Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Vierailija kirjoitti:

Yläasteella oleva tyttäreni tuli kerran innoissaan koulusta kotiin ja kertoi, että liikuntaa oli ollut opettamassa sijainen, joka oli sanonut että kukin saa itse valita millaista liikuntaa haluaa nyt tunnin ajan tehdä.

Osa oli päättänyt pelata yhdessä sählyä, jotkut tytöt olivat venytelleet ja jooganneet yhdessä, pari poikaa oli heitellyt koreja ja oma cheerleadingia harrastava tyttöni oli muutaman samalla luokalla olevan joukkuetoverin kanssa treenannut nostoja ja heittoja. Sijainen oli itse käynyt kokeilemassa vähän kaikkea.

Kuulemma hauskin liikuntatunti ikinä, kaikilla oli ollut mukavaa. Opet voisivat ainaisen pakottamisen ja kilpailutuksen ottaa mallia tästä mukavasta miehestä joka ei edes ollut ”oikea” liikunnanopettaja.

Meillä liikunnasta tuli tämmöstä, super mukavaa oman maun mukasta liikuntaa - kun oltiin lukiossa, ja sielläkin vasta niillä valinnaisilla liikkakursseilla. Pakollisilla oli vielä mentävä "kaavan" mukaan.

Muistan kyllä peruskouluajoiltakin tämmösiä satunnaisia rennompia päiviä kun saatiin näennäisesti valita mitä tehdään, ope sano että saadaan päättää luokan kesken itse - aina ne luokan superinnokkaat jonkin lajin harrastajat oli vaatimassa just jotain lentopalloa jota ite inhosin. Oikein hyvällä tuurilla jaettiin ryhmä kahtia niin sai pelata sählyä, kivempaa.  Mutta nuo lukion vapaavalintaiset liikkakurssit <3 sai valita menikö salille, pelaamaan sulkkista tai vaikka kävelylle. Parasta!

Kilpailuviettini on ollut aina hyvin matala ja liikuntatunnit olivat sisällöltään yhdeksässä tapauksessa kymmenestä jotain kilpailua tai suoritusten mittaamista vaativia. Lisänä tähän se, että olin lihava ja kömpelö lapsi, niin liikkuminen ei koskaan ollut mitään sulavinta. Sain aika paljon haukkuja luokkatovereilta, jos kömpelyyttäni epäonnistuin jossain. Kammoksun joukkuelajeja edelleen, sillä koen ryhmän paineen hyvin negatiivisena. Sosiaaliset suhteet on muutenkin olleet aina mulle hankalia, joten yhdistettynä jatkuvaan negatiiviseen palautteeseen niin ei ihme, jos joukkuelajit ahdistaa. Yhdellä opettajalla oli jokin pakkomielle venyttelyyn. Yhdellä tunnilla hän näytti, miten vaivattomasti pitäisi saada sormet varpaisiin tai lattialla leveässä haarassa istuessa kyynerpäät lattiaan. Innostuin siitä ja venyttelin kuusi kuukautta joka ilma. Tästä huolimatta en päässyt näihin asentoihin. Sormet sain melkein varpaisiin, jos venyttelin ensin hieman ja sitten kokeilin. Aina se jäi useista senteistä kiinni.

Löysin oman liikunnanilon vasta aikuisena, kun tunnistin liikuntatavoista ja -lajeista ne piirteet, mistä pidin. Nykyään käyn kävelyllä, harrastan uintia ja vesijuoksua, youtuben kautta harrastan joogaamista sekä tanssimista (vakiot, lattarit, aikuisbaletti). Nuo eivät ole joukkuelajeja, ainoastaan uinnissa voi mitata (mitä en tee, koska ei kiinnosta), joogassa ja tanssissa liikkeiden puhtaus on se mitä tavoitellaan (hyvän olon lisäksi).

