Kateelliset! Teettekö asioiden "uudelleenkirjoitusta" päässänne ?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostavaa kuulla tällaisesta keinosta lievittää kateutta. Kyse on siis siitä, että haluaa nähdä todellisuuden tavalla, jonka pystyy hyväksymään? Oletko ikinä leikitellyt ajatuksella, että mitäpä jos olisikin ihan ok, jos toisella menee paremmin kuin itselläsi? Että se olisi aivan hyväksyttävä totuus? Ainakin niin kauan kuin se ei ole itseltäsi suoraan mitenkään pois. Ainahan eri ihmisillä on erilaiset elämät ja joidenkin elämä on pakosti "parempaa" kuin toisten, mutta tyytyväisiä voivat olla muutkin kuin ne, joilla menee kaikista "parhaiten".

Hyvä kysymys ja minuakin kiinnostaa, että miten ap suhtautuu ajatukseen, että joku vaan kertakaikkiaan ON joissain asioissa parempi kuin hän?

Mä kommentoin yllä, että en ole juurikaan kateellinen ja minulle on ihan helppoa ja luonnollista myöntää, että muut ovat minua parempia eri asioissa.

Onko sellainen siis ihan mahdotonta ap:lle? Miksi pitäisi olla itse aina paras?

Tämä on hyvä pointti, koska tuo juuri on kateuden ydintä. Muiden kauneus, lahjakkuus tai muut hyvät asiat ovat elämän realiteetti, joka yleensä käsitellään jo lapsena. Kateellinen on ikään kuin jäänyt pikkulapsen tasolle tässä asiassa, kun hän ei halua hyväksyä sitä, ettei kaikki mene "tasan". Eivät onnenlahjat eivätkä mitkään muutkaan asiat. Sen vuoksi hän pyrkii tuhoamaan ajatuksin ja teoinkin muiden hyvän aivan kuten pikkulapsi, joka rikkoo hienomman hiekkakakun. 

Ikävintä kateudessa on se, että kateelliset yleensä tekevät tekoja, jotka vahingoittavat muita, heidän mainettaan tai itsetuntoaan esimerkiksi. Siksi kateus ei useimmiten ole "vain tunne", vaan se johtaa myös tekoihin, jotka naamioidaan kritiikiksi tai jotenkin muuten pyritään oikeuttamaan pahantahtoinen juoruilu yms. 

Mulla on elämässä silleen, etten koe, että asiat menevät ”tasan”, vaan että mulla on monia ihmisiä pajon paremmin. Ei toki kaikessa, mutta niin monessa asiassa, ettei ole mitään järkeä olla katellinen jos jollain muullakin on asiat hyvin. Sehän on vain ihanaa! Olisi kurjaa olla ainoa, jolla on asiat hyvin.

En siis usko, että kateudessa on kyse harmituksesta, etteivät asiat mene tasan, vaan harmi siitä, että itse kokeeolevansa kaikessa se, joka on yleisen hyvä-tason alapuolella.

Kyllä, tästä juuri kroonisessa kateudessa on kyse, omasta kokemuksesta ja tunteesta, mikä ei ei pidä lainkaan yhtä realiteettien kanssa välttämättä. Kun kokemus omasta alamittaisuudesta on kaiken pohjana, on motiivi pyrkiä alentamaan muiden arvoa mitätöimällä ja puhumalla pahaa, minkä kateellinen usein oikeuttaa rationalisoimalla kateutensa "tasan"- ideologialla. Minulle olisi kuulunut se mikä toisella on, vaikka elämä ei vain ole kenellekään mitään velkaa. Elämä on epäoikeudenmukaista ja sattumanvaraista välillä ja se alkaa jo geeneistä. Kateellinen usein oikeuttaa oman kateutensa pukemalla sen kokemansa epäoikeudenmukaisuuden piikkiin, mutta useimmiten ne selitykset ovat vain hänen omaa fantasiamaailmaansa, mitä ap hyvin kuvasikin.

Siinä ap on todellinen poikkeus, että hän ymmärtää näkevänsä muut oman kateutensa vääristäminä. Joku kirjoitti melko tylysti, mutta paikkansapitävästi, että kateellisella ei ole mitään asemaa ottaa tuomarin roolia muiden elämään nähden. Sellaisen hän kuitenkin ottaa, esittäen asiat vääristeltyinä ja valheellisina tukeakseen omaa itsetuntoaan. Tämä käytöstapa on narsismia puhtaimmillaan. 

Kateudesta ei kenelläkään tutkijalla ole myönteistä sanottavaa. Se todella on hyvin synkkä taipumus, johon vain osalla ihmisistä on taipumus. Ei siis pidä paikkansa se, että kaikki olisivat kateellisia. Kateudessa ei ole mitään hyvää, koska se ei jää ajatusten tasolle. Kateellinen itse ei kuitenkaan useimmiten ymmärrä motiivejaan ja tekojaan eikä ota pahoista puheistaan vastuuta. Hän katsoo olevansa oikeutettu tuomaan esille "totuuden" kadehtimistaan ihmisistä ja aika usein monista muistakin. Kateus ja narsismi ovat lähellä toisiaan, ja jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että ne ovat sama asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika kylmää kyytiä tuolee nyt tuolta kommentoijalta, joka kirjoittaa pitkästi ja moni muukin on aika tylyn tuntuinen. Minusta kateus on tosi tavallista ja ap on varmaan aika älykäs, koska pystyy tuollaisella keinolla tyynnyttämään itseään ja analysoimaan tilannettaan. Olen tehnyt samantapaista, ja joissain tilanteissa se on minusta ihan hyvä psyyken suojautumiskeino, kunhan ei mene liian pitkälle eikä haittaa sillä toisten elämää. Aika erikoinen piirre tuossa on se, että tällä tavalla kadehtivaa ihmistä saatetaan pitää myös tosi empaattisena ja hyvänä tyyppinä, vaikka hän vain salaa kaivelee toisista ihmisistä jotain puoliksi kuviteltuja heikkouksia.

Esimerkki omasta elämästäni on se että perheelläni on ollut kovia koettelemuksia ja olemme lisäksi vähävaraisia. Meillä ei ole hienoa taloa tai autoa tai sen tapaisia asioita. Monet tuttuni leveilevät niillä ulkoisen menestyksen merkeillään, joita en voi koskaan saada. Sen sijaan, että alkaisin murehtia sitä, että minulla ei ole hienoa autoa, ajattelen, että minulla on jotain parempaa (henkistä ja sisäistä onnea, hyviä ihmissuhteita, onnellinen koti) ja jos ne rikkaat tietäisivät millaista minun elämäni on, he vaihtaisivat siihen silmänräpäyksessä. Mitään pahaa ei ole mielestäni siinä, että ajattelen näin joskus mielessäni. Ja jos vaikka joskus heitän miehen kanssa kahden kesken vähän läppää Audi-kuskeista joilla on pieni muna, niin se sallittakoon meille.  Sen sijaan kerran huomasin, että kateus sai minussa huonon otteen, aloin seurata pakkomielteisesti erästä tuttuani somessa ja levittää hänestä ikäviä juttuja. Jollakin tavoin en edes ymmärtänyt että myrkytin itseäni ja tein pahaa juoruilemalla. Ajattelin sitä tehdessäni että se on vain harmitonta juttelua. Kun tajusin mitä tein, lopetin tuttavan seuraamisen somessa ja päätin etten koskaan puhu enää hänestä pahaa. Ap:lle sanoisin, että kateuteen auttaa se, että kohentaa omaa elämäänsä ja yrittää ajatella vähemmän niitä kateuden kohteita. 

