Lue keskustelun säännöt.
Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?
Tuon musiikkiketjun innoittamana. Minut koululiikunta sai vihaamaan urheilua vuosiksi ja vasta aikuisena löysin liikunnallisen puoleni. Kaikkea piti mitata ja kaikesta kilpailla aina. Yksi pelko oli hiihtokilpailut, yksi huutojako, pesiksen ajolähtö jne.
Kommentit (1860)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usein joukkuepeleissä mukaan tuli sääntöjä osaamattomia ja suoraan sanottuna vailla minkäänlaisia pelitaitoja. Pelin taso laski, vaikka itse monesti säälistä syötin tai heitin palloa heillekin.
No mihin nämä "osaamattomat ja taitamattomat" olisi sun mielestä pitänyt laittaa pakollisen liikkatunnin ajaksi, että te taitavat olisitte saaneet keskenänne loistaa? Voi kiesus sentään..
Minä olisin ainakin hyvin mielelläni lähtenyt vaikka lenkille tai pyöräilemään noiten pallopelien ajaksi. Olisi osaavilla pelaajillakin ollut mukavampaa kun minä ja muut, joita ei kiinnosta, ei oltaisi oltu tiellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se, kun olisi pitänyt kiivetä narua ylös. Meillä ei ollut koskaan kotona ruokaa, niin mulla oli siitäkin johtuen heikot käsivoimat.
Hiihtäminen Helsingin "talvessa" vesisateella jään päällä. Latukin oli täynnä hiekkaa ja havunneulasia. Piti kuitenkin hiihtää kun 1930-luvulla syntynyt liikunnanopettaja halusi ylläpitää tämän jalon liikunnanmuodon taitoa.
Pesäpallo koska minut pakotettiin aina siihen ihan eteen tulilinjalle.
Sain elinikäiset traumat.
Hiihtäminen.Vihaan sitä vieläkin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koulussa opetettiin minua erittäin tehokkaasti vihaamaan kaikkea urheilua. Vihaan myös urheilun katsomista. Pyöräilin joka päivä kouluun 3km ja takaisin. Olisin urheilutunnin aikana mennyt mieluummin kävelemään, kuin pelaamaan jotain typerää jalkapalloa tai jääkiekkoa. Ei kelvannut.
Nykyisin teen erilaisia TV-, elokuva- ja mainoskuvauskeikkoja ja nauran usein, että minulle pitää maksaa siitä, että katson jotain urheilua. Niin minulle on maksettukin. Olen muutamia kertoja ollut "katsomassa" jotain typerää jääkiekkoa tai jotain. Joka kerta olen nauranut tilipäivänä, että taas tuli tienattua urheilun katsomisesta ja jotkut tekee sitä ilmaiseksi.
Polvi meni yläasteen ensimmäisellä tunnilla sijoiltaan kun piti tehdä venytyksenä spagaatti, ja siitä sitten alkoi kolmen vuoden riemu. Kun palasin takaisin liikuntatunneille, olisi opettajan pitänyt antaa minulle erikseen ohjeita, muttei antanut. En voinnut osallistua Cooperiin tai muihin testeihin, joten numerot olivat 6--7. Myöhemmin minulla todettiin tule-sairaus, joka löytyi osittain sijoiltaan menneen polven ansiosta, mutta opettaja ei meinannut uskoa, että minulla on kyseinen sairaus. Vanhemmat taistelivat rehtorin ja liikunnanopettajan kanssa, ja vihdoin sain viettää liikuntatunnit apuopettajan kanssa, jolloin teimme minulle sopivia harjoituksia, mutta tämä tapahtui vasta 9. luokalla.
Viha liikunnanopettajaa kohtaan on vielä suuri, inhosin sen takia myös lukion liikuntaa ja polvi ei koskaan kunnolla parantunut. Ennen tapaturmaa rakastin liikuntaa ja olin siinä hyvä.