Ja näin lopuksi, edelleenkään en veny mitenkään hyvin, vaikka harrastankin joogaa. Tämä on puhtaasti ihan rakenteellinen vika. Kaksi fyssaria on sen toteanut, kun he ovat mua yrittäneet venyttää. Että in your face liikkaope, kaikki ei vaan pysty tollaseen koska geenilotto sanoi ei.

Vierailija kirjoitti:

Hiihtäminen ja luistelu. Molempiin tarvitaan vieläpä kalliit varusteet jotka joudut hommaamaan pelkästään koulua varten. Tässäkin näky ainakin ysärin alussa se, että kellä oli rahaa ja kellä ei. Toisella hemmetin kalliit Fischerit mitkä uusittu joka vuosi ja ite vedät niillä kirpparilta haetuilla Järvisen hikilaudoilla missä siteetkin menivät lättämonoihin ja suksilla ei voinut luistella ilman, että side haukkaa. Sit vielä kiellettiin hiihtämästä niillä, koska rikkovat ladut. Varmaan 1000€ nykyrahassa meni porukoilla rahaa tähän ala-asteen ylläpitämään "harrastukseen".

Oon kyl edelleen ylpeä itsestäni kun en suostunut faijan mukaan ostamaan luistimia ja suksia. Inhosin molempia lajeja ja en vain suostunut siihen vaikka faija kuinka vänkäsi, että ne on hankittava. Oli ihanaa kun sai mennä vain kävelylle kun muut joutui luistelemaan ja hiihtämään. Faijaa ehkä hävetti, jos opettaja luulee ettei meillä olisi ollut varaa ostaa välineitä.

Kerron mun äidin inhottavimman: liikkua tunnilla käskettiin kävellä Pyynikin näkötornille nuoskalumessa huonoilla sota-ajan kengillä. Lunta ei siis oltu aurattu ja sitä oli paljon.

Hän oli niin tunnollinen (ja onnellinen oppikoulupaikastaan työläisperheen tyttärenä), että ainoana käveli sinne, kuten opettaja oli määrännyt. Koulu oli Tampereen keskustassa. Aikamoinen matka auraamattomilla teillä 40-luvun alun jalkineilla.

Pesäpalloa siellä, pesäpalloa täällä, pesäpalloa joka säällä. Mitään tai tekniikoita sääntöjä ei opetetettu, eikä niitä edes noudatettu. Vihaan sanaakin pesäpallo.

Yksilöliikunta on kivaa. Harrastan sellaista liikuntaa, mitä koulussa ei ollut koskaan. 

1,5 km juokseminen yläasteella joka kevät ja syksy! Fun fact, mut valittiin melkein aina viimeisenä joukkueeseen, mutta mun mielestä se oli jotenkin huvittavaa jo silloin ala-asteella. 😀 Olen aina harrastanut urheilua, mutta joukkuelajit ja juokseminen ei ole koskaan olleet mun juttu. En myöskään ottanut pelejä kovin tosissani, joten nopeammat lapset, joilla oli parempi kilpailuvietti valittiin aina ensin. 

Pukkihyppy. Tosin melkein kaikki muukin.

Sain pesäpallomailasta päähän. Kiitos Tarja!

Ei ollu kovin kummoisia välineitä vara saada koskaan. Ei se oo pahin muisto kuiteskaan

Ylipäätään se ettei liikuntatunnilla opetettu mitään. Liikuntatunti oli todellakin vain tunti jolloin liikuttiin, ei liikunnan opetusta. Kun ei osannut heittää palloa niin ei sitä kukaan opettanut. Kun ei osannut hiihtää niin ei sitä kukaan kertonut mitä kannattaisi tehdä toisin. Kun ei osunut palloon pesiksessä niin ei sitä ainakaan koulussa oppinutkaan. Liikuntatunnit aina vaan joutui toistamaan niitä asioita mitä ei osaa ja muiden katseen alla ilman ohjausta toistamalla ei edes voinut keskittyä itse suoritukseen että olisi voinut itse huomata mitä tekee väärin. Paniikissa vaan hoiti vuoronsa niin nopeasti kuin pystyi että pääsee pois huomion keskipisteen roolista.