Miksi luulet, ettei menestyneillä ole henkistä ja sisäistä onnea, hyviä ihmissuhteita ja onnellinen koti? Mikä on se asia mikä poistaa nuo jutut heiltä? Olisiko se niin karmea ajatella, että heillä on kaikki mitä sinullakin, mutta sen lisäksi rahaa, menestystä, lahjakkuutta, audeja, iso muna ja kaikkea kadehtimaasi? Jos lakkaisit keksimästä satuja ja koittaisit tulla toimeen tunteittesi kanssa, niin voisit kehittyä ihmisenä ja tulla onnellisemmaksi. Koska joka kerta kun keksit uuden tarinan omasta päästäsi miksi sinulla ei ole ja muilla on, estät kehittymisen ja pysyt lapseksi taantuneena. Pyörit samassa pienessä lammikossa.

Ei ole kamalaa ajatella, että joillain voi olla kaikki hyvin. Ihan hyvin voin ajatella niin ja uskon että jollain voi olla kaikki mahdolliset asiat kunnossa. Kerroin vain tuossa omassa viestissäni, että minulla on joskus kateuden tunteita ja jos minulla on niitä, lohdutan itseäni ajattelemalla, mitä ihanaa ja kahdehdittavaa omassa elämässäni on. Tämä on ihan hyvä asia, eikä täysin eroa terapeuttien suosittelemasta  kiitollisuuspäiväkirjasta.  Koen että kateus on myös osittain positiivinen asia, sillä se laittaa minua eteenpäin elämäss. Minusta tuntuu että nekin ihmiset pyörivät jossain pienessä lammikossa, jotka stressaavat niin paljon siitä, että mitä joku naapuri tai tuttava heistä ajattelee ja vaativat, että he ihailevat ja iloitsevat oikealla tavalla heidän menestyksestään . 

Onkohan tämäkin nyt vaan jotain omaa hallusinontiasi, vai osaatko kertoa jotain esimerkkejä täälaisesta vaatimuksesta? Enpä usko, että kukaan onnellinen ja hyvää saanut ihminen stressaa muiden ajattelusta, jos se on tervettä, saati että vaatisi ketään iloitsemaan ”oikein”. Kuulostaa vain siltä, että sinä haluat varata oikeuden käyttäytyä kuin ap.

Mutta mielenkiinnolla odotan esimerkkejä vaatimisesta.

Minusta tämä ketju on osoitus tällaisesta "omasta hallusinaatiostani". Täällä ovat ihmiset aivan raivon vallassa siitä, että joku tunnustaa kokevansa kateuden tunteita. Miksi tällaisen aivan luonnollisen ja varmasti laumaeläimelle täysin tyypillisen ja jopa joissain rajoissa tarpeellisen tunteen rehellinen myöntäminen saa aikaan tällaisia reaktioita? Jos ihminen ymmärtää omaa tunne-elämäänsä, niin sieltä löytyy monenlaista ja ristiriitaistakin, samaa ihmistä voi ihailla ja kadehtia ja hänen kanssaan voi olla myös aidosti ystävä. Minulla ei ole mitään ongelmaa myöntää tällaista itsestäni ja toisissa, ja jos huomaan, että kateus alkaa myrkyttää minua tai lähipiiriä, niin sitten pyrin lopettamaan sen ja suuntaamaan ajatukseni toisaalle tai jos joku ihminen kadehtii minua niin paljon tai avoimesti, että hänen kanssaan on vaikeaa olla, otan etäisyyttä. En tiedä mitä robotteja täällä kaikki muut sitten ovat, että heillä on aivan tasainen tunne-elämä, jossa on vaan miellyttäviä tunteita koko ajan.

Negatiiviset tunteet ovat ihan ok. Ei tässä kukaan muuta ole väittänyt tai sanonut.

Mutta jos toimii väärin toisia kohtaan, selkärankaa omaava ihminen menee pyytämään anteeksi. Ei siinä mitkään liirumlaarumit mitään korjaa, auta eikä paranna, vaan jos tajuaatehneensä väärin, se pitää kertoa myös niille, joita se oma väärä käytös satutti.

Mä en kuuntele mitään tekosyitä sille, että miksei hyvä ystävä ja toisista välittäv ihminen pyydä anteeksi, jos näin ison oivalluksen on tehnyt, kuin ap.

Toki sitä anteeksipyynnön sisäistämistäkin tulee varmasti käsitellä, eikä se tapahdu sormia naksauttamalla naks, mutta sen pitää olla tähtäin, muuten kaikki on turhaa sanahelinää.

Kukin tavallaan, mutta itse suosittelen, että ap vain lopettaa huonot tapansa, eikä mene niitä pyytelemään anteeksi. Luultavasti suurin osa ihmisistä ei ole varmaan edes koskaan tiennyt mitä ap on ajatellut, ja hämmentyisi jos ap menisi niitä pyytämään anteeksi. Kuulostaa joltain outojen uskovaisten ohjeelta, että ajatuksia pitäisi mennä pyytämään anteeksi, aivan kuin ap:lla olisi jotain noitakeinoja, joilla hän on pahan ajatuksen kanssa laittanut pahaa silmää. Olen joskus saanut tällaisia tunnustuksia ja anteeksipyyntöjä ihmisiltä, jotka ovat kahdehtineet minua, eikä se ole ainakaan minun oloani mitenkään parantanut tai parantanut ihmissuhdetta, pikemminkin loukannut ja hämmentänyt. En tiedä onko se anteeksipyyntö sitten helpottanut sen pyytelijän omaa oloa, mutta minusta se kuulostaa vain siltä että yhtäkkiä joku ystäväni tulee kertoamaan että olen muuten ajatellut sinusta p:skaa. Mitä järkeä?

Mä ymmärrän, jos joku on saanut pahan mielen mun onnellisuudestani ja hyvän saamisestani! Mä tajuan sen! Mutta mä e tajua sitä, että pahan mielen saanut ihminen rupeaa ajattelemaan minusta pahaa! Joskus lähentyminen ihmissuhteissa on vaikeaa. Eihän se kadehtijakaan välttämättä tiedä olevansa minulle tärkeä ihminen! (Äitien toki luulisi tajuavan 🙄). Onnellisilla voi olla omat varautuneisuutensa monestakin asiasta johtuen, eikä se tarkoita sitä, että ”kukaan ei merkitsis mitään” ja juuri se kateutta tunteva ystävä ei voisi ollat ärkeä!!

Mulle oli juuri se negatiivisesti suhtautunut ystävä tosi tärkeä ihminen, mutta koska näin hänen arvostelevan minua, katkaisin lopulta suhteen. En vihaisuuttani, vaan siksi, miten huono olo minulle tuli.

