakuullakin. Eikä tietenkään opetettu mitään pelien sääntöjä. Pelkäsin kuollakseni kivikovaa koripalloa, joka teki sormiin kipeää.

Kun olin nuori, muutettiin paljon isän työn perässä ympäri Suomea. Ja todellakin huomasi, että liikunnanopettajalla oli todella iso vaikutus koululiikuntaan ja sen mielekkyyteen. Olin perus urheilullinen ja pidin liikunnasta oppiaineena.

Mutta yksi opettaja kyllä sai vihaamaan koululiikuntaa hetkellisesti (onneksi hän opetti minua vain yhden vuoden, sillä muutimme jälleen).

Oli siis 7.lk ensimmäinen liikuntatunti, ja tämä meni niin että tunnin alussa kaikki tytöt istuimme piiriin ja kerroimme mitä liikuntaa harrastimme. Tajusin myöhemmin että tämä hetki jo määritti tulevan liikunnannumeron.

Kerroin siis opettajalle, että harrastan ratsastusta (3 krt viikossa). Muistan, kuinka opettaja kysyi uudelleen minulta, että mitä LIIKUNTAA harrastan, sillä eihän ratsastus ole oikeaa liikuntaa :) Intin vastaan ja toivotin opettajan tervetulleeksi tallille kokeilemaan. (Ei ikinä tullut)

Olin aktiivinen tunneilla, 1500m juoksussa olin parhaimpien joukossa ja samoin muissakin kuntotesteissä menestyin hyvin, mutta numeroni oli silti 7 :D

Tytöt jotka harrastivat opettajan mielestä "oikeaa" liikuntalajia (mm. luistelu, telinevoimistelu), saivat numeroksi 10. Muutenkin koko liikunta oli pelkkää suoritusten mittaamista sekä kilpailua.

Kun muutettiin uudelle paikkakunnalle liikuntanumeroni oli 10, kuten ala-asteellakin oli ollut. Edelleen ärsyttää tämä kyseinen opettaja.

Vierailija kirjoitti:

Välikysymys: joko tästä on ollut juttu Ilta-Sanomissa ?

Tää on yksi harvoista ketjuista, joiden toivoisin päätyvän iltasanomien sivulle. Jospa edes yksi liikunnanope tuntisi piston sydämessään ja tulevat opet ottaisivat vinkkiä miten ei toimita.

Yksikään liikunnanope ei ole tullut puolustautumaan 😀

Miesmenkat eli touhutippa kärjessä aina uinti-liikunnassa.

Tanssi, aina sai pelätä että joutui sen lihavan tytön kanssa tanssimaan ja muutenkin inhosin tanssimista.

En muutenkaan ollut kovin urheilullinen mutteihän sitä liikuntatuntia niin vakavasti kannata ottaa. Juoksulenkit käveltiin ja hiihdossa oiottiin vähän ladun ulkopuolelta. Parempi silti kuin luokassa istuminen, paitsi tanssi.

M33

Ala-asteella jos unohti liikkavaatteet esim.verkkarit, piti sitten olla alusvaatteisillaan liikuntatunnilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina valittiin viimeisenä joukkueeseen. Koskaan opettajat ei opettaneet miten pelataan mitäkin peliä, olisi pitänyt vaan itse osata.

Sama. Myös tuo että opettaja ei opettanut mitkä on säännöt ja miten pelataan. Esim pesäpallo ei oikein avautunut minulle koko kouluaikana. Koripallo vielä vähemmän. Enkä kiusattuna uskaltanut kysyäkään keneltäkään.

Minut lähetettiin kylmiltään koulujen välisiin kilpailuihin hyppäämään korkeutta, vaikka en ollut mitenkään hyvä urheilemaan. No hyppäsin sitten tasajalkaa ja minulle naurettiin. Ihmettelivät kuitenkin miten hyppäsin niinkin korkealle tais olla 80 cm peräti.

Anteeksi mutta nauroin tälle ääneen kun tuli niin koominen mielikuva :D mikä lie aivopieru opettajalta. 

Opettaja jätti minut ja toisen tytön jälki-istuntoon, koska emme uskaltaneet tehdä kieppiä tangolla. Pelkäsin pää alaspäin tangossa olemista. Olimme siellä niin kauan, kunnes teimme kiepit. Opettaja piti meistä kiinni ja ikäänkuin pyöritti meidät siinä tangolla, jotta se tuli tehdyksi. Sen jälkeen saimme lähteä kotiin.

Poikana ihastuin liikunnanopettajaan, jonka nimi oli Börje. Hirvittävä kokemus muille sillä sain kympin liikunnasta. Olin seiskan tasoa max.