Muistan myös kerran, kun eräs luokkalainen kysyi, että miksi olen paritehtävässä yksin niin ope siihen vastasi: "Koska hän on sairas ja me olemme terveitä". Kiitos ope, antoi kyllä boostia minun itsetunnolle ja kehonkuvalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko täällä muita, jotka olivat itse kapteeneina usein valitsemassa joukkueita? Mitkä fiilikset oli? Muistan kapuna kokeneeni tilanteen usein epämiellyttäväksi ja tein valintoja osin kaveripohjalla, eli valitsin ns. huonomman mutta kivan tyypin. Kerran valitsin melkein ensimmäisenä sen tyypin, joka aina valittiin viimeisenä. Sillä ei loppupeleissä ollut niin väliä, koska joukkueet olivat aina melko samantasoisia. oli 3-4 hyvää, jotka ratkaisi pelin ja se loppuporukka ei tavallaan vaikuttavat peliin enää juurikaan. Valitsijana huomasi kyllä hyvin miten viimeisten kavereiden ilme venähti ja usein säälitti.
Toivoni ihmiskuntaan on elpynyt kun luin tämän. Empaattinen kapteeni :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usein joukkuepeleissä mukaan tuli sääntöjä osaamattomia ja suoraan sanottuna vailla minkäänlaisia pelitaitoja. Pelin taso laski, vaikka itse monesti säälistä syötin tai heitin palloa heillekin.
No mihin nämä "osaamattomat ja taitamattomat" olisi sun mielestä pitänyt laittaa pakollisen liikkatunnin ajaksi, että te taitavat olisitte saaneet keskenänne loistaa? Voi kiesus sentään..
Minä olisin ainakin hyvin mielelläni lähtenyt vaikka lenkille tai pyöräilemään noiten pallopelien ajaksi. Olisi osaavilla pelaajillakin ollut mukavampaa kun minä ja muut, joita ei kiinnosta, ei oltaisi oltu tiellä.
Minäkin ja jääpallopelin sijaan olisi ollut kiva vaikka luistella vapaamuotoisesti pienempää kenttää edestakaisin.
En ikinä tajunnut että mitä väliä jollain "pelin tasolla" on tavallisella peruskoulun liikuntatunnilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Usein joukkuepeleissä mukaan tuli sääntöjä osaamattomia ja suoraan sanottuna vailla minkäänlaisia pelitaitoja. Pelin taso laski, vaikka itse monesti säälistä syötin tai heitin palloa heillekin.
Sinä! Olisit ollut syöttämättä, etkö nähnyt kuinka esitin, että katselen taakseni, viereen, kävelen selin sinuun ja siihen s*tanan palloon?! Minä en siis pitänyt pallopeleistä, enkä edes yrittänyt pelata. Yritin olla joutumatta pallon eteen, mutta aina joskus se tuli kohdalleni vaikka yritin KOKO pelaamisen ajan keksiä kaikkea tyyliin "pitää polvistua korjaamaan sukkaa" ettei joku helkutin pölkkypää heittäisi sitä palloa minulle!!!
Olisit tunkenut säälisi jonnekin missä sille olisi ollut tarvetta, esim. sydämeen tai aivojen otsalohkoon ;D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välikysymys: joko tästä on ollut juttu Ilta-Sanomissa ?
Tää on yksi harvoista ketjuista, joiden toivoisin päätyvän iltasanomien sivulle. Jospa edes yksi liikunnanope tuntisi piston sydämessään ja tulevat opet ottaisivat vinkkiä miten ei toimita.
Samoin. Ja ne ilkeät kaverit, jotka pilkkasivat toisia. Tässä ketjussa on kyllä ollut niitä kivojakin urheilullisia, hatunnosto heille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin aina se joka valittiin vikana joukkueeseen. Tää oli ysärillä. Vielä myöhemmin kun työskentelin 2010-luvulla koulussa näin kun opettajat harrasti sitä samaa jakoo. Luulin että siitä piti luopua, kun sehän vaan ruokkii kiusaamista ja syrjintää, mutta opettajien mielivallalla ei ilmeisesti ole rajaa.
Itse harrastan liikuntaa ja olen sitä harrastanut peruskoulun loppumisen jälkeen koko ajan ja kohta nelikymppinen. Vika ei ollutkaan minussa.