Ystävyyden katkaiseminen oli todella kurja päätös, ja se traumatisoi itseni, koska koin sen seurauksena, etten ole ystävämateriaalia kenellekään. En pystynyt korjaamaan seikkoja, joista arvostelua syntyi (mm. liikkumattomuuteni, yms) ja itsetuntoni oli maan rajassa. Tärkeästäkin ystävästä on irtauduttava, jos tämä arvostelee eikä ole mukava. Mutta on aika hirveää luulla, että irrottautujalla on sitten muita, niin paljon tärkeämpiä ystäviä odottamassa. Ei ole mitenkään sanottua, että on. Sellaiselle ihmiselle, joka ilman faktaa arvostelee vain on aika vaikea kertoa, miten tärkeä tämä on.

Siinä kohdassa ajattelee, että olen hullu, kun pidän tuosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten sä ylipäätään aloit tajuta tän kaiken? Että olet kateellinen jne ja sulla on ongelmia?

En tiedä onko tähän mitään yksiselitteistä vastausta.. Oli paljon pahaa oloa ja konflikteja joista syytin muita.. Mun mies on saanut myös kärsiä kun on joutunut tavallaan yrittää täyttää kaikkien muiden miesten kriteerejä ja tekemisiä, joita olen muissa parisuhteissa kadehtinut. Kai nyt erityisesti viimeiset vuodet kun kaikki tuntuu olevan niin menestyneitä ja omissa elämissään kiinni, niin mies alkanut tajuta tai vaan halunnut sanoa ääneen että elän jossain fantasiamaailmassa. 

Jos oon sanonut että no niillä onkin niin outo parisuhde ja tms. niin mies on alkanut tivaamaan että mistä tiedän, ja alkanut vaan osoittamaan sormella, että tuo on omaa tulkintaa ja että en edes tunne jotain tyyppiä tarpeeksi hyvin sanoakseni noin. 

Ei oo mennyt kotona hyvin siis, ja vuosia oon aina yrittänyt löytää kaikki pienimmätkin käytöksen vinoumat ja lapsuuden traumat miehestä. Sitten voi aina syyttää miehen psykologisia ongelmia ja keskittyä niihin. Ja samaa oon aina tehnyt muillekin. Että syy ei ole mun vuorovaikutustaidoissa, kuuntelutaidossa tai vastavuoroisuuden puutteessa ja kateudessa ja päsmäröinnissä, vaan se toinen ihminen ei vaan oo tarpeeksi henkisesti kypsä, sen lapsuus on tehnyt siitä sulkeutuneen tai ihan mitä vaan, jotta ei tarvii omaa käytöstä miettiä. Mähän olen vaan avulias ja rehellinen, mitä vikaa siinä muka on? 

Ei tää mikään oo mistään yksittäisestä asiasta lähtenyt. Mutta se että mies on ollut vähän lähtökantimissa avasi isoimmat portit. 

ap

Mullekin kävi aikoinaan noin, että yhtäkkiä vaan tajusin että olen itse aika paska. Kateellinen en tosin ole koskaan ollut , mutta muilla tavoin mulkero kyllä.

Itsellä tärkein pointti oli tajuta se kuuluisa oma vastuu. Vastuu itsestä, omista tekemisistä, sanomisista ja omasta elämästä. Että ei, nämä eivät ole muiden vastuulla, ainoastaan minun vastuullani. Jos huudan jollekin väärintekijälle naama punasena, niin se huutaminen on ihan minun oma valintani ja vastuuni, kuten myös se väärintekijän tekemiset ainoastaan hänen omalla vastuullaan. 

Tällä hetkellä katselen läheltä tilannetta jossa aviopari päätyi eroon. Toinen syyttää että sen vika kun juo vaan koko ajana, ja toinen syyttää että se juominen on sen toisen vika ja syy. Kumpikaan ei umpimielisenä ymmärrä omaa vastuutaan tilanteessa. Jos me kaikki ottaisimme vastuun omista tekemisistämme, niin maailma olisi aika paljon parempi paikka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika kylmää kyytiä tuolee nyt tuolta kommentoijalta, joka kirjoittaa pitkästi ja moni muukin on aika tylyn tuntuinen. Minusta kateus on tosi tavallista ja ap on varmaan aika älykäs, koska pystyy tuollaisella keinolla tyynnyttämään itseään ja analysoimaan tilannettaan. Olen tehnyt samantapaista, ja joissain tilanteissa se on minusta ihan hyvä psyyken suojautumiskeino, kunhan ei mene liian pitkälle eikä haittaa sillä toisten elämää. Aika erikoinen piirre tuossa on se, että tällä tavalla kadehtivaa ihmistä saatetaan pitää myös tosi empaattisena ja hyvänä tyyppinä, vaikka hän vain salaa kaivelee toisista ihmisistä jotain puoliksi kuviteltuja heikkouksia.

Esimerkki omasta elämästäni on se että perheelläni on ollut kovia koettelemuksia ja olemme lisäksi vähävaraisia. Meillä ei ole hienoa taloa tai autoa tai sen tapaisia asioita. Monet tuttuni leveilevät niillä ulkoisen menestyksen merkeillään, joita en voi koskaan saada. Sen sijaan, että alkaisin murehtia sitä, että minulla ei ole hienoa autoa, ajattelen, että minulla on jotain parempaa (henkistä ja sisäistä onnea, hyviä ihmissuhteita, onnellinen koti) ja jos ne rikkaat tietäisivät millaista minun elämäni on, he vaihtaisivat siihen silmänräpäyksessä. Mitään pahaa ei ole mielestäni siinä, että ajattelen näin joskus mielessäni. Ja jos vaikka joskus heitän miehen kanssa kahden kesken vähän läppää Audi-kuskeista joilla on pieni muna, niin se sallittakoon meille.  Sen sijaan kerran huomasin, että kateus sai minussa huonon otteen, aloin seurata pakkomielteisesti erästä tuttuani somessa ja levittää hänestä ikäviä juttuja. Jollakin tavoin en edes ymmärtänyt että myrkytin itseäni ja tein pahaa juoruilemalla. Ajattelin sitä tehdessäni että se on vain harmitonta juttelua. Kun tajusin mitä tein, lopetin tuttavan seuraamisen somessa ja päätin etten koskaan puhu enää hänestä pahaa. Ap:lle sanoisin, että kateuteen auttaa se, että kohentaa omaa elämäänsä ja yrittää ajatella vähemmän niitä kateuden kohteita. 

Miksi luulet, ettei menestyneillä ole henkistä ja sisäistä onnea, hyviä ihmissuhteita ja onnellinen koti? Mikä on se asia mikä poistaa nuo jutut heiltä? Olisiko se niin karmea ajatella, että heillä on kaikki mitä sinullakin, mutta sen lisäksi rahaa, menestystä, lahjakkuutta, audeja, iso muna ja kaikkea kadehtimaasi? Jos lakkaisit keksimästä satuja ja koittaisit tulla toimeen tunteittesi kanssa, niin voisit kehittyä ihmisenä ja tulla onnellisemmaksi. Koska joka kerta kun keksit uuden tarinan omasta päästäsi miksi sinulla ei ole ja muilla on, estät kehittymisen ja pysyt lapseksi taantuneena. Pyörit samassa pienessä lammikossa.