Inhosin kaikkea kilpailua ja pallopelejä ja etenkin jääkiekkoa. Mitään ei harjoiteltu vaan kaikkea alettiin vaan pelaamaan/tekemään. Jääkiekossa osa veti ylitosissaan verenmaku suussa ja osa ei osannut edes luistella. Miten sellaisesta sotkusta voi tulla yhtään mitään? Suunnistus oli ehkä ainoa laji joka oli jollain tavalla ok, koska sai kävellä rauhassa yksin metsässä eikä kukaan ollut kyttäämässä. Juokseminenkin pilattiin sillä ettei sitäkään mitenkään treenattu tai harjoiteltu, mutta keväällä oli jostain syystä cooperin testi ja taas nähtiin ketkä on ne paskimmat hitaat luuserit. Peruskoulun jälkeen en harrastanu mitään liikuntaa 10 vuoteen.

Liikunnassa pitäisi olla paljon enemmän valinnaisuutta ja tytöt & pojat jaottelun voisi lopettaa. Sählyn, jalkapallon, koriksen yms pelaajillakin olisi varmasti paljon mukavampi tunti, jos joukkueissa olisivat vain ne, jotka pelaamisesta nauttivat. Ne, jotka eivät pallopeleistä välitä, voisivat harjoitella omaa yksilölajiaan tai ihan vaan vaikka käydä lenkillä.

Kamalin muisto liikunnasta tosin on kun yläasteella liikunnan opettaja tuli aina tunnin jälkeen suihkutiloihin kyttäämään, että kaikki käyvät suihkussa. Oli alentavaa ja noloa murrosikäiselle.

Se kun lähdettiin ei enää valkattu joukkueita rivistä valitsemalla ja jouduin samaan joukkueeseen luokan koordinaatiohäiriöisten kanssa :D

Liikunnanopettajiksi hakeutuvat tietenkin ne, jotka ovat aina liikunnasta nauttineet ja siinä menestyneet. Eivät he voi ymmärtää oppilaita, jotka eivät siitä pidä. En ymmärrä, miksi liikunnasta pitää edes antaa joku arvosana. Pitäisi enemmän keskittyä siihen, että jokaiselle etsitään se liikunnan muoto, josta nauttii. Nyt kaikesta tehdään suorittamista ja kilpailua ja annetaan oikein alusta heikompien kiusaamiselle.

Mikä suomalaisia liikuntaopettajia vaivaa? Lähes kaikilla on samanlaisia ja kielteisiä kokemuksia koululiikunnasta, jotka ovat tappaneet liikunnan ilon vuosikymmeniksi. Kenties aikoinaan liikunnanopettajaksi ei ollut mitään pääsyvaatimuksia ja se suorastaan veti puoleensa luonnevikaisia?

Olen jo aikuinen mies, mutta itsekin ihmettelen edelleen ala- ja yläasteen liikunnanopettajan aktiivisuutta valvoa pukuhuonetta. Hänen suurin mielenkiinto kohdistui nimenomaan riisuuntumisen katseluun. Poikien opettaja oli tietysti mies. Muistan vieläkin, kun opettaja tuli suihkuhuoneeseen ja jokaisen pohjan piti pestä pippeli aivan erityisellä huolellisuudella. Esinahka piti vetää taakse opettajan katsellessa ja se pesu oli ihan keskeisintä koko liikunnassa, ellei hän sitten muuten ollut nöyryyttämässä meitä kentällä.

Näin aikuisena tajuaa, että tuohan on ihan sairasta ja iljettävää, mutta tuollaisia tyyppejä oli liikunnanopettajana 80-90 luvuilla. Toivon että nämä sairaat tyypit eivät enää nykyään pääse niihin hommiin. 

M

Muistan, kun poikien liikunnan opettaja kyttäsi tyttöjen juoksua tms. muuta ”pomppivaa” urheilulajia. Sairasta tämäkin.

Se, kun valittiin joukkueet ja sinut valittiin aina viimeisten joukossa.

Kaikki oli vain kelloon kyttäämistä ja suorittamista, opettajan valitsemissa lajeissa.

Minä kun tein mahdollisimman korkean sillan, niin kommentti oli: no sinäpä oletkin notkea.

Ja arvosana taas 8.

En muista, että mikään olisi ollut ikävää. Muistan, että yksissä hiihtokilpailussa pitkällä suoralla kaaduin kaksi kertaaa sukset levälleen, minua alkoi naurattamaan, takatullut kirosi. Luistelu oli kivaa, tykkäsin pelata jääkiekkoa vaikka säännöistä en tiennyt mitään. Juokseminen oli kivaa, kävin kilpailuissa ja sain mitaleita. Kaikki sisäliikunta oli kivaa. mutta UINTI - harmitti kun vesi oli kylmää, ja hiukset (värjäys) menee piloille.

joo, olen edelleen liikunnallinen 40v. Tämä on yllättävää, kyn kumpikaan vanhempani ei ollut kovin lenkkeilyä kummempaa urheilullisia