Kävin koulua ensimmäiset kuusi vuotta pienessä kyläkoulussa, jossa ei ollut liikuntasalia. Kaikken typerin liikuntamuoto tytöille oli juosta ja hypellä ympäri luokkaa voimistelupuku päällä opettajan lyödessä tahtia tamburiinilla. Ikkunasta näki, kun pojat pelasivat ulkona jalkapalloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se (onneksi) ainut kerta kun meillä oli yläasteella paritanssia yhdessä poikien ryhmän kanssa. Parit arvottiin siten että pojat asettui rinkiin ja tytöt käveli ringin ympäri ja satunnaisessa kohdassa tyttöjen kävely stopattiin. Mun kohdalle sattui eräs suht suosittu poika, joka katsoi mua päästä varpaisiin sellaisella "joo en varmana tanssi ton kaa :D" -ilmeellä ja lähti kävelemään sivulle. Mut sitten laitettiin harjoittelemaan tanssiaskelia yksinään muiden parien viereen minkä koin todella nöyryyttäväksi, kiva siinä katsella muita tyttöjä jotka tanssii poikien kanssa ja miettiä että oonko mä tosiaan niin oksettava.
Joukkueisiin jako oli ihan sairasta ja perustui jotenkin oudolla tavalla siihen, että opettaja päätti suosia muutamaa, jotka sai aina tehdä nuo valinnat. Nämä sitten halusi suosia joitain ja näpäyttää joitain. Siinä se, ei ollu tietoakaan mistään liikuntaan tai urheiluun liittyvästä. Jos tää valitsijatyyppi oli kade sporttiselle, niin se jätti just sen valinnoissa vikaks.
Ennen Cooperintestiä oli 1.000m juoksu ja se on aikamoinen maitohappotesti. Inhosin yli kaiken.
Yksittäisenä juttuna epämiellyttävänä on jäänyt mieleen oppikoulun alaluokkien aikainen liikuntapäivän metsäretki. Märkä keli ja vaakasuoraan tullut räntäsade pikkukengissä ja liikuntaan muutenkin soveltumattomissa normivaatteissa.
Vierailija kirjoitti:
Ennen Cooperintestiä oli 1.000m juoksu ja se on aikamoinen maitohappotesti. Inhosin yli kaiken.
Yksittäisenä juttuna epämiellyttävänä on jäänyt mieleen oppikoulun alaluokkien aikainen liikuntapäivän metsäretki. Märkä keli ja vaakasuoraan tullut räntäsade pikkukengissä ja liikuntaan muutenkin soveltumattomissa normivaatteissa.
Meillä oli välillä liikuntapäivä, jolloin mentiin katselemaan koulujen välisiä yleisurheilukisoja ym. Aina joku 5 astetta lämmintä, sadetta ja käytiin vuorotellen urheilukentän yleisövessassa laskemassa lämmintä vettä käsille kun meinas mennä tunto. En tajua miks me ei koskaan oltu oikeanlaisissa vaatteissa. Opet/vanhemmat ei tajunneet että tulis kylmä? Ei kai ala-astelapsi osaa pukea jotain monen tunnin ulkona istuskelua tai seisoskelua varten...
Leuan vetäminen ja köyttä pitkin kiipeäminen. Ei sujunut ikinä!!
60-luvun ruma sininen voimistelupuku yllä juokseminen tamburiinin tahdissa ympyrää jumppasalissa. Olin laiha lapsi mutta silloin tunsin itseni satakiloiseksi kömpelöksi hirviöksi, jonka jymisevät askeleet soivat vieläkin joskus korvissani. Miten se pukukin oli niin helkkarin ruma. Ei auttanut yhtään, että kaikilla oli samanlaiset.
Aivan ihanaa solidaarisuutta teidän luokalta! <3 Toivottavasti tuolla tavalla on toimittu muuallakin. Monissa paikoissa kun liikuntatunnit näyttävät olevan se paikka, jossa kiusaajat saavat parhaat välineet kiusaamiseensa ja käyttävät tilaisuuden myös hyväksi. Muun muassa omassa koulussani oli näin.