Ei ole kamalaa ajatella, että joillain voi olla kaikki hyvin. Ihan hyvin voin ajatella niin ja uskon että jollain voi olla kaikki mahdolliset asiat kunnossa. Kerroin vain tuossa omassa viestissäni, että minulla on joskus kateuden tunteita ja jos minulla on niitä, lohdutan itseäni ajattelemalla, mitä ihanaa ja kahdehdittavaa omassa elämässäni on. Tämä on ihan hyvä asia, eikä täysin eroa terapeuttien suosittelemasta  kiitollisuuspäiväkirjasta.  Koen että kateus on myös osittain positiivinen asia, sillä se laittaa minua eteenpäin elämäss. Minusta tuntuu että nekin ihmiset pyörivät jossain pienessä lammikossa, jotka stressaavat niin paljon siitä, että mitä joku naapuri tai tuttava heistä ajattelee ja vaativat, että he ihailevat ja iloitsevat oikealla tavalla heidän menestyksestään . 

Onkohan tämäkin nyt vaan jotain omaa hallusinontiasi, vai osaatko kertoa jotain esimerkkejä täälaisesta vaatimuksesta? Enpä usko, että kukaan onnellinen ja hyvää saanut ihminen stressaa muiden ajattelusta, jos se on tervettä, saati että vaatisi ketään iloitsemaan ”oikein”. Kuulostaa vain siltä, että sinä haluat varata oikeuden käyttäytyä kuin ap.

Mutta mielenkiinnolla odotan esimerkkejä vaatimisesta.

Minusta tämä ketju on osoitus tällaisesta "omasta hallusinaatiostani". Täällä ovat ihmiset aivan raivon vallassa siitä, että joku tunnustaa kokevansa kateuden tunteita. Miksi tällaisen aivan luonnollisen ja varmasti laumaeläimelle täysin tyypillisen ja jopa joissain rajoissa tarpeellisen tunteen rehellinen myöntäminen saa aikaan tällaisia reaktioita? Jos ihminen ymmärtää omaa tunne-elämäänsä, niin sieltä löytyy monenlaista ja ristiriitaistakin, samaa ihmistä voi ihailla ja kadehtia ja hänen kanssaan voi olla myös aidosti ystävä. Minulla ei ole mitään ongelmaa myöntää tällaista itsestäni ja toisissa, ja jos huomaan, että kateus alkaa myrkyttää minua tai lähipiiriä, niin sitten pyrin lopettamaan sen ja suuntaamaan ajatukseni toisaalle tai jos joku ihminen kadehtii minua niin paljon tai avoimesti, että hänen kanssaan on vaikeaa olla, otan etäisyyttä. En tiedä mitä robotteja täällä kaikki muut sitten ovat, että heillä on aivan tasainen tunne-elämä, jossa on vaan miellyttäviä tunteita koko ajan.

Negatiiviset tunteet ovat ihan ok. Ei tässä kukaan muuta ole väittänyt tai sanonut.

Mutta jos toimii väärin toisia kohtaan, selkärankaa omaava ihminen menee pyytämään anteeksi. Ei siinä mitkään liirumlaarumit mitään korjaa, auta eikä paranna, vaan jos tajuaatehneensä väärin, se pitää kertoa myös niille, joita se oma väärä käytös satutti.

Mä en kuuntele mitään tekosyitä sille, että miksei hyvä ystävä ja toisista välittäv ihminen pyydä anteeksi, jos näin ison oivalluksen on tehnyt, kuin ap.

Toki sitä anteeksipyynnön sisäistämistäkin tulee varmasti käsitellä, eikä se tapahdu sormia naksauttamalla naks, mutta sen pitää olla tähtäin, muuten kaikki on turhaa sanahelinää.

Kukin tavallaan, mutta itse suosittelen, että ap vain lopettaa huonot tapansa, eikä mene niitä pyytelemään anteeksi. Luultavasti suurin osa ihmisistä ei ole varmaan edes koskaan tiennyt mitä ap on ajatellut, ja hämmentyisi jos ap menisi niitä pyytämään anteeksi. Kuulostaa joltain outojen uskovaisten ohjeelta, että ajatuksia pitäisi mennä pyytämään anteeksi, aivan kuin ap:lla olisi jotain noitakeinoja, joilla hän on pahan ajatuksen kanssa laittanut pahaa silmää. Olen joskus saanut tällaisia tunnustuksia ja anteeksipyyntöjä ihmisiltä, jotka ovat kahdehtineet minua, eikä se ole ainakaan minun oloani mitenkään parantanut tai parantanut ihmissuhdetta, pikemminkin loukannut ja hämmentänyt. En tiedä onko se anteeksipyyntö sitten helpottanut sen pyytelijän omaa oloa, mutta minusta se kuulostaa vain siltä että yhtäkkiä joku ystäväni tulee kertoamaan että olen muuten ajatellut sinusta p:skaa. Mitä järkeä?

Kyse ei tuossa anteksipyytämisessä olekaan SINUN vointisi parantamisesta, vaan ap:n.

Jos sinä et ole huomannut jonkun ajattelevan sinusta pahaa ja saat sellaista kuulla, niin voi voi, mutta kyse ei ole vain sinusta. On ihmisiä, jotka ovat pahoittaneet mielensä aloittajan kaltaisesti käyttäytyvistä ihmisistä ja jotka OVAT huomanneet toisen ajattelevan itsestään pahaa.

Ehkä sellaista kutsutaankin aidoksi ystävyydeksi tai aidoksi läheisyydeksi, että tällaiset asiat huomaa. Itse ainakin olen niin syvällinen tai herkkä tyyppi, että huomaan tuollaiset asiat aina. En pystyisi edes ystävystymään ihmisen kanssa, joka ei huomaa tällaisia juttuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten sä ylipäätään aloit tajuta tän kaiken? Että olet kateellinen jne ja sulla on ongelmia?

En tiedä onko tähän mitään yksiselitteistä vastausta.. Oli paljon pahaa oloa ja konflikteja joista syytin muita.. Mun mies on saanut myös kärsiä kun on joutunut tavallaan yrittää täyttää kaikkien muiden miesten kriteerejä ja tekemisiä, joita olen muissa parisuhteissa kadehtinut. Kai nyt erityisesti viimeiset vuodet kun kaikki tuntuu olevan niin menestyneitä ja omissa elämissään kiinni, niin mies alkanut tajuta tai vaan halunnut sanoa ääneen että elän jossain fantasiamaailmassa. 

Jos oon sanonut että no niillä onkin niin outo parisuhde ja tms. niin mies on alkanut tivaamaan että mistä tiedän, ja alkanut vaan osoittamaan sormella, että tuo on omaa tulkintaa ja että en edes tunne jotain tyyppiä tarpeeksi hyvin sanoakseni noin. 

Ei oo mennyt kotona hyvin siis, ja vuosia oon aina yrittänyt löytää kaikki pienimmätkin käytöksen vinoumat ja lapsuuden traumat miehestä. Sitten voi aina syyttää miehen psykologisia ongelmia ja keskittyä niihin. Ja samaa oon aina tehnyt muillekin. Että syy ei ole mun vuorovaikutustaidoissa, kuuntelutaidossa tai vastavuoroisuuden puutteessa ja kateudessa ja päsmäröinnissä, vaan se toinen ihminen ei vaan oo tarpeeksi henkisesti kypsä, sen lapsuus on tehnyt siitä sulkeutuneen tai ihan mitä vaan, jotta ei tarvii omaa käytöstä miettiä. Mähän olen vaan avulias ja rehellinen, mitä vikaa siinä muka on? 