Joukkuelajeissa liikkaope antoi aina kahden superliikkujan valita joukkueensa, minut jätettiin aina viimeiseksi valinnassa, kun en ollut hyvä missään lajissa. Siitä tuli surulliseksi ja liikuntatunnit oli karseita..

Usein joukkuepeleissä mukaan tuli sääntöjä osaamattomia ja suoraan sanottuna vailla minkäänlaisia pelitaitoja. Pelin taso laski, vaikka itse monesti säälistä syötin tai heitin palloa heillekin.

Huh, mitä juttuja. Onnitelkaamme itseämme siitä, että kaikesta huolimatta meistä on tullut normaaleja ihmisiä, joista monet ovat myöhemmin löytäneet liikunnan ilon.

Minulle jäi kauhu alakoulun uimahallikäynneistä, joihin mentiin yhdessä koko luokka. Pojat pitivät hauskaa painamalla meidän tyttöjen päät veden alle syvässä altaassa. En ikinä unohda sitä tunnetta, jossa näen sen kapean reunan, johon voisin saada varpaani ja sitten pääni pinnan yläpuolelle, jos ylettäisin siihen. Mutta en ylettänyt, sillä päätäni painava käsi piti minua liian kaukana ja ilma alkoi loppua. Tämä toistui viikosta toiseen. Missä olivat opettajat? Eikö kukaan todella valvonut, mitä altaassa tapahtuu? Näköjään ei, ja kuinka monta meitä on, jotka ovat kokeneet saman? Siitä sain elinikäisen kammon ja minulla on vieläkin vaikeata pitää päätäni veden alla.

Minulla ei ole myöskään minkäänlaista pallosilmää, eli pesäpallossa olin aina niiden jämien joukossa, jotka valittiin viimeiseksi. Osuin pallon noin kerran kaudessa, mutta silloin kuin osuin, se lensi pitkälle. Siitä ei toisaalta jäänyt mitään traumaa, minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista kilpailuviettiä, joten niiden toisten jämien kanssa ajattelimme, että kilpailkoot ne, jotka haluavat.

Tamburiinin tahdissa piirissä juosten pelkät alushousut päällä. Olin unohtanut liikuntavaatteet kotiin ja opettaja ei antanut osallistua farkuilla ja villapaidalla. Taisin olla kolmosella. Ja kun pyyhe puuttui myös niin piti kuivata itsensä käsipaperiin

En osaa päättää henkisen ja fyysisen kivun väliltä, joten jompikumpi näistä:

-Kapteenivalinta. Jäin koulukiusattuna aina viimeiseksi ja sitten ne kaksi kapteenia alkoivat kovaa ääneen keskenään tappelemaan opettajan kanssa, onko pakko ottaa "HYI TOI YKS"  mukaan yhtään mihinkään joukkueeseen.

-Telinevoimistelu. En ole ollut koskaan kovin taipuisa ja opettaja väänsi väkisin johonkin voimisteluasentoon ja yläselästä naksahti. Selkä oli kipeä monta viikkoa.

Pesäpallo, opettaja valitsi kaksi johtajaa jotka valitsi pelaajat. Kukaan ei koskaan halunnut mua joukkueeseen koska en osunut palloon- ikinä. Hirveä meteli meistä kahdesta viimeisestä valitusta, toinen oli tosi lihava ( mun mielestä ok tyyppi) ja minä joka en osu mihinkään.

Outoa oli se, että voitin aina kaikki juoksukilpailut ja ope laittoi mut aina ankkuriosuudelle koska tiesi että voitan vaikka lähtisin takaa-ajoon.

Kyläkoulussa opettaja Antti onnistui tappamaan kaiken ilon liikunnasta. Ei varmaan tänä päivänäkään tajua, miten paska ope oli.

Muistan toivoneeni että käsi menisi poikki tai jotain että saisin istua vaan vaihtopenkillä. Aika sairasta.