Ei tää mikään oo mistään yksittäisestä asiasta lähtenyt. Mutta se että mies on ollut vähän lähtökantimissa avasi isoimmat portit. 

ap

Mullekin kävi aikoinaan noin, että yhtäkkiä vaan tajusin että olen itse aika paska. Kateellinen en tosin ole koskaan ollut , mutta muilla tavoin mulkero kyllä.

Itsellä tärkein pointti oli tajuta se kuuluisa oma vastuu. Vastuu itsestä, omista tekemisistä, sanomisista ja omasta elämästä. Että ei, nämä eivät ole muiden vastuulla, ainoastaan minun vastuullani. Jos huudan jollekin väärintekijälle naama punasena, niin se huutaminen on ihan minun oma valintani ja vastuuni, kuten myös se väärintekijän tekemiset ainoastaan hänen omalla vastuullaan. 

Tällä hetkellä katselen läheltä tilannetta jossa aviopari päätyi eroon. Toinen syyttää että sen vika kun juo vaan koko ajana, ja toinen syyttää että se juominen on sen toisen vika ja syy. Kumpikaan ei umpimielisenä ymmärrä omaa vastuutaan tilanteessa. Jos me kaikki ottaisimme vastuun omista tekemisistämme, niin maailma olisi aika paljon parempi paikka.

On myös tilanteita, joissa huono käytös on VAIN sen toisen vastuulla, eikä niin, että jos toinen käyttäytyy huonosti, niin uhreja ei muka synny, vaan uhrikin oli vastuussa. Aitoja ihmissuhteiden uhreja on olemassa, vaikkei kaikissa tapauksissa niin olekaan.

Esim. narsistien uhrit ovat uhreja, eivät vastuussa siitä, miten toimivat narsistin manipuloidessa heitä. Manipulointi on sellainen asia, että siinä ei vastapuolta voi vastuuttaa manipuloiduksi tulemisesta.

Muutenhan kyse ei olisi manipulaatiosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika kylmää kyytiä tuolee nyt tuolta kommentoijalta, joka kirjoittaa pitkästi ja moni muukin on aika tylyn tuntuinen. Minusta kateus on tosi tavallista ja ap on varmaan aika älykäs, koska pystyy tuollaisella keinolla tyynnyttämään itseään ja analysoimaan tilannettaan. Olen tehnyt samantapaista, ja joissain tilanteissa se on minusta ihan hyvä psyyken suojautumiskeino, kunhan ei mene liian pitkälle eikä haittaa sillä toisten elämää. Aika erikoinen piirre tuossa on se, että tällä tavalla kadehtivaa ihmistä saatetaan pitää myös tosi empaattisena ja hyvänä tyyppinä, vaikka hän vain salaa kaivelee toisista ihmisistä jotain puoliksi kuviteltuja heikkouksia.

Esimerkki omasta elämästäni on se että perheelläni on ollut kovia koettelemuksia ja olemme lisäksi vähävaraisia. Meillä ei ole hienoa taloa tai autoa tai sen tapaisia asioita. Monet tuttuni leveilevät niillä ulkoisen menestyksen merkeillään, joita en voi koskaan saada. Sen sijaan, että alkaisin murehtia sitä, että minulla ei ole hienoa autoa, ajattelen, että minulla on jotain parempaa (henkistä ja sisäistä onnea, hyviä ihmissuhteita, onnellinen koti) ja jos ne rikkaat tietäisivät millaista minun elämäni on, he vaihtaisivat siihen silmänräpäyksessä. Mitään pahaa ei ole mielestäni siinä, että ajattelen näin joskus mielessäni. Ja jos vaikka joskus heitän miehen kanssa kahden kesken vähän läppää Audi-kuskeista joilla on pieni muna, niin se sallittakoon meille.  Sen sijaan kerran huomasin, että kateus sai minussa huonon otteen, aloin seurata pakkomielteisesti erästä tuttuani somessa ja levittää hänestä ikäviä juttuja. Jollakin tavoin en edes ymmärtänyt että myrkytin itseäni ja tein pahaa juoruilemalla. Ajattelin sitä tehdessäni että se on vain harmitonta juttelua. Kun tajusin mitä tein, lopetin tuttavan seuraamisen somessa ja päätin etten koskaan puhu enää hänestä pahaa. Ap:lle sanoisin, että kateuteen auttaa se, että kohentaa omaa elämäänsä ja yrittää ajatella vähemmän niitä kateuden kohteita. 

Miksi luulet, ettei menestyneillä ole henkistä ja sisäistä onnea, hyviä ihmissuhteita ja onnellinen koti? Mikä on se asia mikä poistaa nuo jutut heiltä? Olisiko se niin karmea ajatella, että heillä on kaikki mitä sinullakin, mutta sen lisäksi rahaa, menestystä, lahjakkuutta, audeja, iso muna ja kaikkea kadehtimaasi? Jos lakkaisit keksimästä satuja ja koittaisit tulla toimeen tunteittesi kanssa, niin voisit kehittyä ihmisenä ja tulla onnellisemmaksi. Koska joka kerta kun keksit uuden tarinan omasta päästäsi miksi sinulla ei ole ja muilla on, estät kehittymisen ja pysyt lapseksi taantuneena. Pyörit samassa pienessä lammikossa.

Ei ole kamalaa ajatella, että joillain voi olla kaikki hyvin. Ihan hyvin voin ajatella niin ja uskon että jollain voi olla kaikki mahdolliset asiat kunnossa. Kerroin vain tuossa omassa viestissäni, että minulla on joskus kateuden tunteita ja jos minulla on niitä, lohdutan itseäni ajattelemalla, mitä ihanaa ja kahdehdittavaa omassa elämässäni on. Tämä on ihan hyvä asia, eikä täysin eroa terapeuttien suosittelemasta  kiitollisuuspäiväkirjasta.  Koen että kateus on myös osittain positiivinen asia, sillä se laittaa minua eteenpäin elämäss. Minusta tuntuu että nekin ihmiset pyörivät jossain pienessä lammikossa, jotka stressaavat niin paljon siitä, että mitä joku naapuri tai tuttava heistä ajattelee ja vaativat, että he ihailevat ja iloitsevat oikealla tavalla heidän menestyksestään . 

Onkohan tämäkin nyt vaan jotain omaa hallusinontiasi, vai osaatko kertoa jotain esimerkkejä täälaisesta vaatimuksesta? Enpä usko, että kukaan onnellinen ja hyvää saanut ihminen stressaa muiden ajattelusta, jos se on tervettä, saati että vaatisi ketään iloitsemaan ”oikein”. Kuulostaa vain siltä, että sinä haluat varata oikeuden käyttäytyä kuin ap.

Mutta mielenkiinnolla odotan esimerkkejä vaatimisesta.

Minusta tämä ketju on osoitus tällaisesta "omasta hallusinaatiostani". Täällä ovat ihmiset aivan raivon vallassa siitä, että joku tunnustaa kokevansa kateuden tunteita. Miksi tällaisen aivan luonnollisen ja varmasti laumaeläimelle täysin tyypillisen ja jopa joissain rajoissa tarpeellisen tunteen rehellinen myöntäminen saa aikaan tällaisia reaktioita? Jos ihminen ymmärtää omaa tunne-elämäänsä, niin sieltä löytyy monenlaista ja ristiriitaistakin, samaa ihmistä voi ihailla ja kadehtia ja hänen kanssaan voi olla myös aidosti ystävä. Minulla ei ole mitään ongelmaa myöntää tällaista itsestäni ja toisissa, ja jos huomaan, että kateus alkaa myrkyttää minua tai lähipiiriä, niin sitten pyrin lopettamaan sen ja suuntaamaan ajatukseni toisaalle tai jos joku ihminen kadehtii minua niin paljon tai avoimesti, että hänen kanssaan on vaikeaa olla, otan etäisyyttä. En tiedä mitä robotteja täällä kaikki muut sitten ovat, että heillä on aivan tasainen tunne-elämä, jossa on vaan miellyttäviä tunteita koko ajan.

Ohimenevä kateuden pistos on eri asia kuin krooninen kateus. Kateuden narsistisuuteen kuuluu sekin, että muita vahingoittava toiminta pyritään normalisoimaan väittämällä, että kateellisuus on normaalia. Sitä se ei ole, vaan se on merkki varhaisen vuorovaikutuksen vakavammista häiriöistä. Massiiviset puolustusmekanismit tekevät kateellisen ihmissuhteista mutkikkaita ja epäaitoja, ja kuten jo aiemmin mainitsin, ei psyykkisesti terve ihminen viihdy suhteessa, missä joutuu projetioiden kohteeksi. Kateelliset vetävät toisiaan puoleensa, jolloin kateellisuus muuttuu ryhmädynaamiseksi ja hyvin vaaralliseksi ilmiöksi. Omat puutteet projisoidaan toisiin, se on esimerkiksi kansanmurhien yhteinen nimittäjä, kateus.

Voi että miten mä toivoisin, että sä olisit mun vaanha ystäväni ap! Mutta et varmaankaan ole, hän muutti sittemmin ulkomaille asumaan. Minua on traumatisoinut kaikki nämä vuodet se, että mun oli pakko katkaista ystävyyteni häneen, koska mä ahdistuin siitä, että hän katseli minua pahalla silmällä tai alentavasti. Koska mulle oli äitini opettanut, että kateuden herättäminen on myrkkyä ystävyydelle ja kateus on normaali tunne, rikkais ja paremmat olot kuin muilla ei, niin mulla ei ollut mitään aseita hoitaa tilannetta myöskään. On myös niin, että jos henkilö ei tuota oivallusta tee, niin en olisi jaksanut. Mun ei tarvitse todistella kenellekään, varsinkaan itselleni tärkeille ihmisille, että kelpaan heille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttavani maalailee kateudesta toisille avioeroa vaikka ovat onnelisia. Samoin väiitää toista perhettä alkoholisoituneeksi jossa ei ole mitään perää. Luokittelen mielessäni kateelliseksi. Yritä olla tämän kanssa vähän tekemisissä. On rasittava.

Näähän ovat ihan kuin Kristallikissa-palstailijan kiusaajat. Samanlaisia väittäjiä, vaikka itse keksivät moiset syytökset.

Enbuske itse kiusaa kaikkia ihmisiä. Niin metsä vastaa... Mutta kai hän "kristallikissa" ei itselleen voi mitään vai voiko?

Ei kiusaa! Hän tekee aloituksia äidistään, joka on sairas sekopää ja tämän ketjun aloittajan kaltainen hirviö. Kenen kiusaamista se on? Ai niin, aloittajan kaltaisten, joiden pitää saada valehdella, että heidän pienuudestaan ihmisinä johtuva pahuus muita kohtaan johtuukin heidän uhreitaan, eikä heidän p*skuudestaan ihmisinä, mistä se oikeammin johtuu!

Tai sanotaanko, että heidän ongelmistaan ja traumoistaan, joita eivät osaa käsitellä, ollakseen kivempia kanssaihmisille. vaikka ovatkin traumojensa uhreja itsekin!

Sekoita kaksi henkilöä, kristallikissa on Tuomas ja kivikissa on se äititraumaatikko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnustan tuntevani kateutta. Monella eri tasolla.

Kyn ystäväni muutti etelä-ranskaan, olin vihreä kateudesta. Olisin itsekin halunnut. Ja pystyinnsanomaan sen. Tämä on ns normaalia kateutta.

Sitten olen kateellinen, jota ei tunnista. Toinen vain ärsyttää, eikä oikein tiedä miksi. Tämä tapahtuu työkavereiden kohdalla, jotka ovat joka projektissa, aktiivisia ja ahkeria. Aina uusia näkökulmia ja ideoita. Kutsun heitä pyrkyreiksi, vaikka tosiasiassa olen kai vain kateellinen urakehityksessö mukana oleville. Oikeastihan heissä ei ole mitään vikaa. Ärsytys on pääni sisällä.

Kiitos viestistäsi! ”Oikeastihan heissä ei ole mitään vikaa.” Tämän kun muistaisi!

ap

Tää on terveille ihmisille itsestään selvää. Muiden arvoa et jakele sinä tai se ei ole siitä kiinni, mitä sä ”muistat” tai et muista.

Tämä oli se tyly, ytimekäs ja paikkansapitävä toteamus, joka tiivistää ongelman kateellisen problematiikassa. Hän aidosti kuvittelee olevansa muiden yläpuolella ja tietävänsä heidän asiansa ja lisäksi olevansa oikeutettu esittämään heistä arvionsa, jota pitää "totuutena". Logiikka on täsmälleen sama kuin narsistilla eli kun maailmasta näkee vain oman peilikuvansa (muut ovat projektioiden kohteita) niin totta kai ne ovat itselle totta. Tässä mielessä on sanottu sekä narsismin että kateuden olevan yhden lajin psykoottisuutta. Psykoottisuushan tarkoittaa, ettei pysytä realiteeteissa.

Vierailija kirjoitti:

Jäin oikein miettimään, että olenko minä koskaan kateellinen. Olen työtön ja köyhä, asun liian ahtaasti ja perheenkin kanssa on ongelmia. Kavereilla nämä asiat näyttäisi olevan kunnossa. Mutta en minä koskaan ole ajatellut, että se että kavereilla on jotain, mitä minulla ei, olisi jotenkin minulta pois. Siis jos kaveri menettäisi työnsä ja talonsa, niin enhän minä niitä saisi. Olen iloinen, että heillä menee hyvin, mutta hävettää kutsua ketään meille.

Sitten tajusin, että olenko kateellinen entisestä työpaikastani. Olin joskus määräaikaisessa työssä. Pomo lupasi, että työ jatkuu, kun saadaan rahoitusta. Oli ollut jo paljon aikaisemmin puhetta, että minä tekisin yhtä uutta tehtävää, jota olin jo vähän aloittanut. Hommaan otettiin kuitenkin yksi palkaton harjoittelija, jolla oli juuri kyseiseen tehtävään sopivampi osaaminen. Hän on siellä ilmeisesti vieläkin, nyt palkallisena. Olen kysellyt muutaman kerran töitä sieltä, mutta edelleen odottavat rahoitusta siihen minun vanhaan tehtävään. Somessa näkee aina hehkutuksia, että siihen uuteen juttuun on nyt saatu sopimus sen ja sen paikan kanssa ja ihan mahtavaa on. Mua tuo vain ärsyttää. Onko tämä kateutta?