Tämä ei ollut suinkaan ahdistavinta mutta minulle äärimmäisen turhauttavaa oli tylsyys. Olin ihan kuolettavan tylsistynyt melkein kaikilla liikuntatunneilla. Laskin päässäni sekunteja, muodostin niistä minuuttijonoja ja jossain vaiheessa aloin kirjoittamaan tarinoita pääni sisällä jotta aika kuluisi paremmin. En saanut juuri koskaan palloa peleissä enkä pärjännyt isompien kanssa joten pyörin kentällä ihan turhana ja yritin näyttää siltä että teen jotain.

Olisin kaivannut edes vähän useammin jotain luovuuden käyttöä. Mutta kun ei. Ehkä kerran vuodessa tehtiin ns. temppurata tai jotain ja se oli tosi hauskaa mutta sitä hupia ei kauaa kestänyt vaan sen jälkeen lopputunti piti pelata taas jotain iänikuista joukkuepeliä.

Koko kouluajan joka syksy pian koulun alettua järjestetyt koko koulun yhteiset liikuntakisat, joissa jokaisen luokka-asteen oppilaat kilpailivat keskenään tytöt ja pojat erikseen. Lajeina oli muistaakseni pituushyppy, 60 metrin juoksu ja kuulantyöntö. Joka vuosi oppilaiden tulokset laskettiin ylös ja koulun käytävällä julkaistiin paperit, joissa oli jokaiden luokan oppilaiden sijoitukset parhaiten pärjänneestä huonointen pärjänneeseen. Minun nimeni oli joka vuosi viimeisenä eli olin joka vuosi luokka-asteeni huonoiten kisoissa pärjännyt oppilas mistä kiusaajani saivat hyvän aiheen kiusata ja pilkata minua.

Joukkuepelit ja se kuinka minut aina valittiin joukkueeseen viimeisenä. Muiden minun joukkueen oppilaiden pettymys kun he joutuivat ottamaan minut joukkueeseen ja heidän äänekkäät valitukset aiheesta opettajan kuullen. Mjiden oppilaiden minuun kohdustuva pilkkaaminen kuinka huono olin kaikissa lajeissa ja jos joukkueeni hävisi, niin se oli aina minun vika minkä muut toivat äänekkäästi esille raivoten minulle aivan kuin häviö olisi ollut maailmanloppu. Taas opettaja kuuli ja näki kuinka minua kohdeltiin mutta ei puuttunut mitenkään ilmiselvään kiusaamiseen ja syrjintään. Ujona ja pelokkaana en itse uskaltanut puolustaa itseäni.

Lisäksi myös pilkka jota sain kuulla kun en pärjännyt liikunnassa ja käsitöissä hyvin. Ne olivat monen pojan mielestä ilmeisesti tärkeimmät asiat koulussa ja kun en niissä pärjännyt niin olin heidän mielestään luuseri. Se heitä ei kiinnostanut lainkaan, että pärjäsin esim. matematiikassa, äidinkielessä, kielissä, historiassa ja muissa lukuaineissa todella hyvin. Liikunta ja käsityöt olivat todistuksessa lähes aina kuusi mutta lukuaineissa numero oki yleensä 9, joskus myös 10.

Kotikunnassani pidettiin uimakoulua joskus 60-luvun lopulla. Itseasiassa näillä "uimakoulun opettajilla" ei ollut mitään tietoa uimisen opettamisesta. Kuin ei myöskään mitään ammatillista osaamista hengenpelastuksesta. Sain uimamaisterin todistuksen siitä, että uskalsin hypätä sillalta alas järveen ehkä noin viisi metriä.

Tyttöjen liikunnanopettajana oli kouluttamaton maanviljelijän vaimo, joka oli voittanut hiihtokilpailuja paikallistasolla.

Hän opetti aivan väärin ergonomian unohtaen tyttöja erilaisia liikkeitä tekemään. Sain tuolloin selkävamman.