Hyvin voiva ja onnellinen lähipiiri on pääomaa myös itselle. Kun itsellä on mieli maassa, on ihanaa kun voi olla iloinen edes kaverin puolesta. Eilen minua harmitti muutamakin asia. Soitin ystävälleni joka on raskaana pitkän yrittämisen jälkeen ja se ilo tarttui minuunkin. Oli ihanaa saada ikävät asiat pois päästä ja jutella vauvajuttuja kun ystävä on niin innoissaan.

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä kateutta kenenkään pihasta. Meillä on hieno piha koska ostamassamme talossa oli hieno piha jo valmiiksi kun ostimme sen. Tyhjälle tontille tuskin olisi juuri mitään laitettu itse. Ylläpidän pihaa yhtäaikaa kun ulkoilen lapsen kanssa. Järjetöntä kadehtia noin mitätöntä asiaa.

Nämä ei taida järjellä mennäkään? Mietihän että mulle oltiin kateellisia niinkin normaalista asiasta kuin parisuhteen löytymisestä, ja yhteenmuuttamisesta, sekä yhteisen talon ostosta. Aivan täysin peruselämään kuuluvia asioita. Pointti ei ollut katsos siinä että minä nämä sain, vaan siinä etten ollut enää se jota oli säälien katsottu alaspäin ystävää leikkien, kun minulla meni aina niin huonosti. Kaikista hauskinta tuossa oli se etten ole koskaan kokenut että minulla on mennyt huonosti, vaan tämän henkilön päässä oli asiat kääntyneet näin. En olisi saanut hänen mielestään "nousta" ylöspäin hänen itse määrittelemillään tikkailla(joiden olemassaolosta en tiennyt yhtään mitään). 

No joskus olin epäkypsempi ja ajattelin vähän tohon suuntaan, mutta se oli siis lähestulkoon teininä. Jos huomaan toisella jotain mitä haluan, niin se on potkaisu siihen että teen enemmän unelman eteen. Ja vaikka näen kaverilla kivan puutarhan niin tavallaan näen hetken sitä elämää jossa haluan olla, voi olla että kaverin mökillä ollessa taas saatan ajatella että ei kiitos tätä työmaata.

Harvoin mikään on siltä mitä näyttää ulkoisesti, mutta itse keskityn siihen hyvään mitä mulla jo on. Mielenterveys on yksi niistä ja elämänilo.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin ap, että minun silmissäni olisit ”parantunut” siinä vaiheessa, kun menet pyytämään anteeksi niiltä ihmisiltä, joista olet ajatellut pahasti siksi, että itse olit kateellinen. Voi olla, ettet ole kaikkia heitä satuttanut, et ehkä merkinnyt osalle heistä niin paljon, mutta jos sinä merkitsit jollekin paljon ja sinä myrkytit sen ihmissuhteen suhtautumalla tähän toiseen ihmiseen halveksivasti, niin sä olet todellakin anteeksipyynnön velkaa.

Et ikinä pääse tuosta kateutesi itsellesi kamalan mielen aiheuttamisesta eroon, ellet pysty ajattelemaan, että sä olet mahdollisesti tärkeä ja merkityksellinen ihminen sille hyvinvoivalle ja se, että sinä aloit ajattelemaan hänestä pahaa oli sinun rikkeesi, joka sinun on korjattava.

Riippuu nyt kyllä ihan hirveästi siitä, miten ajatukset näkyivät käytännössä vai näkyivätkö.

Siis käytöstään voi ja pitää pyytää anteeksi, ajatuksiaan ei. Jos kohde ei ole ajatuksista mitään tiennyt, asia olisi hänelle uusi ja hän saattaa suuttua ja pahoittaa mielensä vasta anteeksipyynnöstä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä kateutta kenenkään pihasta. Meillä on hieno piha koska ostamassamme talossa oli hieno piha jo valmiiksi kun ostimme sen. Tyhjälle tontille tuskin olisi juuri mitään laitettu itse. Ylläpidän pihaa yhtäaikaa kun ulkoilen lapsen kanssa. Järjetöntä kadehtia noin mitätöntä asiaa.

Nämä ei taida järjellä mennäkään? Mietihän että mulle oltiin kateellisia niinkin normaalista asiasta kuin parisuhteen löytymisestä, ja yhteenmuuttamisesta, sekä yhteisen talon ostosta. Aivan täysin peruselämään kuuluvia asioita. Pointti ei ollut katsos siinä että minä nämä sain, vaan siinä etten ollut enää se jota oli säälien katsottu alaspäin ystävää leikkien, kun minulla meni aina niin huonosti. Kaikista hauskinta tuossa oli se etten ole koskaan kokenut että minulla on mennyt huonosti, vaan tämän henkilön päässä oli asiat kääntyneet näin. En olisi saanut hänen mielestään "nousta" ylöspäin hänen itse määrittelemillään tikkailla(joiden olemassaolosta en tiennyt yhtään mitään). 

Olen törmännyt tähän muutaman kerran elämässäni. Pahimmin silloin, kun vaihdoin ammattia matalapalkka-alalta arvostetulle ja hyvin palkatulle alalle. En ollut ollenkaan tajunnut, että ”paremman” ammatin valinneet olivat suhtautuneet minuun alentuvasti. Yhtäkkiä kuitenkin aika moni muuttui ynseäksi tyyliin ”ei sinulla tajuatko ole oikeutta tosta vaan ryhtyä x:ksi”.

Siihen kannatti soveltaa vanhaa brittineuvoa ”live it down”. Ihmiset tottuivat pikku hiljaa uuteen, menestyvämpään minääni.

Vahingollinen kateus kirjoitti:

Kateus on normaali tunne ja jokainen sitä kokee, jos sen kykenee tunnistamaan itsessään. Se ei ole haitallista, jos sen kykenee käsittelemään itsessään rakentavasti. Monet ihmiset eivät kykene ja tuo tunne muuttuu ilkeilyksi, piikittelyksi ja toisen vahingoittamiseksi sanoilla, jopa teoilla. Tämänkin palstan ketjuissa tätä huomaa paljon. Tosin tätä palstaa lukiessa havaitsee usein myös selkeitä mielenterveyden ongelmia.

Kateus on lapsellinen tunne josta kasvetaan ulos samalla kun aikuistutaan. Se etteivät kaikki kasva siitä ulos ei tarkoita että se on normaalia enää aikuisella ihmisellä.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin ap, että minun silmissäni olisit ”parantunut” siinä vaiheessa, kun menet pyytämään anteeksi niiltä ihmisiltä, joista olet ajatellut pahasti siksi, että itse olit kateellinen. Voi olla, ettet ole kaikkia heitä satuttanut, et ehkä merkinnyt osalle heistä niin paljon, mutta jos sinä merkitsit jollekin paljon ja sinä myrkytit sen ihmissuhteen suhtautumalla tähän toiseen ihmiseen halveksivasti, niin sä olet todellakin anteeksipyynnön velkaa.

Et ikinä pääse tuosta kateutesi itsellesi kamalan mielen aiheuttamisesta eroon, ellet pysty ajattelemaan, että sä olet mahdollisesti tärkeä ja merkityksellinen ihminen sille hyvinvoivalle ja se, että sinä aloit ajattelemaan hänestä pahaa oli sinun rikkeesi, joka sinun on korjattava.

Minä taas en näe että ihminen parantuu sillä että pyytää anteeksi, mikäli edelleen silti jatkaa ikävää toimintaansa. Anteeksi voi pyytää tekemäänsä pahaa siksi että on siitä pahoillaan aidosti, mutta ei se muuta tulevia pahantekemisiä, jollei niitä jätä ihan oikeasti tekemättä.

Vierailija kirjoitti:

Vahingollinen kateus kirjoitti:

Kateus on normaali tunne ja jokainen sitä kokee, jos sen kykenee tunnistamaan itsessään. Se ei ole haitallista, jos sen kykenee käsittelemään itsessään rakentavasti. Monet ihmiset eivät kykene ja tuo tunne muuttuu ilkeilyksi, piikittelyksi ja toisen vahingoittamiseksi sanoilla, jopa teoilla. Tämänkin palstan ketjuissa tätä huomaa paljon. Tosin tätä palstaa lukiessa havaitsee usein myös selkeitä mielenterveyden ongelmia.

Kateus on lapsellinen tunne josta kasvetaan ulos samalla kun aikuistutaan. Se etteivät kaikki kasva siitä ulos ei tarkoita että se on normaalia enää aikuisella ihmisellä.

Kyllä, normaalisti kateuden tunteita opitaan käsittelemään jo lapsen. Mutta jos varhaisessa vuorovaikutuksessa on häiriö, eivät ko. vanhemmat pysty lasta auttamaan objektisuhteiden rakentamisessa ja kateellinen jää kehityksessään jälkeen. Siitä kateudessa on kyse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten sä ylipäätään aloit tajuta tän kaiken? Että olet kateellinen jne ja sulla on ongelmia?

En tiedä onko tähän mitään yksiselitteistä vastausta.. Oli paljon pahaa oloa ja konflikteja joista syytin muita.. Mun mies on saanut myös kärsiä kun on joutunut tavallaan yrittää täyttää kaikkien muiden miesten kriteerejä ja tekemisiä, joita olen muissa parisuhteissa kadehtinut. Kai nyt erityisesti viimeiset vuodet kun kaikki tuntuu olevan niin menestyneitä ja omissa elämissään kiinni, niin mies alkanut tajuta tai vaan halunnut sanoa ääneen että elän jossain fantasiamaailmassa. 

Jos oon sanonut että no niillä onkin niin outo parisuhde ja tms. niin mies on alkanut tivaamaan että mistä tiedän, ja alkanut vaan osoittamaan sormella, että tuo on omaa tulkintaa ja että en edes tunne jotain tyyppiä tarpeeksi hyvin sanoakseni noin. 

Ei oo mennyt kotona hyvin siis, ja vuosia oon aina yrittänyt löytää kaikki pienimmätkin käytöksen vinoumat ja lapsuuden traumat miehestä. Sitten voi aina syyttää miehen psykologisia ongelmia ja keskittyä niihin. Ja samaa oon aina tehnyt muillekin. Että syy ei ole mun vuorovaikutustaidoissa, kuuntelutaidossa tai vastavuoroisuuden puutteessa ja kateudessa ja päsmäröinnissä, vaan se toinen ihminen ei vaan oo tarpeeksi henkisesti kypsä, sen lapsuus on tehnyt siitä sulkeutuneen tai ihan mitä vaan, jotta ei tarvii omaa käytöstä miettiä. Mähän olen vaan avulias ja rehellinen, mitä vikaa siinä muka on? 

Ei tää mikään oo mistään yksittäisestä asiasta lähtenyt. Mutta se että mies on ollut vähän lähtökantimissa avasi isoimmat portit. 

ap

Mullekin kävi aikoinaan noin, että yhtäkkiä vaan tajusin että olen itse aika paska. Kateellinen en tosin ole koskaan ollut , mutta muilla tavoin mulkero kyllä.

Itsellä tärkein pointti oli tajuta se kuuluisa oma vastuu. Vastuu itsestä, omista tekemisistä, sanomisista ja omasta elämästä. Että ei, nämä eivät ole muiden vastuulla, ainoastaan minun vastuullani. Jos huudan jollekin väärintekijälle naama punasena, niin se huutaminen on ihan minun oma valintani ja vastuuni, kuten myös se väärintekijän tekemiset ainoastaan hänen omalla vastuullaan. 

Tällä hetkellä katselen läheltä tilannetta jossa aviopari päätyi eroon. Toinen syyttää että sen vika kun juo vaan koko ajana, ja toinen syyttää että se juominen on sen toisen vika ja syy. Kumpikaan ei umpimielisenä ymmärrä omaa vastuutaan tilanteessa. Jos me kaikki ottaisimme vastuun omista tekemisistämme, niin maailma olisi aika paljon parempi paikka.

On myös tilanteita, joissa huono käytös on VAIN sen toisen vastuulla, eikä niin, että jos toinen käyttäytyy huonosti, niin uhreja ei muka synny, vaan uhrikin oli vastuussa. Aitoja ihmissuhteiden uhreja on olemassa, vaikkei kaikissa tapauksissa niin olekaan.

Esim. narsistien uhrit ovat uhreja, eivät vastuussa siitä, miten toimivat narsistin manipuloidessa heitä. Manipulointi on sellainen asia, että siinä ei vastapuolta voi vastuuttaa manipuloiduksi tulemisesta.

Muutenhan kyse ei olisi manipulaatiosta.

Tästä olemme eri mieltä, enkä lähde kinaamaan. Elämässä on useita oppitunteja joista pitää opiksi ottaa, tai jää vajaaksi. On 100% väärin käyttää toisia ihmisiä hyväkseen. Tästä syystä myös on todella tärkeää ymmärtää se oma vastuu omasta elämästä, eikä sitä saa luovuttaa kenellekään. Mkäli nämä opetettaisiin jo pienille lapsille, niin narsismin uhrejakin olisi vähemmän. Elämän tärkeimpiä asioita on vastuu omasta itsestään.

Vierailija kirjoitti:

Vahingollinen kateus kirjoitti:

Kateus on normaali tunne ja jokainen sitä kokee, jos sen kykenee tunnistamaan itsessään. Se ei ole haitallista, jos sen kykenee käsittelemään itsessään rakentavasti. Monet ihmiset eivät kykene ja tuo tunne muuttuu ilkeilyksi, piikittelyksi ja toisen vahingoittamiseksi sanoilla, jopa teoilla. Tämänkin palstan ketjuissa tätä huomaa paljon. Tosin tätä palstaa lukiessa havaitsee usein myös selkeitä mielenterveyden ongelmia.

Kateus on lapsellinen tunne josta kasvetaan ulos samalla kun aikuistutaan. Se etteivät kaikki kasva siitä ulos ei tarkoita että se on normaalia enää aikuisella ihmisellä.

Minä kyllä epäilen, että suurin osa oppii vain kutsumaan kateuttaan jollain hyväksyttävämmällä nimellä ja oikeuttamaan sitä paremman kuuloisilla syillä. Itse perustunne ei siitä vielä katoa.